 |
Maailman lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa on laajasti levinnyt Valkoisen Talon tiedottajien AI:lla kyhäämä viitekuva tekstiin jossa esiteltiin Trumpin suunnitelmia Grönlannin valtaamiseksi. Kuvaa katsellessa herää kysymys siitä, miten hyvä yleissivistys on hallintovirkailijoilla, jotka keksivät sijoittaa Yhdysvaltain lippua kantavan etelänavan pingviinin taapertamaan Grönlannissa Trumpin rinnalla. Rohkenematta ottaa kantaa tähän yksittäistapaukseen totean, että kuva sopii hyvin mielikuvaan amerikkalaisten yleisestä yleissivistyksen tasosta. En ole tietoinen maan nykyisestä luku- ja kirjoitustaidottomien määrästä, mutta olen varma siitä, että nimenomaan uusin teknologia, kuten juuri AI, tulee vaikuttamaan vähätkin kognitiiviset kyvyt romauttaen. Amerikkalaisissa podcasteissa käsitellään koululaisten nykyisiä asenteita, joiden mukaan lukemaan ei kannata opetella koska AI lukee puolestamme, kuten laskemaankaan ei kannata opetella koska taskulaskimet laskevat puolestamme -- opettajat kertovat kauhistuneina miten tällaiset asenteet yleistyvät, eikä niille löydy mitään vastavoimaa ----
Näin ollen lähitulevaisuuden ongelmana ei ole vain perinteisen lukutaidottomuuden raju kasvu, vaan seurauksena on myös lukutaitoon olemuksellisesti kuuluvien kognitiivisten kytkentöjen katkeaminen ja katoaminen. Perinteisen lukutaidottomuuden täydellistää yleinen rationaalisen ajattelun hajoaminen, koska lukutaidon myötä kehittynyttä kykyä hallita ja hidastaa tajunnallista aikaa ei enää kehity. Opettajien mielestä on hälyttävää, etteivät oppilaat enää pysty ymmärtämään edes tekstejä joita ovat itse kopioineet liitutaululta omiin kouluvihkoihinsa. --- Luku- ja kirjoitustaito eivät ole vain konemaisia toimintoja, emmekä voi puhua luku- ja kirjoitustaidosta asioina jotka joku joko osaa tai ei osaa. On ei vain mahdollista vaan jo olemassa oleva tosiasia, että monet voivat lukea ja kirjoittaa, mutta eivät sisäistä tekstistä mitään mikä vaatii käsitesisältöjen järjestämistä tai muuta järkeilyä ----
Kuten kaikki merkit viittaavat, kirjallisuuden harrastus on likimain kokonaan kadonnut, ja uudet mediat operoivat voittopuolisesti kuvalla ja puheäänellä. Uuslukutaidottomuus voittaa mediakilpailun, koska se vaatii vastaanottajilta vähiten. Lukeminenhan edellyttää lukijalta aivan erityislaatuista aktiivisuutta, koska tekstissä voi edetä vain sisällön ymmärtämisen ehdoilla --- kuvan tai äänen syöttäminen vastaanottajan tajuntaan sen sijaan jättää omaehtoisen ymmärtämisen paitsioon. Näin on syntynyt se outo tilanne, jossa on mahdollista että luku- ja kirjoitustaidon mekaaninen oppiminen toimii ikään kuin keisarin uudet vaatteet verhona sille, ettei mitään todellista asiahallintaa kehity eikä ymmärtämistä tapahdu ----
Me ihmiset olemme ihan juuriamme myöten edelleenkin se sama laji, joka oman miljoonien vuosien kehityshistorian tuotteena toki omaa aivan erityisiä ja muuhun eläinkuntaan nähden ylivertaisia ominaisuuksia, mutta joka ei kehittyneimmilläänkään ole päässyt omimmista ominaisuuksistaan irti, vaan joutuu sukupolvi sukupolvelta aloittamaan kaiken aina alusta, ikään kuin käymään lajinkehityksen läpi yhä uudestaan, ja jatkamaan sitten yksilökehityksen suunnassa sitä, mihin evoluution voimat elämää ja ihmistä kuljettavat.
Olemme omassa eurooppalaisessa kulttuuripiirissämme eläneet parempia ja pahempia aikoja, enkä usko että kovinkaan moni kulttuurimme ihminen pitää näitä nykyisiä aikoja kovin hyvinä. Elämme nyt keskellä koskaan ennen mahdollista aineellista hyvinvointia, samalla kuin vanhoja kielellis-kulttuurisia kansallisvaltioita ravistelevat monenlaiset hajoamisilmiöt.
Uudella ajalla syntynyt, erityiseen "edustuksellisuuden" kognitioon perustunut demokratia rapautuu, ja vanhat valtiot yhtäältä yrittävät ryhdistäytyä epätoivoisten uusimperiumien -- valtioliittojen, EU:n -- muodossa, toisaalta maailmassa ihmisen historian mittavimmaksi kasvava kansainvaellus kehitysmaista valmiit kulutusmahdollisuudet omaavaan Eurooppaan tulee totaalisen kulttuurisen yhteismitattomuuden seurauksena romauttamaan vanhat valtiot sisäisesti.
Päivänpolitiikasta ei löydy eväitä näiden ison mittakaavan kulttuuristen kriisien ratkaisemiseksi. Itse en keksi muuta pelastusta kuin yritykset syventää sellaista ihmistä lajiolentona koskevaa tietoisuutta, josta nykyihmiset eivät ollenkaan piittaa, eivätkä sitä ehkä pystyisi omaksumaankaan, vaikka haluaisivatkin. Siinä on kysymys ennen muuta lajihistoriallisen perspektiivin elvyttämisestä, niin että sen tiedon pohjalta osaisimme paremmin suunnistaa kokonaisuuksia koskevan tiedollisen ajattelumme varassa.
-------------------
Jokaisen kannattaisi ajatella asioita lajinkehityksen kannalta ainakin sen verran, että pystyisi omassa mielessään asettamaan eräät tärkeimmät lajinkehitykselliset maamerkit edes suunnilleen oikeille paikoilleen.
Alkulaumojen on täytynyt olla sosiaalisesti hyvin sitovia – johtajauroksen merkkisignaaleiden välitön ja ehdoton seuraaminen ja laumalle ominaiset paniikki- ja pakoreaktiot ovat mahdollistaneet selviytymisen ja henkiin jäämisen. Alkulaumassa vallinneen ”yhteisöllisen vallan” laatu ei ole voinut perustua väkivaltaan ja alistamiseen, vaan se on ollut olemuksellisesti nimenomaan yhteisöä yhdistävää ja suojelevaa. – Tämä on yksi niistä perustavanlaatuisista tosiasioista, jotka me voimme yhä edelleenkin ymmärtää ja joiden sisäistäminen lisää itseymmärrystämme.
Vuosimiljoonien mittaan alkulaumoja sitonut ”valta” on jalostunut yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi”, joka kuitenkin on yhä edelleen erityistä taannuttavaa metodia, hypnoosia, käyttäen palautettavissa takaisin kollektiiviseen muotoonsa, jolloin hämmästykseksemme huomaamme, että ”tahto” voikin omituisen ongelmattomasti siirtyä henkilöltä toiselle. – Alkuperäisestä yhteisöä yhteen sitovasta ”vallasta” on toki pitkä kehityksellinen matka yksilökokemuksellisen ”tahdon” maailmaan, mutta kyse on todellakin samasta asiasta. Tämän tosiseikan tajuaminen kasvattaa itseymmärrystämme merkittävästi.
Hypnoosi ei todellakaan ole mikään sirkustemppu. Se on olemuksellinen osa lajityypillistä yhteisöllisyyttämme, itse asiassa yksi meissä eniten vaikuttava tajunnallinen tekijä. Ilmiön merkityksen voisi ilmaista niinkin, että kaikki meitä yhteen liittävä "valta" on "hypnoottista".
Niin Freud kuin Durkheimkin voivat toimia tiedollisina neuvonantajana kun yritämme tällaisia ihmisyyden yhä vaikuttavia perustekijöitä jäljittää ja ymmärtää. Myös Elias Canetti on monumentaalisessa kartoituksessaan ”Joukko ja valta” antanut esimerkkejä joukkokäyttäytymisen hypnoottisista muodoista, ja kaikki mitä hän puhuu paniikki- ja pakoreaktioista, koskee tänäkin päivänä yhteisöjämme aikalailla kipeästi, vaikka nuo primitiivireaktiot esiintyvätkin nyt kielen ja käsitteellisen ajattelun laukaisemina.
Kolmas ihmisyyttämme perustavanlaatuisesti establisoinut seikka on vaeltavien laumojen paikoilleen asettuminen, reviirin vakiinnuttaminen ja viljelyn aloittaminen. Vasta yhteisön vakaus mahdollisti institutionalisoituneeseen elämänmuotoon kuuluvan ja hetkellisistä reaktioyhteyksistä irtoavan käsitteellisen kielen. Tämä kielimaailman ja kieliajattelun emergenssi mahdollisti kirjoitetun kielen syntymisen. Kirjoitustaidon kehittyminen olikin sitten sellainen kehitysaskel, jolle ihmisen historiassa ei ole vertaa.
Kieleen kehittyi käsitteitä, joilla oli ikuisuusarvoa – kirjoitettu kieli on siis kulttuurikognitiivinen emergenssi, joka ei jäännöksettä palaudu puhuttuun kieleen. On outoa ja aika surullistakin, ettei esimerkiksi filosofian historiassamme ole tällaisten aivan perustavanlaatuisten tosiasioiden merkitystä oivallettu. Länsimaisen filosofian historiahan käänsi kartesiolaisen tarkkailevan silmänsä katsomaan sisäänpäin – filosofin omien korvien välissä vaikuttavan kielen elinehtoihin ja elintoimintoihin – vasta viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä.
Ajan, ja ehkä koko filosofiamme historian, vaikuttavin ajattelija, kielifilosofi Wittgenstein, ei, hämmästyttävää kyllä, itse ymmärtänyt että hänen käänteentekevä satasivuinen ”Traktaattinsa” käsitteli vain ja nimenomaan kirjoitettua kieltä – ja erityisesti sen ”elementaarilausetta” – ja niin kaikki, mitä hän sai sanotuksi kielen muotorakenteiden yhtenevyydestä ”kuvanomaisen” reaalimaailman kanssa, onnistui tavallaan vain todistamaan sen, että kieli ei voi olla sellainen perinteisen filosofian kyseenalaistamaton vakaa vakioinen taustajärjestelmä, jolta totuudet nousevat.
Inhimillinen kieli ei voi olla yhtä aikaa teoria ja malli, suure ja mittayksikkö. Wittgenstein ei itse koskaan konstruoinut filosofisten ongelmien vastaavuutta muun eurooppalaisella uudella ajalla kehittyneen tiedollisen ja ”tieteellisen” ajattelun kanssa, vaan hänelle riitti puhtaasti (kirjoitettuun) kieleen itseensä sisältyvän rajoittuneisuuden paljastaminen. ”Tractatus” päätyy ja päättyy toteamukseen, että vaikka kielellä sanottaisiin kaikki mitä sillä on mahdollista sanoa, varsinaisiin ongelmiimme ei olisi vielä edes kajottu.
----------------------
Yrittäkääpä eläytyä sen ensimmäisen ihmisen ongelmiin, joka yritti tallentaa puhekielen äänteet kirjoitusalustan merkeiksi. Hänen on täytynyt keskittyä kuuntelemaan omaa ääntään äärimmäisen tarkasti – hänen on mielessään täytynyt hidastaa ja venyttää puheäänen muodostusta, jotta äänteet erottuisivat toisistaan. -- Juuri tämä tajunnallisen ajan hidastaminen ja hallinta erottaa äännekirjoituksen kulttuurisena perusratkaisuna omaksuneen eurooppalaisen kulttuuripiirin maailman muista suurista kulttuureista. – Marshall McLuhan on tällaisia kulttuuripiirien kognitiivisiin emergensseihin liittyviä kysymyksiä käsitellyt, ja hänen varsin provokatiiviset oivalluksensa tavallaan täydentävät sitä katkosta, johon kielifilosofia Wittgensteinin jälkeen jäi.
Yrittäkääpä eläytyä niihin syihin, jotka pioneerikirjurin korvien välissä vaikuttivat niin, että vaikka hän kehittyi tarkaksi ja taitavaksi äänteiden erottelijaksi, hän ei pitkään aikaan pystynyt erottamaan sanoja toisistaan (scriptio continua). Selitykset joita oman aikalaisjärkemme pohjalta annamme tälle ilmiölle ovat päälleliimattuja anakronismeja. Kyse ei ollut ollenkaan valinnoista -- ei mistään tietoisesta pyrkimyksestä mihinkään, vaan siitä, että tajunnallisen ajan hallitseminen vaati kaikki keskittymisen voimat, ja hidastaminen oli mahdollista vain yhdessä fokuksessa -- siinä, missä puhekielen äännealkio piti erottaa puheen jatkumosta. Sen sijaan puheen muodostuminen ”sanoista” jäi tässä tajunnallisen emergoitumisen vaiheessa fokuksen ulkopuolelle.
Kirjoitusmerkkien jono oli pitkään yhtä pötköä. Välimerkit merkitsevät että kielen laaduilla on väliä. McLuhan leikittelee teoksissaan noilla tajunnallis-tiedollisilla ilmiöillä. Ovatko ne jostain syystä liian vaikeita ajateltaviksi, vai mistä syystä niitä ei opeteta missään koulussamme?
Yrittäkääpä eläytyä sen kulttuurisen matkan pituuteen, joka tarvittiin lajimme kehityshistoriassa kunnes lause ja lauseenjäsenet löysivät rajansa ja paikkansa. Se tie kuljettiin nimenomaan kirjoitetun kielen maailmassa – ja kaikki sillä tiellä saavutettu tajunnallinen ja tiedollinen edistys koski koko ajatteluamme – alkaen reaktiivisista valmiuksista, symptomaattisten ilmausten kautta symbolisiin käsitteisiin ja ”tiedollisen” edistyksen maailmaan. Kirjoitustaidon omaksuminen merkitsi koko tajunnan ja tietoisuuden, sisäisen ja ulkoisen maailman hallinnan alkua.
Ilman kirjoitustaidon emergenssiä emme myöhemmässäkään historiassa erottaisi interiöörejä ja eksteriöörejä. Lokatiivi on perustavanlaatuisin sijamuoto. Vielä gotiikan katedraalien sisällä päätähuimaava korkeus tavoitteli taivaita, renessanssin holvikaaret hahmottivat suojaavan sisätilan, ja kattomaalaukset toivat ja loivat perspektiivejä korkeuksiin.
Yrittäkääpä eläytyä Wittgensteinin ”Tractatukseen”, kielen ”kuvateoriaan”, kielen kehityshistorian ja puhekielen ja kirjoituksen toisiinsa palautumattomiin tajunnallisiin laatueroihin. Miettikää sitten tosiasioita, jotka koskevat nykyhetkeä, tämän päivän maailmaa, päivänpolitiikkaa. Puhutun kielen efektit ovat edelleenkin ihan erilaatuisia kuin se mitä kirjoitetulla kielellä tavoitellaan.
Edelleen on niin, että poliitikot vaikuttavat puhumalla, kun taas kirjoittavat ihmiset ajattelevat kirjoittamalla. Politiikka on retoristen efektien ajaton leikkikenttä, ja jos syvempiä totuuksia tavoitellaan, tarvitaan kirjoitustaitoa ja kirjallista ilmaisua.
----------------------
Meillä ei ole mitään kouluissamme opetettua perustietoa siitä, miten maailman ja ihmisen elinehtojen muutos parin viimeisen vuosisadan aikana on ollut nimenomaan eurooppalaisen uuden ajan ja nimenomaan kirjallisen, tajunnallista aikajatkumoa hallitsevan, ajattelun tuotetta. Renessanssissa elpynyt visuaalinen syvyysperspektiivi ja siihen olemuksellisesti kuulunut lineaarinen ajantaju mahdollistivat myöhemmin kartesiolaisen rationaalisuuden, syy-seuraussuhteen käsittämisen, empirismin – ”ilmiön” leikkaamisen ”alun” ja ”lopun” käsitesaksia käyttäen irti todellisuuden aikajatkumosta – luonnonlakien paljastamisen ja todellisuudenhallinnan, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin.
Muutamassa vuosisadassa maailma ja ihmisen elinehdot ovat kokeneet muutoksen, joka on miljoonakertainen verrattuna ihmissuvun koko aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana tapahtuneeseen muutokseen. Se on eurooppalaisen uuden ajan ajatustyökalujen ansiota.
Nyt sitten olemme ummistamassa silmämme ja kieltäydymme näkemästä oman historiamme realiteetteja. Oman aikamme todellisuuspakoisuus on meille vapautumisen kokemus ja juhlan aihe. Kuten Erich Fromm hyvin muotoili, natsitotalitarismi antoi kansalaisille mahdollisuuden paeta omaa inhimillistä vastuutaan -- ja niin tulee käymään nytkin, koska ihmiset janoavat vain vapautumista vastuusta.
Totalitarismi on alkuasteelle taantunut järjestelmä, joka voi toteutua ihan minkä tahansa ”opillisen” totuuden tai ”ismin” aatekulisseissa. Kuvaan kuuluu, että ajan ja historian taju menetetään. Kuvassa keikaroivat narsistit – yhdessä ajanhetkessä elävät elämyksenmetsästäjät, miellyttäjät ja vaikutuksia tavoittelevat efektintekijät. Narsisteilla on aina leikkikehä, pieni liehittelevä lähipiiri, joka palvoo, idealisoi ja ihailee johtajaansa, ja jota tarvitaan aina jos joku nolaa narsistin, jolle on ominaista loukkaantua verisesti sydänjuuria myöten.
Poliittisen retorikon ei tosin tarvitse välittää puheidensa historiallisesta totuudellisuudesta, ei edes siitä ovatko eilisen, tämän päivän ja huomisen puheet kaikki keskenään täydellisessä ristiriidassa. Narsistille itselleen vain reaktiivinen hetki merkitsee – politiikka on palannut ihmisen alkulaumojen symbioottisen ”vallan” tilaan, ja nämä hypnotöörit nykymaailmassa saavat valtansa ”demokraattisissa” vaaleissa.
Kovasti voimme ihmetellä sitä miksi narsistiset suurvaltajohtajat Trump ja Putin voivat veljeillä niin kollegiaalisesti keskenään. Siihen on vastaus. Siksi että he ovat sielunveljiä. Trump on oikeastaan lukutaidoton – kuten pelottavan suuri osa amerikkalaisista on. Putin on kirjoitustaidoton – hänen valtakuntansa on ikiaikainen pitkien puheiden ja julistusten kulttuuri. Siksi he tunnistavat toisensa laumanjohtajina ja poliittisina pelureina – he jakavat kortit keskenään. Kumpikaan ei pysty sitoutumaan mihinkään muuhun kuin pöydällä olevaan pelitilanteeseen.
Odotamme turhaan, että nämä suurvaltajohtajat joskus järkiintyisivät ja alkaisivat toimia jollain päämäärärationaalisella ja ennustettavalla tavalla. Sitä ei tule tapahtumaan. He menevät hautaan juuri sellaisina kuin ovat, ja kysymys on vain siitä, vievätkö he koko muun maailman mukanaan.
Historialla ja syy-seuraussuhteilla ei ole siinä mielessä mitään merkitystä. Päämäärät ja keinot eivät tähän järkeen kuulu. Tämä narratiivi on narrien narsismia, ja ikiaikaiset laumavaikutukset toteutuvat, kun kansalaisetkaan eivät enää pysty muuhun kuin reagoimaan retoriikkaan. Kun tajunnallisen asiahallinnan edellytykset puuttuvat, alkulauma palaa valtaamaan reviirejä.
Trump voisi olla huonon tulevaisuuden maamerkki, mutta siellä ei merkkejä lueta.
.............................