Äännekirjoituksen kehittyminen hamassa kulttuurimme alkuhistoriassa oli tajunnallinen ihme. Ensimmäisten kirjurien on täytynyt täydellisesti hiljentää mielensä ja keskittyä kuuntelemaan omaa sisäistä ääntään pystyäkseen puhekielen virrasta erottamaan ja eriyttämään yksittäiset, ylöskirjattavat äänteet. Tämän on täytynyt olla hyvin pitkällinen, paljon kärsivällisyyttä ja aikaa vaatinut prosessi, eikä ihmissuku siinä suinkaan kaikkialla ole päätynyt samanlaisiin ratkaisuihin, vaan kaikilla olemassa olevilla kirjakielillä on hyvinkin omalaatuisia ratkaisuja äänteiden muodostamisen suhteen. Eurooppalaisessa kulttuuripiirissä meille periytyivät lähinnä kreikkalaiset ja latinalaiset aakkoset, joita hyvin pitkään kirjoitettiin erottamatta sanoja toisistaan ja käyttämättä välimerkkejä. Scriptio continua kertoo ennen muuta siitä, miten erilaatuista kirjoitettu kieli puhekieleen verrattuna alusta alkaen oli.
Keskeisten aistiemme keskinäinen työnjako uudistui tajunnallisten motiivien pohjalta kokonaan uudelleen tavalla, johon mikään reaalimaailmasta lähtöisin oleva yllyke ei olisi voinut inhimillistä kehitystä viedä. Opimme kuulemaan puheen silmillämme. Paitsi ettei se enää ollut sama asia -- kirjoitettu teksti on jotain jota emme olisi voineet ammentaa mistään meitä kohtaavasta ulkoisen luonnon haasteesta.
Tavalle merkitä äänteet yhdeksi keskeytymättömäksi pötköksi on keksitty myöhemmin omalle aikalaisjärjellemme ominaisia selityksiä, mutta ne ovat meille tyypillisiä, tajunnallisia kehitystekijöitä ymmärtämättömiä anakronismeja. Kyse ei ollut mistään tyylivalinnasta tai tarpeesta suojella erityisosaamista kryptaamalla teksti tietynlaiseksi salakirjoitukseksi -- kyse oli puhtaasti tajunnallisista resursseista, siitä, että keskittyminen ja kielen fokuksen -- tajunnallisen ajan -- hidastaminen ja hallitseminen vaati kaikki sielunvoimat, ja puhekielen muut rakenneosat, sanat ja lauseet, hahmottuivat vasta myöhemmin äänteiden pohjalta.
Äännekirjoituksen kehittyminen on ihmisen laji- ja kulttuurihistoriassa emergenssi vailla vertaa. Primitiiviset vaeltelevat laumat elivät vielä täydellisesti puhekielen maailmassa, ja kieli-ilmaisut olivat yksinomaan reaktiivisia -- selviytymisen ja henkiin jäämisen mahdollisti laumanjohtajan merkkisignaaleiden, vaarasignaaleiden, välitön kyseenalaistamaton seuraaminen ja paniikki- ja pakoreaktiot. -- Vasta pysyvämmin paikoilleen asettuminen, reviirin vakiintuminen ja yhteisön elämänmuodon institutionalisoituminen -- työnjaon ja sosiaalisten roolien synty -- mahdollisti symptomaattisten ja lopulta symboloivien käsitteiden syntymisen ja käytön. Siitäkin vaiheesta oli vielä pitkä matka kirjoitettuun kieleen, jossa oma kulttuurimme valitsi perusratkaisukseen äännekirjoituksen. Sen tajunnalliset ehdot muuttivat sitten kielen ja koko ajattelun luonteen.
Esihistorian pitkä, puhekielen -- korvan, kuuloaistin ja retoriikan -- varaan rakentunut perinne ei tietenkään koskaan kokonaan katkennut, vaan, kuten kaikessa inhimillisessä kehityksessä niin yhteisöjen kuin yksilöiden kohdalla tapahtuu, uudet tajunnalliset ominaisuudet kerrostuivat jo olemassa olleiden päälle. Uudet kerrostumat kuitenkin käyttävät kaikkea aiempaa ikään kuin korkeammassa potenssissa, eikä esimerkiksi kirjoitettu kieli jäännöksettä palaudu puhuttuun kieleen. Oman kulttuuripiirimme ihmisille tämän tosiseikan ymmärtäminen olisi ehto oman ajatushistoriallisen erityislaatuisuutemme ymmärtämiseen, sillä tosiasia on, ehkä toistan tämän: on tosiasia, että maailman ja ihmisen elinehtojen muutos muutaman viime vuosisadan aikana -- eurooppalaisen uuden ajan uudet tiedonalat, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi -- ovat olemuksellinen osa nimenomaan sitä kulttuurikognitiivista kehitystä, joka pitkässä historiallisessa perspektiivissä palautuu muinaiseen kulttuuriseen perusratkaisuun, äännekirjoituksen valintaan ja kehittämiseen.
Avaintekijä tuossa pitkän historiallisen perspektiivin tajunnallis-tiedollisessa kehityksessä on nimenomaan omalle kulttuuripiirillemme äännekirjoituksen pohjalta kehittynyt kyky hidastaa ja hallita tajunnallista aikaa. Samoin eurooppalaiseen ajatteluun on hamasta muinaisuudesta kautta antiikin ja vanhan ajan kuulunut -- ja renessanssissa erityisen vahvasti elpynyt -- kyky sisäistää ja ulkoistaa tajunnalliselta pohjalta nousevia tiedollisia, visualisoituja elementtejä. Ajantajumme on aina ollut vahvasti "lineaarinen". Se vastaa tajunnallisen ajan hidastamista, etenemistä askel askelelta. Jos eurooppalaisille tajunnallisille perusjäsennyksille etsittäisiin täydellistä kulttuurista vastakohtaa, se löytyisi niiden kehittymättömien kulttuurien hengenelämästä, joissa vallitsee absoluuttinen ja ankara, usein jopa uskonnolla ja peloilla perusteltu kulttuurinen kuvakielto.
Ajantajun ja syvyysperspektiivin tajunnallinen avioliitto
Kuva Charles Seifen kirjasta "Nollan elämänkerta", WSOY 2000.
. Antiikin kreikkalaisten maailmankuva oli oudolla tavalla staattinen, heidän miellemaailmansa koostui eräänlaisista todellisuuden pysäytyskuvista, ja totuudet -- "tosioleva" -- olivat heille jotain paikoilleen asettunutta, jotain joka oli muuttumatonta, pysyvää ja kestävää kaiken liikkeen ja muutoksen keskellä. Heillä ei ollut dynaamista aikaa, eivätkä he selittäneet todellisuuden ilmiöitä syysuhteilla, vaan totuus oli heille jotain samaistettavaa, "myyttistä". Myyteissä ei esiinnyt esimerkiksi sattuman käsitettä. Syysuhteiden sijaan he keskittyivät tajunnallisessa ajanhetkessä vallitsevaan totuuteen.
Bertrand Russell kertoo "Länsimaisen filosofian historiassaan" esimerkin kreikkalaisille tyypillisestä ajatusongelmasta. Kun esine A sijoitettiin esineen B rinnalle, A oli pieni ja B oli suuri. Mutta kun A sijoitettiin esineen C rinnalle, A olikin suuri ja C pieni. Kreikkalaisille todellisen ylikäymättömän ongelman muodosti kysymys, miten oli mahdollista että sama A oli sekä pieni että suuri? -- Ja tähän ongelmaan heillä oli ideaopin mukainen vastaus: Koska A:ssa oli sekä pienuuden että suuruuden idea.-- Russell kuittaa tämän päättelyn kreikkalaisen ajattelun "lastentautina", mutta itse asiassa se oli heille tajunnallinen tukirakenne -- totuus oli ja haluaapa jotenkin olla yhäkin jotain vakaata ja pysyvää.
Kreikkalaisille tosioleva oli nimenomaan ajanhetkeen -- "pysäytyskuvaan" -- samaistuvaa, ei meille ominaisella tavalla lineaariselle aikajatkumolle sijoittuvaa. Meille totuus on pysyvää nimenomaan jonakin joka pätee aina ja kaikkialla -- me haluamme että totuus ennustaa tulevaisuutta.
Sama ajattelun staattisuus ilmeni kreikkalaisten arkkitehtuurissaan, joka korosti kantavia rakenteita, ja jossa sisätilaa ja ulkotilaa ei hahmotettu toisistaan erilleen. Stoassa ei oikeastaan ole interiööriä ja eksteriööriä, vaan vain kantava pylväikkö ja avoimen tilan tuntu. Kreikkalaiset olivat eteviä matematiikassa erityisesti geometriassa, mutta heidän geometriansa oli tasogeometriaa, ei kolmiulotteista tilantajua. Spengler väittää, että he maalauksissaan käyttivät vain neljää väriä -- mustaa, valkoista, punaista ja keltaista, eli värejä joilla ei voi hahmottaa perspektiiviä. -- Spengler saattoi olla väärässä värivalikoiman rajoittuneisuuden suhteen, mutta oikeassa hän oli perspektiiviä koskevan hahmotuskyvyttömyyden suhteen.
Roomalaiset sen sijaan jo hahmottivat syvyysperspektiivin, ja kreikkalaisvaikutteinen taide sai heidän käsissään tajunnallisen täydellistymänsä. Roomalaiset omasivat kirjoitus- ja lukutaidon, ja lineaarinen syvyysperspektiivi ja ajantaju olivat heillä jo kokonaan toisenasteisesti hallinnassa. Sen sijaan omaa psyykeä ja persoonallisuutta hahmottava interiöörin ja eksteriöörin erottaminen oli rajatilassa, jossa esimerkiksi sijaiskärsimyksen idea saattoi elää. Kristinuskossa on roomalaisvallan jäljiltä jäänyt keskeiseksi opilliseksi totuudeksi nimenomaan sijaiskärsimyksen -- rajatilan -- idea.
Rooman imperiumin kohtalona oli kansainvaelluksen ja monikulttuurisuuden hajottamana taantua niin että koko Eurooppa vaipui lopulta tuhat vuotta, toistan: tuhat vuotta kestäneeseen keskiajan depersonoituneeseen tajunnalliseen uneen, jossa jo olemassa olleet kognitiiviset kyvyt, kuten kirjoitus- ja lukutaito, syvyysperspektiivin hahmottaminen ja ajantaju -- itse asiassa koko yksilöminuus -- katosivat, ja ihmiset olivat niin hukassa että oppineimmat viisaat saattoivat ajan järkiperusteiden mukaan epäillä jopa omaa olemassaoloaan. Emme tiedä mitkä kulttuuriset avainärsykkeet havahduttivat eurooppalaisen ihmisen. Tätä ihmeellistä kulttuurihistoriallista havahtumaa nimitetään uudelleensyntymäksi, renessanssiksi.
Koko tuhat vuotta jatkuneelta keskiajalta meillä ei ole tallella ainoatakaan esittävää kuvaa, jossa olisi näkyvillä järjen jäsentämä syvyysperspektiivi. Se ilmestyi eurooppalaiseen maalaustaiteeseen noin vuonna 1400, jolloin myös kirkontorneissa alkoivat kellot soida aikaa mitaten. Perspektiivin hahmottaminen orientoi koko tajunnallisen maailman uudelleen, ja myös matemaattinen ajattelu sai aivan uusia ominaisuuksia. Syvyysperspektiivissä elpyi jo muinaisuudessa äännekirjoituksen kehittämisessä tarvittu, tajunnallisen ajan hidastamiseen ja hallitsemiseen kuuluva keskeisten aistiemme keskinäinen työnjako. Aistien irtiotto ja uusi synesteettinen suhde tuotti ajallisuuden mukana paikallistuvan miellemaailman. Perspektiivin pakenemispisteessä idealisoitui matematiikasta siihen asti puuttuneen "nollan" idea -- se oli todellakin idea, puhtaasti tajunnallinen premissi. Sitä ei ollut olemassa reaalimaailmassa, mutta sitä välttämättä tarvittiin kun tilakoordinaatistoja hahmotettiin.
Einsteinin perinnön jatkaja Stephen Hawking, joka sairasti ALS-tautia ja oli käytännössä liikuntakyvytön, sanoi valinneensa itselleen oikean ammatin, koska fysiikassa on todellakin kyse vain korvien väliin sijoittuvista ideoista. Suhteellisuusteorioiden jälkeen jättämät, kvanttifysiikan maailmaan sijoittuvat avaruuden ja ajan ongelmat eivät hänen elinaikanaan vielä ratkenneet, ja on tietysti mahdollista, etteivät ne koskaan tule ratkeamaankaan. Voi olla että fysiikka vain kolkuttelee ihmislajin ja ihmisjärjen mahdollisuuksien rajoja -- mutta ehkä se siinäkin tapauksessa voi opettaa meille jotain siitä miten tärkeää olisi tuntea ne tajunnallis-tiedolliset ehdot ja edellytykset, joilla eurooppalainen järki on tähän mennessä todellisuuden tiedollisiin haasteisiin yrittänyt vastata.
Fysiikka, kovista tieteistä kovin, kuvitteli pitkään että "aika" on "tuolla ulkona" -- että lineaarinen aika on reaalinen "tausta", mitta-akseli, jolle "ilmiöt" asettuvat. Mutta siinä kartesiolainen rationaalisuus on tullut tiensä päähän. Empirismi tarvitsisi vakaan taustakoordinaatiston ja tutkimuskohdetta jäännöksettömästi kuvaavan käsitteistön, mutta ilmeisesti reaalimaailmakin on lopulta interiööri, tai sen ulkoistus. Toki se on "suurta", ja "ilmiö" on sen rinnalla "pieni".
Kuva Marshall McLuhanin -- Quentin Fioren kirjasta "The Medium is the Massage", Penguin 1967.
Meille 1960-lukulaisille Marshall McLuhan edusti nerotyyppiä, joka ravisteli akateemista maailmaa provokatiivisilla oivalluksillaan. Hän ratsasti nuorisovallankumouksen ajan ilmassa olleen muutoshengen mukana tai kärjessä. Hänen ajattelunsa syvällisyydestä tai edes varsinaisista asiasisällöistä ei kukaan tainnut tuolloin ymmärtää paljoakaan. Tällä vuosituhannella on kuitenkin hänen varhaisimpiakin teoksiaan jo painettu uudelleen, ja vasta nyt ne näyttävät avautuvan myös visionääristen sisältöjensä puolesta.
Oivallus äännekirjoituksen erityisestä kulttuurihistoriallisesta merkityksestä taitaa olla alunperin häneltä lähtöisin. Toki koko joukko muitakin historisteja on esittänyt samansuuntaisia tulkintoja. McLuhan on tehnyt sen hyvin efektiivisesti, ja likimain kaikki hänen tärkeimmät teesinsä sisältyvät katkelmina satasivuiseen kuvakollaasiin, jonka nimi oli alunperin painovirhe, jonka McLuhan kuitenkin halusi jättää silleen, koska viesti muodossa "massage" (hieronta) toimi hänen mielestään tehokkaammin.
Kuten myös suomen kielessä on asian laita, meillä ei ole aistimuksiin perustuvia kieli-ilmauksia jotka kuvaisivat "aikaa". Niinpä käytämme ajan suhteen sanoja adjektiiveja joilla kuvaamme matkaa. Pitkä matka ja pitkä aika. Kauas ja kauan. Totuus tällaisten kielimuotojen taustalla palautuu kuitenkin jo muinaisuudessa vallinneisiin tajunnallisiin asemointeihin. Niitä meidän pitäisi mielessämme yhä jäljittää jotta ymmärtäisimme järkemme rakenteet ja rajat tarkemmin.
Eurooppalainenkin ihminen on riippumatta laajasti uudella ajalla omaksutusta kirjoitustaidosta ja kirjallisesta sivistyksestä yhä tajunnallis-tiedollisilta psyykenrakenteiltaan keskentekoinen, eikä ole vain niin, että suurimittaiset historialliset taantumat -- tuhatvuotisen keskiajan tapaan -- olisivat koska tahansa taas mahdollisia, vaan on myös niin, että elämme jatkuvasti ikään kuin syntyperäisessä symbioosissa oman teknisen välineistömme kanssa. Eikä vain niin, että pyörä on jalan jatke, tai vaatetus ihon jatke, vaan myös niin, että sähköiset virtapiirit ovat keskeisten aistiemme jatke.
Ja jos rakennamme itsellemme välineistön, joka onnistuu noitumaan ymmärryksemme, voimme ajautua tajunnallisesti taannuttavaan kierteeseen -- aivan vastaavaan joka Rooman valtakunnan romautti kun se yritti sulkea symbioottiseen syleilyynsä liian monia liian eriperusteisia kansoja ja kulttuureita.
Uuden ajan tajunnallinen erityisyys on rakentunut kirjoitetun kielen, kirjoitustaidon ja painokoneen varaan, ja vain nämä erityistä aivoaktiviteettia vaativat välineet voivat pitää meidät edelleen oman itsemme herroina. Sähköinen viestintä, joka tekee meistä vaikutteiden ja vaikutelmien vastaanottajia, taannuttaa meidät takaisin varhaisimman lapsuutemme symbioottisiin tuntoihin, perusnarsismin riippuvuuksiin, itse itseään vahvistavaan narsismin kierteeseen, jonka täydellistymä esimerkiksi uhrirooliin samaistuminen on. Saamme marttyrismin ja terrorismin romahtaneen lukutaidon korvaajaksi.
Kansallisen politiikkamme tulisi palvella ainoastaan omaa eurooppalaista sivistysperintöämme. Sitä riittäisi perustelemaan pelkästään se kehityshistoriallinen perspektiivi, joka liittyy meille ominaisen kulttuurikognitiivisen tiedollisen edistyksen ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Siihenkään meistä ei siis näillä monikulttuuristumisen myrkyttämillä yhteisöllisillä ehdoilla kohta ole.
Toinen juttu on ehkä tätä psyyken syvätasoille sijoittuvaa murhenäytelmää näkyvämpi. Se liittyy päivänpolitiikkaan ja yhteisömoraalimme, jonka laatu tulee romahtamaan vaikka emme tajuaisikaan niitä alitajuntaisia tekijöitä jotka valintojamme sanelevat. Poliitikot yhä vaikuttavat puhumalla, kun taas kirjoittavat ihmiset ajattelevat kirjoittamalla. Kun yhteiskuntaoraali kelluu reaktiivisen kielen kuplien pintatasolla ja politiikka muuttuu verbaalisiksi paniikki- ja pakoreaktioiksi, kaikki ihmisyyteemme jo kuulunut inhimillinen kehitys karisee ja taannumme verbaalisista reviireistämme taisteleviksi laumoiksi.
Pitääksemme päämme pinnalla meitä nykyajassa uhkaavilta taannuttavilta vaikutuksilta meidän pitäisi olla paljon paljon paljon nykyistä paremmin perillä ajatushistoriallisista tosiasioista. Valitettavasti ei edes niiden perusteita opeteta missään koulussamme. Akatemioissakin oppineet kilvoittelevat edelleen omien alojen harhaisten narratiivien kilparadoilla, ymmärtämättä vastuutaan kielellis-kulttuuristen kansallisvaltioiden sivistyksellisestä eheydestä.
On hieman järkyttävää ymmärtää, että ajatushistorian erityinen oppiala, filosofia, vasta viime vuosisadalla keskitti huomionsa itse siihen kieleen, jolla filosofiset ongelmat on kautta aikojen muotoiltu. Wittgensteinin satasivuisesta traktaatista tuli vuosisadan ehkä eniten kommentoitu ja vaikuttanut filosofinen teos. Se on varsin aksiomaattiseen muotoon laadittu seikkaperäinen esitys kielen ja totuuden suhteista, siitä "kuvankaltaisesta" vastaavuudesta jolla elementaarilause voi kuvata todellisuutta, kielen mahdollisuuksista ja rajoista, ja lopulta siitä miten vähän filosofialla on todistusvoimaa.
"Maailma on kaikki, mikä on niinkuin se on. Maailma ei ole olioiden, vaan tosiasioiden kokonaisuus." -- Näin "Tractatus" alkaa. Emme ota kohdetta kerrallaan, vaan kohteen ja taustan kerrallaan. Jo lähtökohdat voi tulkita koko uuden ajan kartesiolaisen rationaalisuuden tiivistelmäksi -- ehkä jopa kaiken inhimillisen tiedon kehityshistorialliseksi perspektiiviksi. Aistiemme resursseille asettuva tajunnallisten pohjien ja tiedollisen edistyksen evolutiivinen marssijärjestys olisi suunnilleen:
Tausta ja kohde, hahmon- ja käsitteenmuodostus, asiayhteys ja asia, koordinaatisto ja kuvio, tila ja liike, teoria ja malli, suure ja mittayksikkö.
Kun kielen elementaarilauseen kielioppi käsitetään reaalimaailman tosiasioita esittävänä kuvana, kaikki kartesiolaisen käsitettävyyden ehdot ovat käytössä. Se, mitä Wittgenstein ei itse missään käsittelyn vaiheessa täysin ymmärtänyt oli, että tämä kielen ideaali on kirjoitettua kieltä. Kirjoitettu kieli on lajinkehityksellinen emergenssi, joka ei esimerkiksi palaudu puhuttuun kieleen. Lisäksi kirjoitettu kieli on tajunnallisten premissiensä pohjalta historiallisesti muuttuva elementti.
Toki "Tractatus" on meille aikalaisille ajattomuudessaan vaikuttava teos. Se on filosofian historiassa jotain aivan ainutlaatuista. Sen syvä vakavuus on traagista, sen sisäinen logiikka on itsetuhoista. Se on tulkittavissa monin tavoin, myös epätoivon manifestina. Luulen, että itse haluan tulkita sen filosofiselle yhteisölle suunnattuna valheenpaljastuksena. Synnintunnon -- älyllisen rehellisyyden -- herättäjänä kirjanoppineiden ja fariseusten joukoissa.
Voisin ajatella niin, että koko viime vuosisadan kaksi tärkeintä tietokirjaa ovat Wittgensteinin "Tractatus" ja McLuhanin "The Medium..." Wittgensteinin nuoruudenteos jäi ainoaksi mitä hän kirjan muodossa eläessään julkaisi, vaikka hän mitä ilmeisimmin tarkoitti myös "Investigations" -koosteensa julkisuuteen. Myöhäisfilosofia omaa kieleen kypsemmän ja laajemman otteen kuin provokatiivinen nuoruudenteos. Myöhäisfilosofiaa on myös falskin akateemisen väen verkoissa käytetty härskimmin hyväksi kaikenlaisia relativistisia oppeja ja aatteellisia kuppikuntia puolustelemaan ja oikeuttamaan. -- Mutta jos Wittgensteinin kielifilosofisen perinnön todellista jatkoa etsitään, silloin vaakakuppiin on nostettava kaikki se, mitä McLuhan sai sanotuksi ihmisestä ja viestivälineistöistä.
Ja McLuhanin elämäntyölle on jälkikäteen löytynyt tervehenkisiä seuraajia, esimerkiksi Neil Postman ja Nicholas Carr. Näillä toki on suunnatummat sanomansa, mutta molemmat yrittävät pelastaa meidät itse kehittämiltämme helvetinkoneilta. Viesti on samalla muuttunut tajunnallis-tiedollisesta visioinnista enemmän yhteiskunnallis-poliittiseksi hätähuudoksi -- valitettavasti vain näyttää siltä, että sanoma hukkuu akkamaisen politiikan puheenpälpätykseen ja akatemioitten ajatuskyvyttömään alennustilaan.
Inhimillisen kasvun ja kehityksen isossa kokonaiskuvassa kumpikin kirja kartoittaa samaa kulttuurikognitiivista jalanjälkeä, eli sen eurooppalaisen ajatushistorian erityisiä tajunnallis-tiedollisia työkaluja joka uudella ajalla on vaikuttanut maailmassa ja ihmisen elinehdoissa. Vaikutukset ovat olleet reaalisia ja suuria -- maailma on muutamassa sadassa vuodessa muuttunut miljoona kertaa enemmän kuin mitä mitkään ihmissuvun aiemmat kognitiiviset ohjelmat ovat vaikuttaneet koko ihmislajin aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana.
----------------------