 |
| Helsingin Sanomissa pitkän ja ansiokkaan uran tehneen pilapiirtäjän Kari Suomalaisen 1995 ilmestynyt pamflettikirja "Viha etsii kohdetta" -- jonka nimi muuten on muunnos Pirandellon näytelmästä "Kuusi henkilöä etsii tekijää" -- on hänen piirrostensa veroinen verbaalinen provokaatio ja kannanotto yhteiskunnallista mielettömyyttä ja erityisesti journalistista "sopulismia" vastaan. Teksti on totuudellisuuden tavoittelussaan armotonta, poliittisesti epäkorrektia, mutta ei koskaan tyylitöntä. Kirjan sisältämien paljastusten loukkaavuutta saa vapaasti epäillä, mutta voiton korjaa joka tapauksessa se ehdoton ja kaikkea tekopyhyyttä halveksiva yhteiskuntamoraali, jonka pohjalta Kari myös piirroksensa teki. -- Kari oli todella kaikessa ristiriitaisuudessaankin ristiretkeläisten ritari peloton ja nuhteeton, joka teki elämäntyönsä maamme historian ehkä vaikeimpina aikoina, jolloin ei poliittisessa eikä yhteiskunnallisessa elämässämme juuri ollut terveitä ominaisuuksia. -- Tuo likimain puoli vuosisataa alkaen vuodesta 1950 oli yhteisömoraalin jatkuvan alennustilan aikaa, YYA-aikaa, puhumattomuuden, teeskentelyn ja kiertoilmausten aikaa, kahtiajakautuneen maailman ja valheellisen diplomatian aikaa. -- Tässä retrospektiossa Karilla on siis täysi oikeus olla hyvin huolissaan yhteiskunnassamme yhä vieläkin esiintyvästä -- ei vain olemassa olevista, vaan pikemminkin vielä vahvistuvista ja kasvavista sensuurimielialoista ja -toimista --- |
Tiedollisen silmämme objektiivi tarkentuisi suunnilleen oikein, jos oman maamme historian kirjan sata viimeistä sivua kertoisi suomalaisuudesta ikuisena savupirttien kansana, joka keskellä omaa keskenkasvuista kansallista kehitystään -- tänne 1800-luvulla päätyneiden eurooppalaisten teollisuuspatriarkkojen rakentamassa ja ulkoisesti hyvinkin kehittyneessä nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa -- yhä vieläkin syvällä sielussaan elättää tunnoissaan samaa melkein tuhat vuotta kestänyttä kansallista alistushistoriaansa -- vieraalla kielellä hallitun alamaiskansan repressiivistä sielunelämää -- jossa kansallisiksi hyveiksi ovat vakiintuneet ne selviytymiskeinot, joilla olimme satoja vuosia oppineet tulemaan toimeen herrakansojemme kanssa.
Suomalaiset ovat lainkuuliaisia ja lojaaleja, ahkeria ja rehellisiä, työ-, mies- ja sotakuntoisia, jumalaa pelkäävää, nöyrää väkeä, syvästi synnintuntoista sakkia, joka on matkan varrella sisäistänyt käsityksen kaiken toiskielisen ja -kulttuurisen luontaisesta ylemmyydestä, ja jolla on koko ajan ollut vahvistuva usko siihen, että oppisivistystä hankkimalla on jokaisella mahdollisuus nousta paremman väen piiriin. -- Suomalaiset ovat tosiaan jossain mielessä Karin kuvaamaa rysänperän savupirttikansaa, joka unelmoi linnanjuhlien kristallikruunujen loistosta ja uskoo yhä, että kaikki mikä on lehteen painettu on totta.
Kun Suomi putosi puusta, kaikki kävi liian äkkiä. Niin se kävi.
Eurooppalainen uusi aika on vain vaahtoa suomalaisten järvien laineilla, suomalaisuuden kohtu elää edelleen kerrostaloasunnon saunoissa, ja suomalaisuuden tragedia elää ylittämättömässä kyvyssämme samaistua ja omaksua uhrirooli. Kansallisankarimme ovat kalevalaisista ajoista alkaen runonlaulajia, ja vaikka omankieliset runoilijamme eivät ihan kehnoja kielentaitajia olleetkaan, suurelle kansalle heidän teksteistään sovitetut tuskaisesti kyynelehtivät lauluversiot ovat kammottava todistus ja muistutus niistä perusnarsismin symbioottisista vammoista, joissa yhä haluamme palata alitajuntamme voimaannuttavimpiin tuntoihin.
Meille ovat ominaisia altavastaajan, vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottajan, kohteen, objektin ja viimekädessä uhrin -- nimenomaan viattoman uhrin -- roolit. Oikeudentuntomme on korostuneesti -- siis suorastaan hysteerisesti -- heikkojen puolella vahvoja vastaan, ja niin kokonaisvaltaista on tämä sumea jopa "puolestaloukkaantumisen" muodossa esiin purkautuva eetos, että olemme valmiit sekoittamaan heikkouden ja kyvyttömyyden -- ja puolustamaan hammasta purren kumpaakin.
---------------------
Juuri se seikka, että uhrirooliin samaistuminen taannuttaa meidät varhaisen lapsuuden turvallisiin symbioottisiin tuntoihin -- uhriajattelu on voimaannuttavinta mitä alitajuntamme voi meille antaa -- ja se seikka, että kaikki uhrit ovat alitajunnassa "viattomia", ovat niin yksilön psyyken kuin kansallisen sielun kannalta vaarallisimpia. Uhrisamaistuminen ei vain voimaannuta, vaan samaan kuvaan kuuluu myös vahvistuva taipumus ottaa oikeus omiin käsiin.
Siitä, että suomalaiset ovat joutuneet satoja vuosia elämään vieraan hallinnon alla, on seurannut yhtäältä kyky pelätä kaikkia joilla on enemmän valtaa kuin ymmärrystä, toisaalta kyky olla kiltti ja mielistellä. Nämä ominaisuudet eivät ole tehneet meistä tyhmiä, mutta sairastuttaneet piiloon painamamme aidon ihmisyyden. Olemme pahasti eksyksissä, ja tarvitsisimme kansallista psykoanalyysia.
Kansallinen sokki talvisodan ensimmäisten pommitusten jälkeen oli historiamme ainoita tapahtumia, jossa suomalaisen sielun alistuneisuudesta kasvoi voimavara. Kropotkin nimitti tällaisia ilmiöitä "mutuaalireaktioiksi". Yhteisön rivit tiivistyvät, yhteishenki syntyy. Talvisota voitettiin ehkä nimenomaan siksi ettei siihen osattu valmistautua. --
Mutta se on kaksiteräinen miekka. Yleisesti ottaen alistushistoria tekee meidät yliherkiksi uhriajattelulle. Se taas johtaa regressioon, jonka mukana aina seuraa aggressio. Sitä pelkäämme vaistonvaraisesti niin paljon, että kiellämme itseltämme "vihapuheet" -- uskomme sokeasti siihen, että vihapuheet johtavat vihatekoihin. Niin se ei käy. Vihapuheet ovat vain pintaa. Se, mikä pitäisi kieltää lailla, on uhriajattelu, ei vihapuheet.
Alitajunnan uhrisamaistumiset odottavat tilaisuuksiaan vaikka mitään yksilöllistä tai yhteisöllistä saati kansallista turvallisuusuhkaa ei olisikaan. Kriisiytyvien identiteettien maailmassa voimaannuttaville kokemuksille on aina tilaus, ja suomalaisuudessa niille on erityinen jatkuva tilaus. Kaikki, jopa puolestaloukkaantuminen, kelpaa tilaisuudeksi.
Yleinen samaistuminen uhrirooliin on heijastunut omassa kansallisessa elämässämme ylikorostuneina "tasa-arvoisuuden" vaatimuksina. Ei ole kyse vain siitä, että naiset saivat meillä varsin varhaisessa vaiheessa äänioikeuden, eikä siitäkään, että monenlaisia raja-aitoja on yhteiskunnan monilla toimialoilla saatu kaadetuiksi. Kyse on myös pahanlaatuisista seurauksista, siitä että alitajunnasta kumpuavalla idealismilla on saatu todellisuuden- ja suhteellisuudentaju sekaisin. Olemme muuttuneet orwellilaiseksi valtakunnaksi, jossa toiset ovat aina tasa-arvoisempia kuin toiset.
Varjelemme aran ja narsistisesti sairaan sielumme paljastumista moralistisesti korostetuilla samanarvoisuuden vaatimuksilla. Lähetämme kehitysvammaisorkesterin edustamaan meitä Euroviisuissa, ja yhä vieläkin itsenäisyyspäivän tv-ohjelman kohokohtia on Vesa-Matti Loirin esittämä, omissa narsistisissa tuskantunnoissaan hekumoiva versio Eino Leinon "Nocturnesta". Se on väärin -- Eino Leino ei ollut narsisti. Hän hallitsi keskeisten aistiemme keskinäiset työnjaot ja synestesiat, ja hänen verbaalisten jäsennystensä herkkyys ei ole taantumista symbioottisiin tuntoihin.
Lukekaa Leinon kritiikkikirja suurista maailmankirjailijoista. Meille moderni maailmamme on vain ulkoaomaksuttu muotisamaistus muiden joukossa, ja jokaiset jatkot täällä päättyvät tylsämieliseen sähkökitaralla vongutettuun Finlandia-hymniin.
 |
| Yhteiskuntien nopeassa kehityksessä ei tietysti pitäisi sinänsä olla mitään kielteistä. -- Mutta joskus nopea kehittyminen saattaa tapahtua sisäisen kypsymisen kustannuksella, ja juuri niin on suomalaisten historiassa tapahtunut. Omaksumamme alamaisasenteet ja taipumus uhrirooliin samaistumiseen elättävät syvällä kansallisen sielumme alitajunnassa koskaan kypsymättömän perusnarsismin vammoja. Ne ilmenevät näennäisinä hyveinä -- kuten kehittymättömissä kunniakulttuureissa on tapana. Elämme edelleen suuren sosiaalisen paineen sitomina ja ulkoaohjaavan normatiivisen kunniakulttuurin ja sisäistettyjen kunnian- ja häpeäntuntojen ohjailemina. -- Olemme sokeita omalle kansalliselle ajatushistoriallemme, joka tekee meidät täysin kyvyttömiksi tunnistamaan tai terapioimaan itseämme. Siksi olemme myös kyvyttömiä vastaamaan maailman todellisiin haasteisiin, kuten maailmassa käynnistyvään, ihmiskunnan toistaiseksi massiivisimmaksi paisuvaan kansainvaellukseen. -- Kari vaistosi tämän kyvyttömyytemme ja hänen koskaan täydellisesti eksplikoitumaton viestinsä yritti epätoivoisesti ravistaa meidät hereille utopistisista unistamme. -- Hän näki, miten monikin -- erittäinkin mitään ymmärtämättömät vihervasemmistolaiset naispoliitikot, jotka marxilaista tasa-arvoisuutta tunnustaessaan ovat erehtyneet kannattamaan raakaa rahaohjasteista oikeistolaista maahanmuuttoteollista kompleksia -- todisteli ja toisteli Karin mukaan sitä, ""että meidän täytyy ottaa tänne ihmisiä, koska jos Suomi olisi aina pitänyt rajansa kiinni, meillä ei olisi Finlaysonin tekstiilejä, Fazerin suklaata, Sinebrychoffin olutta, Gutzeitin sahateollisuutta, Fiskarsin saksia, Hackmanin terästä... Jätetään sanomatta, ettei kukaan näistä ollut värillinen..."" (Karin pamfletti, sivu 63) |
Narsistinen uhrirooliin samaistuminen on syönyt suomalaiselta sielunelämältä kaikki kehitysedellytykset. Seitsemän sadan vuoden osa historiallisesti alistettuna ja vieraalla hallintokielellä hyväksikäytettynä kansana on istuttanut kieleemme ja puhetapoihimme pysyvät urautumat, joiden liepeillä kaikki yhteiskunnallinen keskustelumme suistuu ojaan. Koska koskemattomia tabuja on paljon ja ne ovat sitäkin kipeämpiä, poliitikoistamme on tullut puhumattomuuden kulttuurin virtuooseja.
Muistakaa, että poliitikot ovat retorikkoja, jotka vaikuttavat puhumalla, mutta kirjoittavat ihmiset ovat visualisteja, jotka ajattelevat kirjoittamalla.
--------------------------
"" "Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!" Tuo huuto on Suomessa syyri."" -- "Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin." -- Mutta meidän ei tarvitsisi arvella yhtään mitään, sillä kaikki omat kansalliset sielunvammamme ovat palautettavissa ihan yleisinhimillisiin psyyken rakenteisiin ja niille ominaisiin kehitysvammoihin. Olemme ihmisiä ihmissuvun jatkumossa, ja kansana oman kohtalontiemme kulkijoita -- ja vankeja. Kansallista historiaa tarvittaisiin ennen muuta siihen, että sairaan itsetuntomme ruokkimat harhaiset todistelut, joilla jatkuvasti saamme sairaudentuntomme hukutettua ja lukittua, paljastettaisiin huonon omanarvontunnon tukirakenteiksi.
Ihminen osaa ajatella, ja ajattelu voisi olla terapiaa eikä vain yksilö- tai yhteisömoraalin kysymys. Olemme luoneet kokonaisia tiedollisen ajattelun perinteitä, mutta yhtä lailla olisi mahdollista luoda "minuudelle" raameja, joiden kautta voimme todistella asia-argumentaatiomme uudessa valossa. "Totuus" on totuutta vain tiettyä, aina vakioiseksi kuviteltua taustaa vasten. Juuri kokonaisten kansallisten ajatustaustojen suhteen olemme edelleen niin eksyksissä kuin historiallisesti hukattu kansa vain olla voi.
Armfeltin -- ei siis Arwidssonin -- toteamus, että ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia -- tavoittaa myös kansansielua koskevan totuuden. Totuus on, että suomalaisuus meissä on vain joukko alitajuntaisia torjuntamekanismeja, jotka ovat estäneet meitä kehittymästä täysi-ikäisiksi.
Ajattelun taustakoordinaatistot palautuvat yleisinhimillisiin hahmon- ja käsitteenmuodostuksen mekanismeihin. Niissä ei pitäisi olla mitään älyllisesti ylittämätöntä. Vaikka uuden ajan ihmistieteet ovatkin sortuneet tiedonalojensa aitausten ja autonomian ylisuojelevaan varjelemiseen, edelleenkin on ihan mahdollista löytää psykoanalyysin ja sosiologian klassikkojen oivalluksista totuuksia, jotka voivat auttaa meitä itseymmärryksemme kasvattamisessa.
Nimet sellaiset kuin Freud, Durkheim, Canetti, Wittgenstein, McLuhan -- jopa akateeminen sivistyksemme on hukuttanut ne postmodernin relativismin opilliseen pohjamutaan. Akateeminen sivistyksemme on taantunut palvelemaan vain sairasta kansansieluamme. Kunnioitamme keskiaikaista skolastista käsiterealismia tavoittelevaa ja tekoälyn tarvitsemaa "tietosanakirjanomaista" faktatietoa. Siinä yliyleistävistä yleiskäsitteistä päätellään reaalitodellisuuteen päin ymmärtämättä, että kysymyksessä on vain käsitteellisten näennäisyyksien keskinäissuhteiden määrittely.
Postmoderni ylevöitetyillä yliyleistävillä yleiskäsitteillä määritelty "ihmisarvo- ja -oikeusideologia" on yhtä suurta, akateemisen maailman suojelemaa mussuhumanismia.
Oksymoronia, verbaalioksennusta.
 |
| Eurooppalaisen uuden ajan "kartesiolaiseen paradigmaan" perustunut rationaalisuus täydellistyi joskus viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä, jolloin myös ihmistieteissä tehtiin ratkaisevia läpimurtoja. Freudilainen syvyyspsykologia, jolle ongelmaksi oli muodostunut pioneeriajattelussa käytettävien termien puuttuminen ja korvautuminen fysiikan termistöllä, oli Freudin viimeisissä kirjoitelmissa päätynyt lähelle lajityypillisen kollektiivisuutemme tajunnallisia ominaisuuksia -- ja juuri lajityypillisen yhteisöllisyytemme nostaminen ihmisyytemme ensisijaiseksi tekijäksi oli Durkheimin elämäntyön lähtökohta ja toistaiseksi ylittämätön sisältö |
Shakespeare oli eurooppalaisen uuden ajan airut. Neljä sataa vuotta sitten hän kirjoitti draamoja, joista ylihistoriallinen yli-ihminen voi vieläkin ammentaa omaa sieluaan ikuisesti koskevia totuuksia. Mihinkään sellaiseen ei tietenkään yhdelläkään suomalaisella ole ollut mitään kulttuurisia taustaedellytyksiä.
Shakespeare kirjoitti usein näytelmiensä sisään toisen näytelmän. Se on kaiken eurooppalaisella uudella ajalla emergoituneen tiedollisen ajattelun uusi perspektiivi -- nähdä tajunnallinen aika lineaarisena, draamallisena jatkumona, jolle rakentuu kerroksellisia totuuden tukirakenteita. Renessanssissa maalaustaiteessa elpynyt syvyysperspektiivi rakensi aivoihimme, mieleemme, syvyyssuunnassa toimivan kytkennän. Tästä uniikista, eurooppalaiselle uudelle ajalle ominaisesta tajunnallis-tiedollisesta emergenssistä, jonka varaan esimerkiksi "edustuksellinen" demokratia perustuu, ei mitään ei opeteta meille missään koulussamme. Eikä edes akatemioissamme. Suomalainen kansandraama elää yhä Suuren Turhapuron aikakautta.
YLE:n poliittinen satiiri on nyt puolen tunnin röhönaurettu kimara persuvitsejä.
Shakespearen näytelmissä yhdessä avainroolissa oli usein narri -- hovinarri. Narrin roolissa hahmottuu yksi koko uutta aikaa edustava identiteetin idea: sosiaalisten roolien periaatteellinen vaihdettavuus. Siihen perustuu esimerkiksi Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria, mikä täten ilmoitusasiana kaikille "vasemmistolaisesti" ajatteleville kerrottakoon.
Narrilla oli oikeus ajatella asioita eri tavoin ja erilaisten totuuksien raameissa -- ja oikeus sanoa jotain joka olisi muuten jäänyt sanomatta. Sellainen narri oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen -- yhtä aikaa herkkähipiäinen ja härkäpäinen -- järki- ja jääräpäinen -- mutta monipuolisesti sivistynyt ja itsenäinen. Hän oli ideologisista totuuksista ja yleisestä mielipiteestä piittaamaton älykkö, jollaisia omassa kyldyyrihistoriassamme on ollut ihan hirvittävän harvoja. -- Jos suomalainen sielu onkin oman kansallisen alitajuntansa kipeisiin oikeudentuntoihin pahanlaatuisesti käpertynyt, ehkä Karin piirrosten nauttima kansansuosio kuitenkin antaa toivoa siitä, että jossain syvän sielumme ja amputoidun poliittisen kielemme häkissä vielä elää jokin toivo siitä ettei koko ihmisyyttä ole menetetty.
-----------------------------
Shakespeare näki että maailma on teatteri ja ihmiset sen näyttelijöitä. Kari toi näytteille satiiriset piirroshahmonsa -- tunnistimme niissä poliittiset inhokkimme, mutta emme itseämme. Vaikka hänellä oli kykyä ja irtisanoutumiseensa asti oikeuskin kirjoittaa kansansielumme kuvaan, se kaikki saattoi vain vahvistaa kahtiajakautuneiden sielujemme sisäisiä vedenjakajia. Ehkä se oli niin.
Totuudet olivat ja ovat edelleenkin lapsentasoisille poliitikoille arka paikka, mutta voi olla myös niin, että maan saattoi pelastaa, kun valtalehdessä oli edes postikortin kokoinen aukko, neulasreikä, josta pinnanalaista pilaantunutta pahaa ilmaa pääsi pihalle. Tosiaankin -- sekin on ihmisyyteen kuuluva omituinen ominaisuus, että ihmisellä on tiukan ja niukan paikan tullen kyky tarpeen vaatiessa imeä tarvitsemansa terve ravinto hyvinkin vähäisestä tarjolla olevasta.
Ehkä meillä on toivoa niin kauan kuin mielemme sisällä näytellään näytelmiä näytelmien sisällä.
Shakespeare toimi takapiruna, kun Kari luotsasi suomalaiset Paasikiven päiviltä läpi Kekkosslovakian, YYA-ajan ja N-liiton silloisen pelottavan dementian -- aina sosialistiblokin romahduksen jälkeisiin aikoihin, jolloin maahan virtasivat ensimmäiset somalivyöryt, jotka täällä otettiin vastaan sivistyneistöllemme ainoalla mahdollisella, sairaita "tasa-arvoideologioita" tunnustavalla tavalla.
Siitä, että vaistonvaraisesti osaamme pelätä kaikkia joilla on enemmän valtaa kuin ymmärrystä, ei seuraa se, että pystyisimme nostamaan päämme yhteisöllisen normipaineen vedenpinnan yläpuolelle. Päinvastoin, seuraa se, että pian kirjoitamme lakeihimme pykälän, joka määrittelee toiskulttuurisuuden pelkäämisen rasistiseksi rikokseksi.
Karin kuvien amputoinnista käynnistyi sitten se shakespearelaisen draaman loppukohtaus, jossa sankari kuolee -- ja saattaapa kuolla jokaikinen jollain lailla juoneen kuuluva.
Kari kipuili monin tavoin, psyykkisesti ja fyysisesti, kuten suomalainen kipuilee. Hän kuoli sairaalasänkyyn dramaattisesti keskiyöllä, yöpöydällä dekkari "Kuolema saapuu keskiyöllä".
Pitkä marssi korsuista lehtineekerien tuhrimaan maineeseen. Niin se kävi.
---------------------------------------------------
Lisäys: Sensuuri. Mitä se on?
 |
| Kari Suomalaisen pamfletissa on kohtia, joita varmaan nykyiset sensorit mielellään haluaisivat haudata hyvin syvälle puhumattoman historian ruumiskuoppiin. Kari antaa pamfletissaan tylyn kuvauksen siitä, miten hänen lähtönsä Helsingin Sanomista tapahtui, ja miten suurta roolia kulisseissa näyttelivät nimenomaan ruotsinkielisen valtasivistyneistön edustajat. Sen ei pitäisi olla yllätys kenellekään joka on osannut jollain tasolla asettaa itselleen kysymyksen ja tehdä tulkinnan siitä, miksi me suomalaiset olemme sellaisia kuin olemme ja miksi sairastamme kansantautinamme samaan aikaan masennusta ja yli-ihanteellisia sairaita tasa-arvovaatimuksia |
Karin mukaan Helsingin Sanomat oli aloitteentekijä siinä media- ja lakimaailman salaliittomafiassa joka maassamme päätti suhtautumisesta "pakolaisiin". Kulissientakaiseen porukkaan kuului Karin mukaan tietysti Hufvudstadsbladet, mutta myös akateemisen maailman juristeristeja, demlalaiset lakimiehet tietysti ("Suomen lakimaailman omatunto", hahaha)..-- Julkaisurajoituksiin alusta alkaen asetettiin myös lehden yleisönosasto.
On kehittymättömiä, sosiaalisesti sitovia kulttuureja, joissa vallitsee ankara, visuaaliset mielteet eliminoiva kuvakielto. Näköaistin kehittyneiden resurssien amputoiminen varmistaa uskonnon ja tunnustuksellisen magian otetta -- ja mitä oma "talousajattelumme" muuta on kuin "rahaan" olemuksellisesti kuuluvan, pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman ympärille kyhättyä käsitteellistä talousteokratiaa?
Mitä ennalta odottamatonta on siinä, että juuri talousteokratia haluaa vaientaa poliittisen pilapiirtäjän?
Kari oli oikeassa myös terminologiassaan, siinä, että jos jokin niin juuri valtamedian tosiasioista piittaamaton ja niitä suoranaisesti peittelevä journalismi on meillä ollut ilmiö, jonka tunnusmerkit sopivat "salaliittoon". Kyseessä ei tosin ole sen enempää mikään kliseinen idea jonkinlaisesta kabinettisalaliitosta kuin myöskään "äärioikeistolainen teoria", jollaisesta jopa Supo "väestönvaihto"-termiä jollain nettisivullaan käsitellessään on puhunut läpiä päähänsä. Todelliset salaliitot ovat todellisessa maailmassa, eikä niillä ole mitään tekemistä äärioikeistolaisten teorioiden kanssa. Itse asiassa todelliset salaliitot muodostuvat nimenomaan siitä mitä ei puhuta -- ne ovat siis julkilausumattomasti muodostuneita puhumattomuuden kulttuurin ilmiöitä -- ja niistä on teoretisoinut esimerkiksi vasemmistoideologi Noam Chomsky.
Kari mitä ilmeisimmin aavisti jo tuossa vaiheessa, että maahan oli syntymässä kulissientakainen konsensus jonka pohjalle maahanmuuttoteollinen kompleksi rakentuisi. Sen kompleksin perustat ovat toki paljon syvemmällä suomalaisessa alitajunnassa kuin mitä ovat ajassa vaikuttavat moraalittomat rahataloudelliset edut.
------------------------
Karin mielestä monet langat suomalaisen sananvapauden ja sensuurin selittämisessä johtavat ruotsinkielisten täällä yhä ylläpitämään talous- ja kulttuurihegemoniaan. Ehkä tapa jolla juuri ruotsinkielinen hegemonia lakaisi Karin ulos Helsingin Sanomista vertautuu jollain poliittisen yläkerran tasolla julkilausumattomaan salaliiton tapaan, jolla ruotsinkielinen politiikka on aina mukana hallituskoalitiossa.
Tätä tosiasiaa on turha hukuttaa esimerkiksi fokusoimalla Keskisarjan tapaan historiallinen silmä päivänpolitiikkaan, jossa valitaan vaakakuppeihin yhtäältä historiallisen ruotsalaishallinnon mahdolliset "hyvät puolet" ja toisaalta nykyisen akateemisen maailman mieltymykset englannin kielen universaalistamiseen. Nehän eivät ole edes keskenään missään yhteydessä eivätkä mitenkään yhteismitallisia asioita -- ne asettuvat vain omia taustakoordinaatistojaan vasten.
Esimerkiksi maailmanmenestystä saavuttaneet ruotsalaiset elokuvaohjaajat ovat tehneet työnsä miltei poikkeuksetta Ruotsin ulkopuolella, ja kaikissa elokuvien tuotantokoneistoissa toiminnan kieli on englanti. (No, Ruben Östlundin maahanmuuttokriittinen "Play" on tietysti tehty Ruotsissa ja kuvaa varsin ahdistavalla tavalla monikulttuuristumisen Ruotsissa aiheuttamaa yhteiskunnallista hajoamista.)
Kari tunnisti vaistomaisesti ruotsalaisuudessa suomalaisissa edelleen vaikuttavan alistushistorian. Kari säästyi näkemästä näitä nykyisiä hirvittäviä aikoja, kun Suomi kulkien Ruotsin tietä sortuu kansalliseen hajoamistilaan. Emme nyt ymmärrä edes mitä "kansallisessa turvallisuudessa" tarkoittaa sana "kansallinen". Pelkääminen on nyt de facto rasistinen rikos.
Karin vuonna 1995 julkaisema pamflettikirja joutuisi nykypäivänä sensuuriin ja silppuriin, kuten Keskisarja on artikkelissaan sanonut. Elämme totalitarismiin taantuvassa yhteiskunnassa -- siis sellaisessa sammakonkeittokattilassa, jossa veden lämpöä nostetaan niin pikkuhiljaa, että totumme muutoksiin emmekä huomaa hetkeä jolloin kuolemme. Yhteiskuntamme on hajoamisen ja vajoamisen tilassa. Tänne vaeltaa ja täällä otetaan rahan kiilto silmissä vastaan eurooppalaista kulttuuria ja ajattelua koskaan sisäistämätön kansainvaellus. Ja tänne jää vain 1700-1800-luvun talousteokraattisia ja keinottelun uusiokäyttöön valjastettuja totuuksia ja 1930-luvun kulttuurirelativismin jälkijätöksiä. Ne ovat "monikulttuurisuuden" ja yleisen "monimuotoisuuden" palvonnan muotoja. Ehkä savupirtitkin tulevat vielä takaisin.
Kari on nyt mahdollista nähdä edelläkävijänä, originellina intellektuellina, jota sairas osa omasta kansallisesta kulttuuriperinnöstämme edelleen on valmis mitätöimään. Kunniakulttuuri tarvitsee sylkykuppinsa. Häpeä heille.
-------------------------