”Ihmisyydestä” ei kannata kirjoittaa kolmetuhatta sanaa laajaa artikkelia, jossa esitellään kolmesataa aatteellista ja tiedollista ”ismiä” ja niiden keksijät, kehittäjät, kannattajat ja vastustajat, vastakohdat, viholliset ja kriitikot – sellaisella tekstiilillä postmodernin koko käsiterealistinen kasvusto jää filosofian historioille ominaisen juonellisen narratiivin – ”aina jatkuvasti yhä pätevämmän argumentoinnin” – kannattelemaksi, vaikka samaan hengenvetoon teksti yrittää lähteä lentoon sellaisena postmodernina julistuksena, jonka mukaan suurta on juuri se, ettei kukaan koskaan omaa eikä tule saavuttamaan mitään todellista totuutta.
Eurooppalaisen ajattelun historiassa kartesiolainen rationaalisuus täydellistyi 1900-luvun alussa, ja siinä vaiheessa myös kosketus inhimillisen kehityksen tosiasiaan lopullisesti menetettiin. Uudet ajattelun laadut olivat vahvasti vaikuttaneen järjen hajoamistuotteita, erilaisia relativismin juurettomia kasvannaisia. Kulttuurirelativismi ihan tietoisesti hävitti näkyviltä yleisinhimillisen kehitysajattelun, postmodernismi teki saman opillisille tavoitteille ja totuuksille.
Kulttuurirelativismi kylvää toki todellisuudentajuttomuuden siemeniä paljon ahtaimmissakin arvomaailman aitauksissa, mutta juuri omalle ajatushistoriallemme ominaiset kaikkiallisuutta tavoittelevat todistelut tapahtuvat tyypillisesti yhteiskunnallisten, poliittisten ja taloudellisten oppirakennelmien yleiskäsitteellisten termistöjen ymmärrystä noituvilla taikasanoilla. Ja vaikka pohdiskelijat vakuuttuvatkin omista argumenteistaan, mihinkään vertaisarvioitavaan taustaan niitä ei voi sijoittaa, koska kaikki on vain käsitteellisten näennäisyyksien keskinäissuhteiden määrittelyä.
Ihmisyys on oikeasti kuitenkin jotain niin perustavanlaatuista ja yksinkertaista, että ihan jokainen voi sen olemuksellisimmat ominaisuudet omaksua ja niiden merkityksen ymmärtää, kunhan jaksaa hieman keskittyä ja eläytyä kokemukselliselta – ei elämänkerrallisten sattumusten – kannalta omaan elämäänsä, ja varsinkin varhaiseen lapsuuteensa.
On tosiasia, että varhaisimmassa lapsuudessa jokaisen meistä tajuntaan syntyy ensin häntä hoivaavan ihmisen hahmo – siis ”Sinä” – ja vasta vuosia myöhemmin alkaa muotoutua se kokemuksellinen keskus, fokus, jota sanomme ”Minäksi”. Persoonapronominien oikea kehityksellinen järjestys on siis: ”Sinä”, ”Minä”, ”Hän”, jne. Tästä yleisen ihmisidentiteetin ja minäidentiteetin kehityksellisestä marssijärjestyksestä seuraa suoraan, että läpi koko elämämme elämme kaikki ikään kuin toinen toisemme sielussa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.
Tämä niin sanottu ”moraalin kultainen sääntö” on tutkitustikin yleisinhimillinen, sen pohjalle kaikkien yhteisöjen näennäisesti kovin erilaisetkin yhteisömoraalit rakentuvat. Monet uskonnot ja aatteet ovat yrittäneet omia tuota kultaista sääntöä yksityisomaisuudekseen, ikiomaksi normatiiviseksi totuudekseen, mutta se on tosiaan yleisinhimillisen kehityksen tosiasia numero yksi.
Toinen yhtä perustavanlaatuinen tosiasia koskien kehitysjärjestystä on se, että alun alkaen olemme kaikki vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottajia – siis ”Objektin”, ”kohteen” roolissa – ja vasta myöhemmin – tai jopa koko elämämme kestävänä prosessina – meistä tulee toimijoita, siis ”Subjekteja”. Ihmisyys on inhimillistä kasvua varhaisen lapsuuden symbioottisista riippuvuussuhteista kohti aikuista autonomiaa, kasvua perusnarsismin kiinteistä hoivasiteistä itsenäiseksi identiteeteiltään terveeksi ”Minäksi”, objektirakkauteen suuntautuvaksi olennoksi.
Kasvu "Objektin" roolista "Subjektin" rooliin toimii tietysti myös päinvastoin. Jos ja kun psyyke kriisiytyy, taannumme takaisin symbioottisiin alkuyhteyden tuntoihin, joista saamme enemmän turvaa ja tukea. Kaikissa uskonnoissa on tämä ominaisuus. Tarvitaan ehkä vähän enemmän eläytymiskykyä ymmärtää miten alitajunta antaa taantuvalle minuudelle tukea. Juuri siitä on kysymys silloin kun yksilö samaistuu objektiroolin täydellistävään uhrirooliin. Se voi vaikuttaa paradoksaaliselta, mutta uhrirooliin samaistuminen on voimaannuttavinta mitä alitajunta voi yksilölle antaa. Erilaiset uhrirituaalit ovat uskonnoissa institutionalisoituja, mutta meille uuden ajan eurooppalaisille individualisteille olennaisinta olisi ymmärtää, etteivät omat narsistiset taiteilijamme myöskään ole hyvällä asialla kärsimyksentäyteisiä kyynelehtiviä laulujaan laulaessaan.
Uhrirooliin samaistuminen on myös sielullinen ansa, koska kaikki uhrit ovat alitajunnassa viattomia, ja uhrisamaistuminen tuo mukanaan terroristisen taipumuksen ottaa oikeus omiin käsiin.
Kumpikin noista kaiken ihmisyyden lähtökohdasta todistaa kolmatta lajillemme tyypillistä, lähtökohtaista ja olemuksellista ominaisuutta: olemme pohjiamme myöten yhteisöolentoja, laumaeläimiä. Yhteisöllisyys meissä ei ole mitään sellaista jonka voisimme jotenkin ”valita”, se ei ole mikään opittu asia, ei mikään tuntemus muiden tunteiden joukossa, ei minkään uskonnon tai opillisen totuuden dogmi – se on tosiasia, josta meidän tulisi syventää ymmärrystämme niin että itse kukin pystyisimme omaksumaan klassisen sosiologian perustotuudet.
-----------------------------
Ihmisyytemme perustavanlaatuisin yleinen tosiasia on, että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Ensimmäinen varsinaisesti sosiologinen tutkimus oli Emile Durkheimin laaja tilastokartoitus itsemurhista, joka ilmiönä on siitä mielenkiintoinen, ettemme voi ajatella minkään lajillemme ominaisen biologisen ohjelman altistavan meitä sille. Jos niin olisi, olisimme jo aikapäiviä kuolleet sukupuuttoon. Kartoituksessa paljastui se outo mutta kiistämätön tosiasia, että itsemurhilla näytti olevan varsin vähän tekemistä ihmisen ”itsen” kanssa. Pikemminkin näytti siltä, että tietyssä yhteisössä tehdään tiettyä ajanjaksoa kohden tietty määrä tietyntyyppisiä itsemurhia – ilmiötä ei siis voinut palauttaa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin.
Se oli ensimmäinen hätkähdyttävä todistus siitä, miten syvästi olemme yhteisöolentoja.
Lajimme on selviytynyt olemassaolon taisteluissa vain lajina ja yhteisöinä, ei toinen toistaan vastaan taistelevina yksilöinä. Ja meissä ne yhteisöominaisuudet, jotka ovat evolutiivisesti valikoituneita – niin sanotut ”kulttuurit” – ovat lopulta kaikkein ”perinnöllisintä”, mitä ihminen saattaa nahkansa alla kantaa. Tosiasia on muotoiltavissa näin: Kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä.
Ja kaikki se minkä voimme isossa mittakaavassa noteerata lajityypillisen ”kehityksen” perspektiivinä, se muodostaa sosiopsyykkisen jatkumon, jossa sosiaalinen sitovuus hyvin hyvin hyvin hitaasti väistyy yksilöllisen eriytymisen tieltä ja alkuperäiset yhteisöominaisuudet saavat enemmän yksilölliset ilmentymänsä. Ihmisen alkulaumojen on täytynyt olla sosiaalisesti hyvin sitovia, koska vain vahva sosiaalisidos mahdollisti välittömän paniikki- ja pakoreaktion johtajauroksen merkkisignaaleihin vaaran uhatessa. Nämä alkuperäiset reaktiiviset mielenmekanismit meillä on yhä edelleen tallella jossain sielumme syvimmissä kerroksissa, ja vaikka inhimillinen kieli on kehittynyt reaktiiviselta asteelta symptomaattisen vaiheen kautta symbolitasolle, me yhä voimme panikoitua ja paeta puhtaasti mentaalisissa maailmoissamme.
Tarvitsisimme ehdottomasti enemmän opetusta ja valistusta lajimme varhaisista vaiheista ja tavoista joilla ihmisyyteemme kuuluvat perustavanlaatuiset ominaisuudet ovat vuosimiljoonien kuluessa muuntuneet ja muuttuneet nykyisen tajunnallis-tiedollisen aivoapparaattimme normaalitoiminnoiksi. Silmiä avaavana esimerkkinä voisimme esittää, miten alkulaumoja organisoinut ”valta” – joka ei suinkaan ollut mitään väkivallan tai pakon omaista – on vuosimiljoonien kehityksen myötä jalostunut yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi”, joka kuitenkin voidaan erityistä regressoivaa metodia, ”hypnoosia”, käyttäen taannuttaa takaisin alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin hämmästykseksemme huomaamme, että ”tahto” voikin omituisen ongelmattomasti siirtyä henkilöltä toiselle.
Kaikki kehityshistoriaamme kuulunut on kerrostunut keskushermostomme rakenteisiin, jossa se edelleen on tallella, mutta ei sellaisenaan, vaan monien monien monien kerrosten mahdollistaman hyväksikäytön kehityksellisinä muotoina. Vaikka aivotutkimus onkin nuori ja ylivarovainen tiedonala, mielestäni sen tulisi esitellä juuri perustavanlaatuista ihmisyyttämme läheltä sivuavia tutkimustuloksiaan vähän nykyistä rohkeammin. Rajaa sen välille mitä voimme varmasti sanoa ja mikä on vielä käsittämätöntä ei ole niin vaikea vetää kuin pelätään. Luonnontieteellisen koulutuksen saaneet tutkijat eivät elämänsä missään vaiheessa saa tiedonfilosofista valistusta, ja heitä tietenkin pidättelee pelko siitä että ”ihmisyyden” kartoittaminen johtaa huonojen poliitikkojen harrastamaan mustavalkoiseen politiikkaan. Sanoisin, että siihen johtaa pikemmin puhumattomuuden tabuja ylläpitävä kulttuuri kuin yritykset lisätä yleistä ihmisyyttämme koskevaa ymmärrystä.
-----------------------------
Vastasyntyneen maailma on hahmoton ja ajaton, se on ”kaikkiallinen”, ja hoitavan ihmisen hahmo edustaa siinä ”kaikkivaltaisuutta”, ”kaikkivoipaisuutta”. Nämä symbioottiset perustunnot ovat esimerkiksi maailman kaikkien uskontojen pohjimmaisia rakennusaineita. Käsitetiedolla kyllästetyt uskonnolliset oppijärjestelmät ovat sitten jo osa institutionalisoituvaa kulttuurista elämänmuotoa, ja inhimillisen kielen kehitys kutoutuu juuri elämänmuodollisesti kiinteytyviin käytäntöihin. Hamassa muinaisuudessa kulttuurit ovat tehneet perusratkaisuja, joissa jotkut tajunnalliset tekijät, kuten keskeisten aistiemme keskinäinen työnjako – aistit eivät ole niin toisistaan eriytyneitä kuin me olemme ne nimenneet, vaan muodostavat kehityksellisesti sementoituneita ”synestesioita” – ja kokemuksen kartuttaman ”tiedon” hahmottuminen vahvistuvat kullekin kulttuurille tyypillisesti.
Marshall McLuhan on nerokkaalla ja inspiroivalla tavalla pohtinut tällaisten kulttuuristen perusvalintojen nykyisiin päiviin asti ulottuvia merkityksiä. Hän viittaa esimerkiksi äännekirjoitukseen sellaisena perusratkaisuna, joka opetti meidät hidastamaan ja hallitsemaan tajunnallista aikaa. Tällaiset visuaaliseen mieltämiseen ja lineaariseen ajantajuun kuuluvat ominaisuudet vaikuttivat ratkaisevasi eurooppalaisen uuden ajan uusien ajatustyökalujen taustalla. Eurooppalaisen uuden ajan ajattelu, ”kartesiolainen paradigma”, empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi, muuttivat maailmaa ja ihmisen elinehtoja muutamassa vuosisadassa miljoonakertaisesti verrattuna ihmisen koko edeltävän miljoonan vuoden kehityshistorian aikana tapahtuneeseen muutokseen.
-----------------------------
Tuollaisia ovat inhimillisen kehityksen tosiasiat. Niitä ei opeteta missään koulussamme, ei edes akatemioissamme. Kuitenkin ne ovat niin kiistämättömiä ja jopa niin yksinkertaisia – pelkästään eläytymällä tavoitettavia – että niiden määrätietoinen syrjäyttäminen tiedollisen sivistyksemme piiristä vaikuttaa täydellisen käsittämättömältä. Kuinka kulttuurimme on saattanut upottaa itsensä niin valtavaan näennäistiedon umpioon, noidankattilaan, sammakonkeittoveteen, jota mukamas ”ihmisarvoa” kunnioittava kulttuurimme kuumentaa aste asteelta hitaasti mutta varmasti aina siihen pisteeseen saakka kunnes huomaamattamme kuolemme.
Sosiologian perustaja Durkheim esitti myös että yhteisömoraalia on periaatteessa kahta, sosiodynaamisesti vastakkaisista suunnista vahvistustaan hakevaa laatua. Kehittymättömille yhteisöille, joissa sosiaalinen sitovuus on vahvaa ja joissa vallitsee vahva yhdenmukaisuuden paine, yhteisömoraali on normatiivista ja absoluuttista, ja yksilöt ovat sisäistäneet sen kunnian- ja häpeäntuntoina. Moraaliarvot ovat pyhiä tabuja, ja niitä ei millään tavalla saa asettaa kyseenalaisiksi. Moraaliarvojen loukkauksiin reagoidaan primitiivisesti, paniikilla tai aggressiolla, ja moraalin hengen mukaisesti rangaistukset ovat ”mekaanisia”, sekä julmia että peruuttamattomia – totaalisen absoluuttisia.
Vasta vaeltelevien laumojen paikoilleen asettumisen, yhteiskunnallisten instituutioiden, työjaon ja sosiaalisten – periaatteessa vaihdettavien – roolien ja käyttöyhteyksistään irtoavan symbolisen kielen maailmassa saattoi orastaa kehittyneempi, ”orgaaninen”, enemmän tilanneyhteyksiä, syitä ja tosiasiallisia seurauksia huomioon ottava omantunnonetiikka.
Tällä yhteisömoraalin tiellä emme mekään kansana vielä ole pitkälle päässeet, ja omalla kansallisella kehittymättömyydellämme on varsin varteenotettavat syyt – olemme olleet seitsemän sataa vuotta historiallisesti vieraalla hallintokielellä alistettua kanssa, joka selviytymiskeinonaan on omaksunut joukon normatiivisia asenteita. Olemme lainkuuliaisia, ahkeria ja rehellisiä, työ-, mies- ja sotakuntoisia, erityisellä tavalla esivaltaa kunnioittavia – kunnian ja häpeän tuntojen ohjaamia – ja omia ”pyhiä puhumattomuuden tabujamme” keskuudessamme ankarasti varjelevaa väkeä. Meillä on paljon poliittisia taikasanoja, joilla noidumme vähäisenkin ymmärryksemme, ja juoksemme kuin juoruämmät mitä erilaisimpien huhupuheiden perässä ja pakoon kauhisteltavien paniikkireaktioiden ajamana.
”Ihmisarvo- ja -oikeusideologiat” ovat meille tapa sorsia toisiamme siirtomaavallan antamilla historiallisilla asennemalleilla. Jos saisimme silmämme auki ja näkisimme sijaintimme ihmislajin kehityksellisellä yhteisömoraalin asteikolla, mitä meidän pitäisi sanoa itsellemme? Ei ainakaan huutaa eduskunnan podiumilta ”Eikö teitä hävetä!”, kuten missimallinen entinen pääministeri teki käsiteltäessä terroristijärjestö ISISin leiriltä palautettavia naisia ja lapsia.
Julkisuudessamme jatkuvasti pääuutisaiheiksi kohoavat oudot kohut milloin mistäkin ”rasismitapauksesta” tai kummallisista ”puolestaloukkaantumisista” kertovat korutonta kieltä siitä miten surkean kehittymättömässä tilassa oma yhteiskuntamoraalimme yhä on. Elämme todellakin vielä vahvassa ”kunniakulttuurissa”, jossa emme pysty edes lähestymään saati nostamaan käsittelyyn omia reaktiivisia ”tabujamme”. Psykoanalyyttisesti ottaen puolestaloukkaantumisissa on kyse alitajuntaan painettujen aggressioiden ja vihantuntojen projektiivisista purkauksista – siis loukkaantujien oman psyyken tarvitsemasta ”pahuuden palvonnasta”. Paradoksaalisuudessaan karmea tosiasia.
Kunniakulttuuri tarvitsee sylkykuppinsa. Sivistyneistö mielenrauhansa.
Journalismimme on kuin kohuja paisutteleva juoruämmä. Politiikka on maagisten tabu- ja taikasanojen pelkorefleksejä, joita tekopyhät äijät käyttävät ja röllipeikon tapaan vähän itsekin pelkäävät. Eipä oikein sivistyneeltä näytä, kun pääasia on miltä se näyttää.
-------------------------------