Ravi Batra käväisi Suomessakin markkinoimassa täällä talouden hulluimpana vuonna 1988 ilmestynyttä teostaan "1990 Suuri lama?" ("The Great Depression of 1990", 1985). Suomalaiselle lukijalle tähän merkilliseen teokseen kirjoitti esipuheen kansantaloustieteen dosentti Henri J Vartiainen, joka rauhoitteli katastrofitunnelmia ja oli kovasti sitä mieltä, että monet romahdusta ennustavat taloustilanteen tunnusluvut eivät ainakaan meillä olleet kovin huolestuttavia. ""Batran tärkeänä pitämä varallisuuden jakauma on meillä jo lähtöasemissa paljon tasaisempi ja verotus vaikuttaa samaan suuntaan. Meidän pankkimme ovat varovaisia ja lisäksi melko tiukasti yhteiskunnan valvomia, vaikka railakkaita otsikoita valtauksista ja muista toimista väliin esiintyykin."" --
Batran oudoista perusteluista, "orientaalisävyisestä inhimillisen käyttäytymisen peruskaaviosta", Vartiainen ei tohdi sanoa paljoakaan, mitä tietysti talousoppineelta ei sovi odottaakaan. Ihmistieteiden näkökulmasta talousajattelumme on "rahan" uskonnollislaatuiseen kaikkivoipaisuuskuvitelmaan perustuvaa talousteokratiaa, jonka keskiaikaista, ptolemaiolaista järkijäsennystä ei mitenkään voi pitää uuden ajan kartesiolaisen rationaalisuuden mukaisena. Juuri tuo suuri lama 1990 oli kertakaikkisen mainio todistus siitä, miten vähäjärkistä ja pohjimmiltaan uskonnollislaatuista kaikki rahaohjasteinen talousajattelu on ---
Lajinsisäinen aggressio on ikiaikaisesti ollut ihmisen ongelmana, mutta valitettavan vähän sitä kuitenkin tarkastellaan ihmistieteiden suunnasta.
Oma aikamme -- eurooppalainen uusi aika, kartesiolaista järkeä, syysuhdeajattelua ja päämäärärationalismia selityksenä käyttävä aika -- asettaa lajityypillistä aggressiota koskevat kysymykset jo lähtökohtaisesti sellaisille tiedollisille alustoille, joilta niitä ei pystytä edes hyvin kuvaamaan saati selittämään. Omat ajatustyökalumme ovat tietysti omalla tavallaan rajoittuneita, mutta meidän on mahdollista katsoa niiden yli omaan alkuhistoriaamme ja jäljittää sieltä käsin niitä kehityksen ehtoja, jotka ovat säilyneet samoina koko lajimme olemassaolon ajan.
On esimerkiksi tosiasia, että olemme lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalisia yhteisöolentoja, ja on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Miljoonavuotisessa kehityksellisessä perspektiivissä alkulaumoja organisoinut ”valta” on jalostunut yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi”, joka kuitenkin edelleenkin voidaan erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin yllättäen huomaamme, että ”tahto” voikin omituisen ongelmattomasti siirtyä henkilöltä toiselle.
Ihmisen alkulaumojen on täytynyt olla sosiaalisesti sitovia, ja laumanjohtajan merkkisignaaleiden välitön seuraaminen – paniikki- ja pakoreaktiot – ovat olleet tarpeen jotta olisimme ylimalkaan säilyneet hengissä. Vaikka inhimillinen kieli onkin kehittynyt signaalitasolta symptomaattisen asteen kautta symbolitasolle, kieli-ilmaisuihin yhä liittyy mentaalisia paniikki-ja pakoreaktioita.
Vaeltelevien laumojen paikoilleen asettuminen, elämänmuodon institutionalisoituminen, työnjaon ja sosiaalisten roolien vakiintuminen ja vaihdettavuus, kirjoitustaidon ja ajantajun kehittyminen – sellaisia kehitysaskeleita olemme lajina läpikäyneet. Yksilönkehityksessä tänäkin päivänä tietyt kehityskynnykset ylitetään ja kehitysasteet kerrostuvat tietyssä järjestyksessä. Ihmisyys on pohjimmiltaan jotain yleistä ja kaikkia meitä koskevaa, toisaalta vahvasti kulttuuri- ja yhteisösidonnaista, tajunnallisia ja tiedollisia ajatusmuotoja eri pohjilta erilaisten premissien ehdoilla kehittäneitä. Voidaan sanoa, että koska olemme lajityypillisesti yhteisöolentoja, juuri yhteisölliset tekijät – ”kulttuurit” – ovat niitä tekijöitä jotka ovat valikoituneet evolutiivisessa selviytymistaistelussa, ja niin ollen ”kulttuurit” ovat ”perinnöllisintä” mitä ihminen nahkansa alla kantaa.
--------------------
Homo Sapiens on nimenomaan kulttuuri-ihminen. Mitä on kulttuuri? Se on yhteisöolennolle ominainen kehityshistoria, jossa keskeisten aistiemme keskinäinen työnjako on kulttuurisina perusratkaisuina muodostanut tajunnallis-tiedollisia hahmon- ja käsitteenmuodostuksen vakiintuneita toimintatapoja, jotka nousevat elämänmuodolliselta pohjalta mutta voivat kehittyneimmillään myös luoda uusia parempia maailmoja. Kulttuuri-ihminen on se joka ”rakentaa kaupunkeja” (Aristoteles). Ja esimerkiksi inhimillinen kieli on ”talo jossa elämme” (Heidegger, Wittgenstein).
Kulttuurirelativismi, joka eurooppalaisen uuden ajan ajatuspremisseille perustuvaan tiedolliseen järkiajatteluumme tuli 1930-luvulla kahden kulttuuriantropologin, naispari Ruth Benedictin ja Margaret Meadin toimesta, oli yksi niistä oman järkemme harhapoluista joista tuli lavea ja muodikas ajattelun valtatie. Sen sijaan että akateeminen oppineisto olisi ymmärtänyt kulttuurien omaehtoisuuden niiden yhteismitattomuutena, relativismi poimi kirsikat kulttuuricocktailista ja omaksui mussuhumanistisen idean jokaisen kulttuurin ikiomasta absoluuttisesta arvosta.
Juuri kulttuuriantropologiassa kuningasaatteeksi kohonnut kulttuurirelativismi oli idea, jolla todelliset – inhimilliseen kasvuun ja kehitykseen – kuuluvat ongelmat saatettiin sivuuttaa.
Nyt oppisivistystä saaneen väen on aika lailla mahdotonta ymmärtää, että kulttuurit yhteismitattomuudessaan saattavat olla totaalisesti – jo kehityksellisissä premisseissään – toisensa pois sulkevia, ja etteivät kulttuuriset yhteentörmäykset suinkaan merkitse ihmisyyden voittoja, vaan saattavat kriisiyttää yhteisöt ja taannuttaa niissä saavutetut ihmisyyden ehdot lajin alkukantaisten yhteisten ehtojen asteelle.
Emme pysty käsittelemään maailmassa käynnistynyttä, ihmisen historian massiivisimmaksi kasvavaa kansainvaellusta kehittymättömistä maista valmiit kulutusmahdollisuudet omaavaan Eurooppaan, koska olemme sulkeneet ihmiskuvastamme ja ajattelustamme pois kaikki ihmisyyden kehitystekijät ja -ominaisuudet. Pystymme noitumaan totaalisesti oman ymmärryksemme esimerkiksi ”tasa-arvon” tapaisilla yleiskäsitteellisillä oksymoroneilla. Jopa lakipykälin olemme aidanneet järkemme kiertämään tabuina kaikki kipeät kysymykset inhimillisestä kehityksestä.
Amputoimme järkemme työkalut koska haluamme uskoa siihen, että torjumalla aktiivisesti tietoisuudestamme pois meitä häiritsevät asiat ja hautaamalla ne syvälle taantuneeseen alitajuntaamme meistä jotenkin tulisi parempia, harkitsevampia ja rauhanomaisempia ihmisiä. Siinä käy nimenomaan päinvastoin. Jos jokin historiassamme on osoittautunut tosiasiaksi, se on, että regressio ja aggressio kuuluvat aina olemuksellisesti yhteen.
------------------------
Kun lajinsisäisen aggression ongelmat omassa uuden ajan "tiedollisessa" järkiajattelussamme kuvataan ja selitetään pelkästään valtiosubjektiharhan ja päämäärärationalismin ajatuskulisseissa, mikään ei tietenkään oikeasti selity eikä edes tule kunnolla kuvatuksi. Sitä tiedonalaa, jolla kuvaus ja selitys pitäisi tehdä, ei eurooppalainen uusi aika kehittänyt.
Emme ymmärrä, että niin sanottu "altruismi" seuraa suoraan varhaisen lapsuuden tajunnallisesta kehityksestä, Jokaisen meistä tajuntaan syntyy varhaisimmassa lapsuudessa ensin häntä hoitavan ihmisen hahmo, siis ”Sinä”, ja vasta vuosia myöhemmin kehittyy se itsetietoisuuden kokemuksellinen keskus, jota sanomme ”Minäksi”. Tästä yleisen ihmisidentiteetin ja itseidentiteetin kehityksellisestä marssijärjestyksestä suoraan juontuu, että läpi elämämme elämme aina ikään kuin toinen toisemme sielussa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, teemme myös itsessämme, itsellemme. –
Niin sanottu altruismi on siis lajityypillinen, ja tutkimuksen mukaan tosiaankin maailman kaikissa kulttuureissa esiintyvä ominaisuus. Oma, eurooppalaisella uudella ajalla kehittynyt ”järjen kielioppimme" – jonka ”elementaarilauseen" rakenteellisesta vastaavuudesta reaalitodellisuuden kanssa Wittgenstein kehitti ”kielen kuvateoriansa” – asettaa persoonapronominit väärään järjestykseen. – Niiden oikea kehitysjärjestys on: "Sinä", "Minä", "Hän" ... jne. -- Toinen yhtä olemuksellinen juttu on, että olemme kaikki varhaisimmassa kehitysvaiheessamme ensin "Objektin" roolissa, vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottajia, ja vasta vuosien mittaan meissä kehittyy "Subjekti", toivon mukaan siis terve toimijasubjekti, autonominen aikuinen. Niinhän ei tietysti koskaan kokonaan käy, eikä nykyisen kulttuurisen narsismin maailmassa juuri ollenkaan.
Kun leikimme ajatuksella, että sukupuolia on kaksi, Objekti ja Subjekti, se ei ole leikkiä. Se on paljon syvempi ihmisyyttä koskeva tosiasia kuin yksikään nykyisten muoti-ismien – ehkä mainitsen tässä ääneen ”feminismin” -- mukainen falski ideologinen propagandasignaali, mentaalisten paniikki- ja pakoreaktioiden laukaisin.
Ihmisen alkulaumat ovat kulttuuriantropologien mukaan olleet alkujaan ”matriarkaatteja” tai ”patriarkaatteja”, mutta jo tällaisesta, tosiasiassa käsiterealistisesta lähtökohdasta puuttuu yleisinhimillinen kehitysominaisuus. Ei ”patriarkaattisuus” ole mikään vaihtoehto matriarkaatille, vaan vain kehityksellinen lisä, joka ilmenee matriarkaatin sisällä. Matriarkaatti määrää ne sävyt ja vaikutusasteet joiden puitteissa patriarkaatti saa oman yhteisölliseen sidokseen sisään kudotun roolinsa. Sanoisin esimerkiksi näin: jos yhteisön matriarkaattinen sisäinen sitovuus on vahvaa, poikalapset tarvitsevat aivan erityisen määrän epätoivoista ja väkivaltaiseksi äityvää aggressiota vapautuakseen symbioottisesta riippuvuussuhteesta. Meidän tulisi ajatella freudilaisia elämän- ja kuolemanvietin käsitteitä -- tuhon ja itsetuhon symbioottista keskinäistä sidosta -- nimenomaan matriarkaatin pohjalta nousevana väkivaltailmiönä.
--------------------------
Itselleni oli silmiä aukaisevaa oivaltaa, miten matriarkaatin pohjalta syntyy anarkia – tämä oivallus syntyi sattumalta ja aivan oudossa asiayhteydessä, kun yritin ymmärtää intialaisperäisen Ravi Batran kirjassaan ”Suuri lama 1990” esittelemää Sarkarin tyyppioppia, jonka mukaan tietyt luonteenominaisuudet vahvistavat yhteisöjen yhteisöllisyyttä ja esiintyvät toinen toisensa täydellistymänä ja tiettyä kiertoa noudattaen. (Batra perusti tähän silmissämme täysin epäjärkevään tyyppiopilliseen kiertoon ennustuksensa 1990-luvun maailmanlaajasta talousromahduksesta ja lamasta, ennustuksen, joka osoittautui tarkemmaksi kuin yhdenkään länsimaisen ekonomistin ennuste.) –
Batraa ja Sarkaria psykoanalyyttisesti miettiessäni näin yhtäkkiä mielessäni selvästi miten alkuyhteisöistä aina nykypäiviin nimenomaan yhteisöllistä vahvistusta nauttivat ”matriarkaattiset” ominaisuudet – symbioottinen äitilapsisuhde ja äidillinen huolenpito, joka yhteisössä vahvistuu kaikkialliseksi sosiaaliseksi sitovuudeksi – selittivät sen, miten nimenomaan poikalapset aikuistuessaan tarvitsevat aivan erityistä ja helposti väkivaltaiseksi äityvää aggressiota itsenäistyäkseen ja vapautuakseen riippuvaisuudesta –-
Ja juuri nämä ihmisyyden symbioottisista perussuhteista juontuvat ominaisuudet selittävät matriarkaateille ominaisen aggression. Juuri matriarkaateille ovat tyypillisiä esimerkiksi primitiivisille kulttuureille ominaiset mutta ylihistoriallisesti tietyissä taantuneissa instituutioissa eläneet miehuuskokeet, jotka kaikkien aikojen väkivaltaorganisaatioissa ovat olleet olemuksellinen osa moraalia ja kunniakulttuuria – sellaiset ovat nimenomaan yhteisön "feministisyyden" tuotteita.
Tämä on tietysti juttu, joka ei ole "selitettävissä" nyt käytössämme olevalla aikalaisajattelumme käsitteistöllä, ei edes freudilaisella kuvauksella, joka ainoana toki juuri voi johdattaa ymmärryksen kynnykselle. Huolestuttavaa on se, ettemme yleisessä ajattelussamme emmekä edes akateemisissa ihmistieteissämme ole ollenkaan tavoittelemassa aggression todellisten ongelmien kuvailua, vaan ajattelumme kartesiolaiset rakenteet, syysuhde ja päämäärärationalismi, ovat ainoat jotka oman pimeän mielemme taskulamppu "valistuneisuutemme" maisemissa valokiilaansa poimii.
Ehkä sotahistorian kirjoittajat ovat aikamme akateemisista oppineista ne jotka ymmärtävät ihmisyyden yleisiä perustuksia kehnoimmin. He kyhäävät kuvailujaan valtiosubjektiharhojen vallassa ja pähkäillen primitiivisiä väkivaltailmiöitä kuin niissä olisi kysymys välineellisen järjen päämäärärationalistisista operaatioista. Kunnon sotamies Svejk näki tämän asian realistisemmin.
Tasapainoista tappajaa ei ole. Vain harhainen tiedollinen ajattelu osaa tasapainoilla.
Aikamme akateeminen sosiologia elää reaalitodellisuudesta likimain keskiaikaiseen skolastiseen käsiterealismiin taantuneissa, opillis-ideologisten ”ismien” yliyleistävistä yleiskäsitteistä kyhätyissä kielimaailmoissa, jossa päätellään käsitteistä reaalimaailmaan päin. Ihmistieteissä ei ole jäljellä mitään niistä tajunnallis-tiedollisista premisseistä, jotka eurooppalaisen uuden ajan järkiajattelusta tekivät niin vaikuttavan. Hahmon- ja käsitteenmuodostus, tausta ja kuvio, asia ja asiayhteys, teoria ja malli, suure ja mittayksikkö – kaikki nämä järjen visualisoivat jäsennykset saavat väistyä, kun kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot kadottavat omimmat yhteisölliset ominaisuutensa ja taantuvat tunnustuksellisen ajattelun tietoteokraattisiin uskonsotiin.
----------------------
Keskiaikaiset uskonsodatkin selitetään nekin nykytulkinnassa taloudellisen eduntavoittelun ristiretkiksi, joten ei ole ihmeellistä, että uudestisyntyneen ikiaikaisesti itsevaltaisen – mutta nimenomaan matriarkaattisen -- N-liiton imperialistista ristiretkeä valtaamaan takaisin suuruusaikojensa maa-alueita käsitellään niin tiedonvälityksessä kuin myös niin sanotuissa ”rahanneuvotteluissakin” älyllisen epärehellisyyden ja ymmärrystä noituvan kielen käsitepinnoilla. Ikään kuin sotaretket todella voisivat olla ihmisjärjen riemuvoittoja.
Se sektori ihmistieteistä on täydellisesti pettänyt meidät. Syvyyspsykologia joka ei opeta psyykemme yleisinhimillisen kehityksen todellisia maamerkkejä ja kehitysjärjestyksiä. Sosiologia joka ei pidä kiinni yhteisölähtöisyydestä, vaan on eksynyt rakentelemaan nelinpelikenttiään, joissa yksilöitä määritellään samoilla säännöillä, joilla kentän rajat on kalkittu.
Joukkomittainen väkivalta on yksinomaan sosiopsyykkisen taantumisen määrittelemä ilmiö, primitiivisen kunniakulttuurin itsetuhoisimpia rituaalimenoja, ja sotarintamilla yksilöt taantuvat hämmästyttävän nopeasti psyyken symbioottisimmille asteille joissa tuho ja itsetuho sulavat yhteen. Meillä on vimmattu tarve pitää tietoisessa käsitteellisessä järkiajattelussamme yllä näennäistä eroa varsinkin valtioiden välisten sotien ja terroristiryhmien tekemän väkivallan välillä, mutta tosiasia on, että kaikki väkivalta saa oikeutuksensa samaistumisesta ”objektin”, ”uhrin” rooliin, ja kaikki taisteluissa kaatuneet ovat oman joukkonsa sankareita.
Maailmansodan järkyttämät tieteen historian nerot Albert Einstein ja Sigmund Freud kävivät 1930-luvun alussa kirjeenvaihtoa aiheesta miten joukkotuhonnat voitaisiin estää. Lopputulos oli lohduton: ilmeisesti ei mitenkään. Ilmeisesti kaikkein viisaimpienkin ihmisten on vain todettava voimattomuutensa ratkaista ihmisen lajityypillisen aggression ongelmia. Ja kohta noiden vuosien jälkeenhän historia taas toisti itseään: toinen maailmansota päättyi atomipommien räjäytyksiin, ja vielä niiden jälkeenkin Einstein säilytti pasifistisen perusvireensä ja ehti mukaan Russellin ja kymmenkunnan muun nobelistin perustamaan ydinaseiden vastaiseen rauhanliikkeeseen.
Näen että Freudilla olisi voinut olla jotain sanottavaa siihen tapaan jolla Saksa oli raskain sotakorvauksin pantu Versaillesin rauhansopimuksessa polvilleen – psykoanalyytikko olisi ehkä voinut varoittaa siitä, etteivät taantuneet ja uhriroolin voimaannuttavia vaikutuksia povessaan elättäneet totalitarismit niin vain suostu kuolemaan. Hitler korjasi sen potin ties monenteenko potenssiin kasvaneena. Mutta totta on, ettei myöskään omaan mahdottomuuteensa romahtanut N-liitto suostunut kuolemaan, vaan aivan vastaavalla tavalla on nyt nostanut valtaan narsistiseen uhriajatteluun hurahtaneen Johtajan, joka omasta mielestään suurena sankarina valloittaa takaisin alueita ja oikeaoppista kunniaa, joka matriarkaattia oli kannatellut.
-----------------------------------