Suomalaista koulujärjestelmää on kehuttu maasta taivaisiin, mutta se miten vähän kaikessa tässä ylevöittämisessä on historian- ja todellisuudentajua kävisi kyllä ilmi, jos joku kouluasioista vastuussa oleva korkean tason päättäjä alkaisi julkisuudessa analysoida tarkemmin koulutusta koskevia asenteitamme. Siinä osoittautuisi, että olemme kunnioittaneet kouluinstituutiotamme samalla tavalla kuin kehittymättömissä kunniakulttuureissa tavataan pitää tabuja pyhinä arvoina. -- Koulumme tragedia on, että se on ollut omassa kansallisessa historiassamme vain hartaasti kunnioitettu tabu, jonka nyt annetaan totaalisesti romahtaa, koska emme pysty myöskään käsittelemään toista yhtä pyhänä pitämäämme tabua, monikulttuuristumista. -- Tarvittaisiin obduktio, kansallisen psykoanalyysi, jolla sairaat asenteemme kaivettaisiin esiin ja jäljitettäisiin niiden historialliset syyt. -- Mutta sellaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun emme vielä pitkään aikaan ole valmiita, joten tilanteessa ei ole odotettavissa minkäänlaista tervehtymistä. -- Yksikään kouluviranomaisemme tai opettaja ei esimerkiksi tiedä eikä ymmärrä, että erityisesti eurooppalaisen kulttuurin hamassa muinaisuudessa perusratkaisunaan omaksuma äännekirjoitus kehitti meissä kyvyn hidastaa ja hallita tajunnallista aikaa, ja juuri tällaiset kulttuurikognitioon kuuluvat seikat olivat syitä siihen, miksi luonnontieteet kehittyivät eurooppalaisen uuden ajan ajattelussa. --Yhä vieläkin pitäisi lapsille opettaa kaunokirjoitusta keskittyen käden hallintaan, keskittyen piirtämään yhtenäistä viivaa, ja toistamalla harjoituksia jotka tajunnallisesti kasvattavat lineaarisen ajan hallintaa. -- Tuollaisissa asioissa on tänäkin päivänä kysymys sellaisista kognitiivisista kyvyistä joille koko eurooppalaisen uuden ajan tiedollinen edistys perustui ---
Suomalaiskansaa on seitsemän sataa vuotta hallittu vieraalla kielellä ja ruotsalaisille ominaisella ylimielisellä asenteella, ja se on jättänyt meihin jälkensä. Suomalainen on sisäistänyt alamaisen tunnot, olemme lainkuuliaisia, ahkeria ja rehellisiä, työ-, mies- ja sotakuntoisia, ja uskomme hartaasti siihen, että koulutusta ja sivistystä hankkimalla voimme nousta paremman väen piiriin.
Yhteiskuntamoraalimme on normatiivista, kehittymätöntä ja sillä ikävällä tavalla sisäänpäin kääntyvää, että vielä itsenäistymisen jälkeenkin jakaudumme aina kaikissa kiistakysymyksissä kansallisesti kahtia, yhtäältä konformistisiin miellyttäjiin, toisaalta vastarannan kiiskiin. Kaavaan kuluu, että konformistit voittavat aina, koska protestoijat liikaa kannatusta saatuaan jakautuvat aina sisäisesti kahtia.
Tällaisista seikoista on ollut seurauksena myös se, että yhtenäiskulttuuriin olemuksellisesti kuuluvat instituutiot ovat meillä olleet vahvoja. Kirkko, kasarmi ja koulu ovat olleet kuin valtioita valtioissa, ja näissä laitoksissa tosiaan on jopa eletty ihan niiden omien lakien ja sääntöjen mukaan. Kovat sotakokemukset ja jatkuva poliittinen kriisitunnelma ovat vain lujittaneet yhtenäiskulttuuri-instituutioiden historiallista, itsevaltaista ominaislaatua.
Kirjoitin edellisessä blogitekstissäni siitä, miten itsenäisyyspäivän linnanjuhlissa kunnioitetaan viimeisiä elossa olevia – nyt siis satavuotiaita – sotaveteraaneja, joita ei suinkaan rintamaoloissa aina kohdeltu edes ihmisarvoisesti. Muistutin myös siitä, että rintamamiehet saivat varsinaisesti oman äänensä kuuluviin vasta Väinö Linnan ”Tuntemattomassa sotilaassa” kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen, ja että vielä silloinkin sotilasjohto yritti estää valtavan suosion saaneen romaanin filmatisoinnin.
Ne kansamme vaiheet pitäisi tietysti pitää edelleen esillä, ja niistä pitäisi olla maininnat kaikissa historiankirjoissa. Mutta siinä tulee sitten kuvaan toinen yhtä normimoralistinen ja kehittymätön yhteiskunnallinen instituutiomme, koululaitos, joka tiedollisten sisältöjen väistelijänä ja hyvätapaisuudella älyllistä epärehellisyyttä oikeuttaen yhä toimii alitajuntaan sementoitujen alamaisasenteiden kunniavartiona.
Eurooppalaisessa kokokuvassakaan asiat eivät ole hyvin – vaikka eurooppalainen ajatushistoria on ollut merkittävintä mitä koko ihmiskunnan historiassa on toistaiseksi esiintynyt, siitä ei ole tehty erityistä oppiainetta, eikä siihen erityisesti paneuduta edes akatemioissa. Siltä suunnalta suomalaisten on siis turha odottaa ulkopuolista pelastajaa, jollaisia aina niin kipeästi tarvitsisimme, koska itse osaamme vain helliä harhakuvitelmia oman koulutuksemme ja sivistyksemme tasosta.
Lajinsisäinen väkivalta on ollut ihmisen ongelmana koko kulttuurihistoriamme ajan. Eikä rajaa lajihistorian ja kulttuurihistorian väliin voida vetää – kuten alkulaumoja organisoinut ”valta” on vuosimiljoonien kehityksessä vähitellen jalostunut yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi” – joka kuitenkin voidaan edelleenkin erityistä regressoivaa metodia, ”hypnoosia”, käyttäen taannuttaa takaisin alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa – jolloin hämmästykseksemme huomaamme, että yksilöllinen ”tahto” voikin omituisen ongelmattomasti siirtyä henkilöltä toiselle – aivan samoin inhimillisessä kehityksessä ei mitään selviä erillisiä kehitysvaiheita todellisuudessa ole, vaan kehitys rakentuu toistensa päälle orgaanisesti muodostuvista kerroksista, joista jokainen käyttää varhaisempia kerroksia kokonaisuudessa uusin ehdoin.
Kun hypnoosissa taannutetaan tajunta, taantuminen tapahtuu ikään kuin kerroksittain. Jos yksilön psyyke on terve ja joustava, on mahdollista hypnoosissa hyödyntää hengen myöhäsyntyisempiä resursseja niin että yksilön on kehityksen suunnasta mahdollista tarkkailla aiempia elämänvaiheita, joissa vielä vallitsivat kokonaan toiset todellisuuden kokemisen ja hahmottamisen ehdot.
Tällaisessa yhteydessä emme näe ainoastaan kuinka kerroksellinen rakenne psyykemme on, vaan opimme sen ettei yksilön ”Minä” suinkaan ole mikään kaiken sisin keskus – ei mikään ”fokus” – vaan pikemminkin eräänlainen väljä raami – ehkä jokin aikaikkuna – jonka puitteissa yksilö kokee olemassaolonsa jatkuvuuden. Ihmisen ”Minän” rakennnusaine on ”aika”. Ja koska eri kulttuurit ovat jo hamassa muinaisuudessa tehneet erilaisia kulttuurisia perusratkaisuja, jotka kehityksessä ovat ohjanneet keskeisten aistiemme keskinäistä työnjakoa, tajunnallinen ”aika” on enemmin kulttuurinen ominaisuus kuin mikään lajityypilliseen kehitykseen yleisesti emergoituva tekijä.
Marshall McLuhan on se ajattelija, joka kulttuurihistorioitsijoista kirkkaimmin on oivaltanut, miten oman eurooppalaisen kulttuurimme perusvalintana ollut äännekirjoitus on myöhemmässä kehityksessä kasvattanut kognitiivisia resurssejamme nimenomaan kyvyllä hidastaa ja hallita tajunnallista aikaa. Keskiajan jälkeen renessanssissa elpyi visuaalisen mieltämisen maailma, ja kyky jäsentää syvyysperspektiiviä toi mukanaan myös lineaarisen ajantajun. Näille tajunnallisille resursseille mahdollistui sitten syysuhteen ymmärtäminen ja ”ilmiön” leikkaaminen ”alun” ja ”lopun” käsitesaksia käyttäen irti aikajatkumolta. Ilmiöiden tutkiminen empirismin metodilla tuotti uudet tiedonalat, luonnontieteet, tekniikan ja lopulta teollisen hyvinvoinnin.
Ne eurooppalaisen uuden ajan ajatustyökalut muuttivat koko maailman. Välineellinen järki tuotti muutamassa vuosisadassa kaiken sen suorastaan utopistisen todellisuudenhallinnan, joka meillä nyt on käytössämme. Vielä 1800-luvulla ihmiset, tavarat ja viestit liikkuivat korkeintaan sillä nopeudella, joka hevoselle oli mahdollinen. Valon nopeus on valjastettu hyötykäyttöön, ja sitä ei ymmärryksemme itse asiassa vieläkään pysty täydellisesti sisäistämään.
Lajinsisäinen väkivalta on ollut ihmisen ongelmana koko kulttuurihistoriamme ajan. Vaikka eurooppalaisen uuden ajan uudet ajatustyökalut muuttivatkin maailman perinpohjin, aggression ongelmaa ne eivät ole pystyneet poistamaan. Päinvastoin: olemme käyttäneet älyämme väärin, emme suinkaan ratkaistaksemme ihmiselämän perustavanlaatuiset ongelmat, vaan tuhotaksemme toisiamme tehokkaammin. Lajinsisäisen väkivallan ongelma ei ole ratkennut lisääntyvän tiedon ja todellisuudenhallinnan myötä, vaan näyttää pelottavasti käyneen aivan päinvastoin.
Meidän on palattava aivan muihin kuin järjen ja tiedon ongelmiin ymmärtääksemme että jokin meissä on mennyt historiallisesti vinoon. Uudella ajalla kehittyneiden uusien tiedonalojen tutkimuskohteena on ollut korostuneesti ”ihmisen ulkopuolinen todellisuus” – siihen ovat kartesiolaisen järjen, empirismin ja luonnontieteiden keinot paremmin kuin hyvin riittäneet. Mutta ihmistieteet ovat jääneet vastaavalla tavalla kehittymättä – emme edelleenkään ymmärrä edes lajityypillistä sosiaalisuuttamme – sitä, että olemme lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalisia olentoja, jotka ovat selviytyneet olemassaolon taistelussa vain lajina ja yhteisöinä, ei toisiamme vastaan taistelevina yksilöinä.
Emme ymmärrä, että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole, toistan: eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Emme ymmärrä esimerkiksi sitä tapaa, jolla ”altruismi” on yhteisöominaisuus.
Vaikka meistä jokaisen tajuntaan on syntymän jälkeen varhaisessa kehitysvaiheessa muodostunut ensin meitä hoitavan ihmisen hahmo, siis ”Sinä”, ja vasta vuosia myöhemmin on alkanut kehittyä se kokemuksellinen raami, jota sanomme ”Minäksi”, emme ymmärrä että tästä yleisinhimillisestä yleisen ihmisidentiteetin ja minäidentiteetin kehityksellisestä marssijärjestyksestä suoraan seuraa, että läpi elämämme elämme ikään kuin toinen toisemme sieluissa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, sen teemme itsellemme, itsessämme.
Tätä ”moraalin kultaista sääntöä” ovat monet uskonnot, ideologiat ja opit yrittäneet omia yksityisomaisuudekseen, mutta se on pohjimmiltaan lajityypillinen tosiasia. Sen sijaan se erityinen ”opillinen” ajatuslaatu, joka saa meidät kirjaamaan lajityypillisen altruismimme ilmentymät jonkin uskonnon tai ideologian nimiin, on saanut harhaisen vahvistuksensa vasta eurooppalaisen uuden ajan tiedollisessa ajattelussa.
Kartesiolainen järki kirkastaa tajunnallisia hahmoja tiedollisen käsitteenmuodostuksen maailmassa, ja se perustuu juuri perustavanlaatuisin kahtiajakoihin. Tausta ja kuvio, hahmon- ja käsitteenmuodostus, asiayhteys ja asia, teoria ja malli, suure ja mittayksikkö – nämä tajunnalliset asemoinnit ja niiden visuaalis-tiedolliset kirkastumat ovat olleet toimivia luonnontieteissä. Mutta tiedonalojen sisäinen jakautuminen ja pirstaloituminen jatkui tutkimuskohteiden, oppisuuntien ja koulukuntien ”ismeinä”, ne olivat eräänlaisia kartesiolaisen rationaalisuuden valuvikoja, hiushalkeamia alkujaan vahvassa perustassa.
Ihmistieteet matkivat luonnontieteiden malleja, ja niissä on nyt sitten syntynyt ”ismejä” joilla ei ole enää mitään tekemistä kartesiolaisten kahtiajakojen kanssa. Ne taannuttavat ihmistieteet takaisin samanlaiseen skolastiseen käsiterealismiin jollainen Euroopassa vaikutti tuhat vuotta keskiajan oppineiden ajattelussa.
Ja tämä kaikkeen nykyiseen oppisivistykseemme sisäänrakennettu ja aikalaistunnot taannuttava perusnarsismiin palautuva vammaisuus on sikäli ikävä ihmisyyden ehtojen kierre, että se kaikesta aineellisesta ulkoisesta hyvästä ja yltäkylläisyydestä huolimatta – tai jopa niiden kiihdyttämänä – romauttaa ja raaistaa kehittyneetkin kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot. Kyvyttömyys puhua oikeista ongelmista oikeilla käsitteillä ei ole ainoastaan ihmistieteiden ongelma, vaan ennen muuta koko ”yhteiskunnallisen keskustelun” ongelma.
Puhumattomuuden kulttuurin kruunupuolelle on pystytetty historiassa koskaan ennen näkemättömät näyttämöestradit tuhansien valojen välkkeineen ja taivaita tavoittelevine äänenkorkeuksineen – niitä sanotaan ”tunteiksi” – mutta klaavapuolelle alitajuntaan on haudattu kokonaisia käsittelemättömiä tunnetunkioita. Meitä ei enää oikeasti – todellisina todellisuudentajuisina olentoina – ole olemassakaan. Emme kunniantuntoinemme kävele vain sisällöllisesti tyhjien käsitteiden pinnoilla – kuin Jeesukset vetten päällä – vaan pahin seuraus on se että saastutamme ja sairastutamme alitajuntamme, josta mitään tervettä uutta ajattelua ei enää voi kasvaa.
--------------------------------