Orwellin opetukset: Vallankumoukset syövät lapsensa, on se ja sama, minkä aatteen tai "ismin" nimissä ne tehdään -- totalitarismi on sosiopsyykkinen yhteisöllinen taantumailmiö, joka voi toteutua ihan minkä vuosituhannen, -sadan tai -kymmenen opillisten uskojen kulisseissa
Ei pitäisi nukkua liian pitkään. Heräsin painajaiseen, oikeastaan tragikomediaan, jota esitettiin Tampereen komediateatterin näyttämöllä, pääroolissa melkein kaikkia rooleja näyttelevä ja kaikkiin niihin ihmeellisen sopiva Riku Suokas.
Näytelmä oli tosiaankin tragikomedia, kummassakin tyylilajissa ihan liian todentuntuinen.
Unen juonikin noudatti reaalimaailman tapahtumia – kohtaukset unen läpi tunnistinkin. Ne olivat kotoisin kolmiosaisesta Zelenskyi-dokumentista, jota meilläkin on televisiossa esitetty monilla muilla mutta ei tietenkään YLE:n kanavilla.
Dokumentissa, kuten myös painajaisessani, Ukrainan entinen nukkehallitsija Porosenko oli jo pitkään ylläpitänyt itäisissä maakunnissa orwellilaista kulissisotaa, jossa hän de facto syötti ukrainalaisia rintamalla venäläissotilaille, joita Putin oli omasta puolestaan lähettänyt itsetarkoitukselliseen taisteluun. – Tosiasiassa siis kumpikin vallanpitäjä hyvässä yhteisymmärryksessä ylläpiti sotaa, jolla oli tragikoomisesti sekä oikeat että kulissimotiivit. Kummankin valtakunnan kansa saatiin näin elämään sotatapahtumiin keskittyneenä – päivän uutisten kertoessa milloin enemmästä milloin vähemmästä menestyksestä – eikä valtakunnan todelliseen kurjistuvaan tilanteeseen kukaan kiinnittänyt päähuomiotaan. Tämähän on huonolle hallinnolle historiasta tuttu metodi, kääntää kansan katse muualle kun menee huonosti.
Tuollaisen sotakulissin oppikirjaesimerkki annetaan Orwellin ”1984”-teoksessa. Siinä Oseania käy jatkuvaa sotaa, jossa tosin rintama vähän oudosti aika-ajoin hyppää valtakunnan laidalta toiselle. Vaikka vihollinen voi yhtenä päivänä muuttua ystäväksi ja siitä voi jopa tulla aseveli uudessa sodassa, jota samaan aikaan aletaan toisaalla käydä entistä ystävää ja aseveljeä vastaan, sotatapahtumien dramatiikka jatkuu samana, ja kansalaiset elävät uutislähetysten lumoissa, voitonparaatien ja surukulkueiden tunnelmissa tajuamatta koskaan, ettei touihussa ole mitään järkeä. – Kyse on vain huonon vallankäytön kipeästi tarvitsemasta kulissista.
Unen Ukrainassa kuten todellisuudessakin astui sitten näyttämölle televisiosta tuttu suosittu ammattinäyttelijä, koomikko, joka ottikin todellisuuden tragedian roolin näyteltäväkseen. Hän haastoi maan korruptoituneen hallitsijan Porosenkon presidentivaalissa. Hän sai äänivyöryn, murskavoiton – ja kohta Porosenko pakeni maasta. Unessa pakenija valepuvussaan muistutti oudosti erästä kaljupäistä suomalaispoliitikkoa – arvaatte varmaan, että tätäkin roolia esitti unessani Riku Suokas. Farssiksi äitynyt tragikomedia saavutti ensimmäisen puoliajan huipentumansa, kun Putin "suurena humanistina" myönsi Porosenkolle Venäjällä poliittisen turvapaikan.
-------------------
Toinen puoliaika alkoi sitten siitä, että oikeaksi sodaksi muuttunut tilanne Ukrainan rajamaakunnissa oli jatkunut jo vuosia, ja koko Eurooppa oli yhtä huolestunut kuin neuvotonkin siitä mitä entisen, mutta kaksoisolentona haudan unesta nousseen N-liiton nykyversion raakalaismaiselle valloitussodalle pitäisi tehdä.
Suomessa mielipiteet kipeytyivät koska meillä on orwellilaisista sodista on omaa historiallista kokemusta. Itse asiassa Väinö Linnaa voitaisiin pitää Suomen ikiomana Orwellina. Ukrainan epätoivoista taistelua itsenäisyytensä puolesta verrataan meillä usein Suomen talvisotaan, mutta tietyssä mielessä oikeampi rinnastuskohde olisi nimenomaan jatkosota. Siinä omalle kansallemme ominainen, seitsemän sataa vuotta jatkuneesta ruotsinkielisestä alistushistoriasta seurannut alamaismentaliteetti ja kahtia jakautumisen taipumus tulivat jo rintamatapahtumissakin selvästi esille. Jos talvisota oli puhdas tragedia, jatkosodassa oli komediallisia jakoja, jotka Linna aitona kansanmiehenä ja kirjallisesti hallitulla pieteetillä osasi teoksessaan tuoda esille.
Kansa taisteli, miehet kertoivat. Upseerit hoilasivat omissa teltoissaan natsilauluja. Siitäkään kahtia jakautumasta emme oikeastaan ole koskaan selvinneet. Tänäkin päivänä kaikissa kansalle kipeimmissä kysymyksissä – kuten suhtautumisessa kansainvaellukseen ja vieraskulttuurien yhteiskuntaa hajottaviin vaikutuksiin – kansamme jakautuu armottomasti kahteen rintamaan.
Uninäytelmässäni PS-puolueesta yksi vanttera kaljupää – jota näytteli, arvatkaas kuka – oli romauttanut oman elämänsä kulissit ja joutui jopa omissa joukoissaan pakenemaan nurkkaan. Eipä kestänyt pitkään kun hän jo pakeni rajan yli hakien itselleen Putinilta turvapaikkaa. Hänet tietysti otettiin suuren humanismin nimissä hyvin vastaan, ja uusista asemistaan hän sitten rupesi kulisseista huutelemaan teatterin yleisölle: "Minä vaikka ammun teitä, jos tarvitaan!"
En ole ihan varma mitä kaikkea siinä tapahtui. Unet eivät aina ole järkeviä, vaan usein yhtä sekavia kuin reaalitodellisuuskin. Jotenkin näyttämöllä kaikki juonilangat menivät sekaisin, ja poliittinen pakolainen alkoi keskellä lavaa juosta ympyrää kuin ajaen itseään riivatusti takaa. Hän tosiaan kaivoi taskustaan käsiaseen ja ampui koko ajan lattiaan takanaan, ikään kuin kissa ajaessaan takaa omaa häntäänsä.
Niihin laukauksiin sitten heräsin. Vähän aikaa minulla oli tuo kaikille kirjailijoille – olen tästä aiheesta puhunut monen kirjailijan, näytelmien ja elokuvien käsikirjoittajien kanssa – tuttu tunne, ettei mielikuvitus koskaan voi keksiä mitään niin hurjaa, etteikö todellisuus kohta panisi sitä paremmaksi.
---------------------------