Valta, väkivalta, kouluväkivalta

 

 

 

Evoluutiosta kulttuurievoluutioon: "vallasta" "tahtoon"

 

 

 Monet itsestään selvät tosiasiat ovat meille, jotka kuitenkin pidämme itseämme sivistyneinä länsimaalaisina uuden ajan ihmisinä, täydellisen epäselviä. Ehkä perustavimmanlaatuinen väärinkäsitys liittyy siihen, että pidämme itseämme yksilöinä, vaikka olemme lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalisia laumaolentoja.

Siinä suhteessa oma aikalaisjärkemme on täydellisesti eksyksissä. Eikä se ole pieni juttu.

Lähtökohtainen yhteisöllisyys merkitsee sitä, että jokainen yksilö – kaikki yksilön ominaisuudet ja pyrkimykset – nousevat yhteisön pohjalta, yhteisövoimien ja yhteisöominaisuuksien ilmentyminä.

Sosiologian alku voidaan kuvata tosiasialla, että jokaisessa yhteisössä syntyy tiettyjä rooleja, kuten johtajien ja johdettavien roolit, ihan riippumatta siitä millaisia yksilöominaisuuksia lauman yksilöillä on. Alkulaumassa oli niin, että kun johtajauros kuoli, tilalle astui seuraaja, eikä vallan hierarkia eikä määrä muuttunut miksikään. ”Valta” on niin sanotusti ”sosiaalinen vakio”, jonka pohjalta elämä järjestyy ja järjestys pysyy yli yksilöiden elämänkaarien.

Emme ymmärrä tätä ihmisyytemme perimysjärjestystä, koska synnymme maailmaan vailla kaikkea käsitetietoa, ja kieli ja siihen perustuva tiedollinen ajattelu syntyvät ja kehittyvät vasta itsetietoisuuden maailmassa. ”Valta” jää meille aina maagiseksi asiaksi. Kasvaessamme ja kehittyessämme opimme hallitsemaan maailmaa, mutta kaikki hallinta tapahtuu kielimaailman kokemuksellisissa kulisseissa.

Meidän eurooppalaisen uuden ajan kasvattien on omaan ajatteluumme kuuluvan individualismin vuoksi vaikea hahmottaa ”vallan” roolia sosiaalisena vakiona – mutta toisaalta yhteisöllisten voimien näkeminen on vielä mahdottomampaa meitä kehittymättömämmissä yhteisöissä, joissa ihmiset elävät heille valmiina annetun ”vallan” sisällä saamatta siihen minkäänlaista tarkkailuetäisyyttä.

Ihminen on lähtökohtaisesti suljettu symbioosiin, upoksissa ”vallan” kohdussa. Ei ole mitään sellaista välimatkaa, josta ”vallan” tarkkaileminen ilmiönä mahdollistuisi. ”Mitä ymmärtää kala vedestä, jossa se ui koko ikänsä?” (Einstein).

Jospa näkisimmekin meitä yhteisössä yhteen sitovan ”vallan” langat – nyt meillä voi olla niistä vain intuitiivisia vihjeitä ja epäsuoria aavistuksia. Jos näkisimme miten rautaisesti ”vallan” ketjut meitä sitovat ja miten avuton on ”tahtomme” yksilöllinen rooli – ja miten emme edes pyri ymmärtämään ihmistä lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti yhteisöolentona, vaan yksilöinä meitä puhuttelevat vain kokemukselliset valtasuhteet.

Pienyhteisössä, esimerkiksi jengissä, voi syntyä valtasuhteita niin, että on alistajia ja alistettuja. Jos kuvittelemme, että vapaa ”tahto” ohjaa yksilön käyttäytymistä, emme pysty selittämään miksi jengissä säännöllisesti hakatut alistujat kuitenkin palaavat ilta illan jälkeen pahoinpideltäviksi.

Tämä kertoo, ettemme käsitä mitään siitä tavasta, jolla ”valta” on sosiaalinen vakio, emme liioin sitä että ”vallan” lisäksi valtasuhteet ja väkivalta on ymmärrettävä sosiaalisina vakioina.

 

 

Ruben Östlund: "Play" (2011) Leiki kansamme tai tule potkituksi

 

 Sosiologia autonomisena tiedonalana sai alkunsa Durkheimin itsemurhatutkimuksista. Niiden olennainen sisältö on helposti kerrottavissa mutta likimain mahdoton ymmärrettäväksi.

Durkheim mietti, mikä olisi paras esimerkki sellaisesta käyttäytymisestä, jota ei voitaisi selittää mihinkään lajimme periytyvään ohjelmaan kuuluvana, ja kiinnostui itsemurha-ilmiöstä. Jos itsemurhat olisivat meihin jotenkin ohjelmoituja, olisimme, ainakin itsemurhaajat, aikapäiviä kuolleet sukupuuttoon. Tämä ilmiö vaatii selittyäkseen joko yksilöön sisältyviä tai tilannekohtaisia, ulkoapäin tulevia ympäristövaikutuksia.

Durkheim kartoitti kaikki mahdolliset itsemurhatilastot ja päätyi siihen varsin merkilliseen lopputulemaan, että itsemurhilla on varsin vähän tekemistä ihmisen ”itsen” kanssa. Pikemminkin näytti siltä, että tietyntyyppisissä yhteisöissä tehdään tiettyä ajanjaksoa kohden tietty määrä tietyntyyppisiä itsemurhia, ja tämä määrä mitä ilmeisimmin pysyi sukupolvien vaihtumisesta huolimatta samana, ”sosiaalisena vakiona”.

Likimain ylivoimaisten ymmärrysongelmien kanssa päädymme tekemisiin, kun yritämme palauttaa tilastollisia tosiasioita yksilön käyttäytymiseen ja kokemusmaailmaan.

”Valta” voi olla myös väkivaltaa ”itseä” kohtaan. Mitä on ”valta”? 

 

 

 

 Alkulaumoja organisoinut yhteisöllinen ”valta” on lajin vuosimiljoonien kehitysperspektiivissä jalostunut yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi” – joka kuitenkin voidaan edelleenkin erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin hämmästykseksemme huomaamme, että ”tahto” voikin siirtyä henkilöltä toiselle – mutta meidät yhä edelleen yllättää se miten vahvan otteen yhteisölliset voimat voivat yksilöstä saada.

Erityisesti eurooppalaisen uuden ajan ajatushistorialliset trendit ovat perustaneet tajunnalliset ja varsinkin tiedolliset – käsitteelliset – vedenjakajat ”vallan” ja ”tahdon” toisistaan erottamiseen, ei suinkaan siihen, että ne ymmärrettäisiin kehityksellisenä jatkumona. Yhteisöä ja yksilöä – ”valtaa” ja ”tahtoa” – koskevat mielikuvat on istutettu kumpikin omiin käsitteellisiin aitauksiinsa, ja aina kun nämä käsitteellistyksemme jättävät meidät täydellisen ymmärtämättömyyden tilaan, päädymme määrittelemään yleiskäsitteitämme toisilla yhtä yliyleistävillä käsitteillä.

Yleiskäsitteet noituvat ymmärryksemme. Ne luovat yleispätevyyden harhan – sulkevat sisäänsä kokonaisia ajattelun alueita, jotka aidataan aina vain korkeammilla aidoilla. Todellisen maailman realiteetteja emme tällaisilla käsitekoneistoilla pysty käsittelemään saati hallitsemaan.

Olemme eksyksissä kuin kala kuivalla maalla yrittäessämme kuvata, selittää tai ymmärtää meille ongelmallisia ”vallan” ja ”tahdon” konflikteja. Tyypillisesti yliyleistävät yleiskäsitteet ylevöitetään – ne pyhitetään – ne muuttuvat tabuiksi, jotka muodostavat ajatteluun valkoisia aukkoja, joita peittämään tarvitaan yhä uusia ja entistä sementoituneempia yleiskäsitteitä.

 

 

 

 

  Kun yhteisöllinen ”valta” sairastuu, yksilö sairastuu. Siinä suhteessa niiden suhde ei koskaan lakkaa olemasta symbioottinen. Yhteisöllisen eheyden hajoamisella on kirjaimellisesti sanoinkuvaamattomat seuraukset. Ne näkyvät tilastoissa, esimerkiksi sekä kulttuurista rikollisuutta osoittavissa tilastoissa että yleisenä väkivaltaistumisena.

Kaikki totalitarismit ovat tabujen ja puhumattomuuden kulttuurin tuotteita, persoonattoman vallan autokraattisia järjestelmiä, jossa asiat tapahtuvat automotorisesti. Venäjä ei ole Putinin Venäjä, vaan Putin on Venäjän Putin. Oma yhteiskuntamme on monikulttuuristumisen myötä taantumassa aivan samanlaiseksi puhumattomuuden kulttuuriksi.

Totalitarismeissa kriittinen ajattelu on kokonaan korvattu tabukäsitteillä. Tabuja kunnioitetaan hartaasti kuten kaikissa tosiuskonnollisissa yhteisöissä tapahtuu. Yhtä epämääräisiä kuin ovat pyhittämisen käsitteet, yhtä konkreettisia ovat projektiiviset viholliskuvat, jotka on tuhottava.

Se on sama ihminen joka laulaa ääni väristen sorrettujen oikeuksista ja viimeisestä taistosta ja näkee nyt ”natseja” kaikkialla. Tabukäsitteet tekevät yhteiskunnallisesta keskustelusta tosiasiassa puhumattomuuden kulttuurin, jossa toki puhutaan puhumasta päästyäkin, mutta puheella ei päästä enää mihinkään.

Yhteiskunnassamme monikulttuuristumisen seurauksena tapahtuvaa sosiaalista hajoamista – joka olemuksellisesti on nimenomaan yhteisöllisen ”vallan” ja sen legitimaation hajoamista – ja lisääntyvää väkivaltaa ja siihen olemuksellisesti kuuluvia ketjuuntuvia sukulais- ja seurannaisilmiöitä, kuten kognitiivisten kykyjemme romahtamista tai vaikkapa kouluväkivaltaa –niitä emme enää nykyisillä järjen eväillämme pysty ymmärtämään emmekä käsittelemään.

Sosiaaliset vakiomme ovat sekaisin. Paluuta terveeseen yhteisölliseen ”valtaan” ei ole. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat yliyleistäviä yleiskäsitteitä, joilla päänuppi pannaan sekaisin. 

 

 

 

Yhteisöllisen "vallan" aakkoset

 

 Eipä tuossa mitään kummallista ole. 

Yhdessäkään koulussamme ei opeteta, että alkulaumoja organisoinut "valta" -- joka siis täytyy käsittää yhteisövoimana ja yhteisöilmiönä -- on vuosimiljoonien lajinkehityksessä metamorfoitunut yksilön kokemukselliseksi "tahdoksi", joka kuitenkin edelleenkin erityistä regressoivaa metodia – hypnoosia – käyttäen voidaan palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin hämmästykseksemme huomaamme, että "tahto" voikin siirtyä henkilöltä toiselle.

"Hypnoosihan" ei ole ollenkaan sitä mitä sen mielikuvissamme luulemme olevan – se ei ole mikään sirkustemppu tai kuriositeetti, vaan ehkä kaikkein olemuksellisin osa tajuntamme normaalia toimintaa. "Rakastumisen" hypnoottisia elementtejä käsitteli esimerkiksi Freud myöhäisessä, kesken jääneessä kirjoitelmassaan "Joukkopsykologia ja egoanalyysi". Oppihistoriallisesti tie sosiologiaan kävi nimenomaan syvyyspsykologian, psyyken syvimpien kerrosten kollektiivisen ominaislaadun havaitsemisen kautta.

Ihmiskunnan pienin yksikkö ei ole yksi ihminen, vaan kaksi ihmistä ja yhteisö. Ne tavat, joilla yhteisöllinen, sosiaalisia suhteita ja hierarkioita ylläpitävä "valta" näyttäytyy myös "tahdon" ilmaisuina parisuhteessa – ja, jos niikseen tulee, myös koululuokissa opettajan auktoriteettina – ovat pohjimmiltaan jotain jonka tulisi luonnostaan nousta ihmisen lajityypillisen sosiaalisuuden pohjalta. Niin ei mitä ilmeisimmin meillä enää tapahdu.

Eurooppalaisen uuden ajan sokaisemina individualisteina olemme totaalisen kyvyttömiä näkemään ja ymmärtämään näitä sosiologisesti itsestään selviä tosiasioita.

Käytämmekö yhteiskunnallisessa keskustelussamme esimerkiksi sellaisia käsitteellistyksiä kuin ”sosiaalisesti sitoville kehittymättömille yhteisöille ominainen mekaaninen normimoraali”, tai ”kehittyneille yhteisöille – siis sellaisille, joissa vallitsee työnjako ja sosiaalisten roolien vaihdettavuus – ominainen orgaaninen omantunnonetiikka”? Ymmärrämmekö mitä yhteisöllisen ”vallan” terveyden kannalta merkitsee se, että ”kulttuurit” ovat yhteisöjen evolutiivisissa valinnoissa muodostuneita kovia kognitiivisia tosiasioita, eikä niitä pitäisi sekoittaa toisiinsa?

Olemme noituneet ymmärryksemme sellaisilla tabukäsitteillä kuin ”yhdenvertaisuus” ja ”tasa-arvo”, ”ihmisarvo- ja -oikeudet”, ja ”kansainväliset sopimukset”.

Tästä ei ole enää hyvää seurannut pitkään aikaan.

---------------