Kliseinen kuva siitä mitä aivoissamme tapahtuu, kun tietoisuus, jonka kaikkein kirkkain osa on käsitetieto, ja alitajunta, joka on olemuksellisesti kollektiivinen ja symbioottinen, ja jonka primitiiviset vietit eivät missään yhteisössä tule sellaisinaan esille – kuinka nämä toisilleen monessa suhteessa vastakohtaiset sielunmekanismit edustavat yhtäältä ylevöitettyä moraalista hyvää, toisaalta mielen pimeydessä tosiasiallisena motiivina vaikuttavaa alkukantaista pahaa.
Tietoisuuden korkeissa sfääreissä laulaa enkelikuoro, alitajunnan kellarissa ulvovat sudet.
Tästä kliseisestä mielikuvasta puuttuvat ne psyyken syvyyssuuntaan rakentuneet kytkennät, joiden varassa jokaisen aikakauden ajattelu rakentuu. Käsitetieto saa muotonsa ja sisältönsä ja sementoituu kielellisen vakauden – taustavakauden, ylisukupolvisen ”varmuuden”, kuten Wittgenstein tätä kielimaailman ominaisuutta nimitti – tilaan nimenomaan mielen tietoisuutta kannattelevien pystysuuntaisten pylväiden varassa.
Kielihän on sosiaalista ja historiallista muodostetta. Yksityinen kieli on mahdottomuus. Siitä että ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaeläin, seuraa se, että kielen on täyttääkseen tehtävänsä muodostettava hyvin pysyviä käsitteitä ja niiden käyttötapoja. Tässäkin suhteessa yliyleistävät ylevöitetyt yleiskäsitteet ovat meille erityinen ongelma – pysyvyyttä edustavina elementaarilauseiden elementteinä juuri ne ovat vaikeimmin kyseenalaistettavissa ja ylläpitävät siis myös aikalaisjärkeen aina sisältyviä käsiteharhoja.
Ne eivät koskaan voi muodostua kriittisen ajattelun työkaluiksi. Ne eivät ole välineitä, vaan julkilausumattomia premissejä. Niiden määritteleminen toinen toisillaan on vääristyneen järjenkäytön neuroottinen defenssimekanismi, vaikka koemme sanakirjatiedon nimenomaan kaiken ajattelumme perusteluna ja pätevöittämisenä.
Yhteiskunta jonka tiedollisen ajattelun pinta on laidasta laitaan sementoitu on nimeltään totalitarismi. Totalitarismi on tajunnallinen – siis ennen muuta joukkotajunnallinen – ilmiö, jossa yksilön yksilöllinen minuus sulaa yhteistuntoihin ja yksilö muuttuu koneiston rattaaksi. Kaikki vaikeat ja kipeät kysymykset on silloin lakaistu pois tietoisuudesta, ja, paradoksaalisesti, yksilö kokee ajattelukyvyttömyytensä enemmänkin taakoistaan ”vapautumisena” kuin haasteena.
Kun vallan ja vastuun kantaminen lakkaa, ja kun lajimme pohjimmainen sosiaalisuus kokemuksellisesti toteutuu nimenomaan totaalisen ”totuuden” ja oikeassa olemisen kautta, totalitarismi on kriisiytyneille yhteiskunnille luontainen itserefleksion mekanismi. Fromm nimitti tätä mekanismia ”paoksi vapaudesta”, ja siitähän juuri on kysymys: vapauteen liittyy aina yksilökokemuksellisia rasitteita, huoli oman ajattelun totuudellisuudesta – valtaan kuuluu aina vastuu – ja kilpailu toisten yksilöiden kanssa.
Nämä rasitteet totalitarismi pyyhkii pois ja tarjoaa tilalle symbioottisen, tässä ja nyt syntyvän ja ajanhetken pysäyttävän, yhteisöllisesti sementoidun – omnipresenttisen ja omnipotenttisen – yhteenkuuluvuuden kokemuksen, jossa jokainen pieni ihminen kokee olevansa osa jotain suurempaa.
Monen totalitarismin tukipylvään ilmoittama tunne: mielihyvä siitä että saa olla osa jotain suurempaa, ihmistä ja elämää suurempaa. Viimeksi tähän on taantunut laajan venäjänmaan jumalakseen korottama Putin.
Mutta sama kehitys on meneillään myös Euroopassa, jossa valistuksen paras perintö, kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio ja sille – ja vain sille – ominainen, erityiseen ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuva demokratia, on väistymässä ylikansallisen internatsionalismin varaan rakentuvalla EU-kolossilla. Taantuminen kääntyy tietoisuudessa edistykseksi, kuten kaikissa totalitarismeissa tyypillisesti ja aina tapahtuu.
Yliyleistävät ylevöitetyt yleiskäsitteet nousevat taas kunniaan. Taantuminen tapahtuu aina aikalaisajattelun parhaiden arvojen ja parhaan akateemisen ajattelun yleiskäsitteellisissä kulisseissa. Rotuteoriat olivat kansatieteen viimeisin sana, jonka natsit ottivat ja omivat joukkomittaisen alitajunnan palvelukseen. Hitlerille ja nyt Putinille ajatuskulissi muodostuu historiallisesti harhaisen narsistisen uhriajattelun – uhrirooliin samaistumisesta saatavan voimaantumisen ja oikeutuksen – pohjalle – ja koska kaikki uhrit ovat alitajunnassa viattomia, kostopolitiikka saa oikeutuksensa.
EU:n temppelinpylväät kannattelevat ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” yleiskäsitteellisiä kattorakenteita. Harhat ovat suunnattomia. ”Kansainvälinen oikeus” on juristeristinen stiiknafuula, joka ei reaalimaailmassa voi tarkoittaa mitään. Kaikki oikeus perustuu moraaliin, ja kaikkien yhteisöjen ainoa mahdollinen oikea moraali on samanlainen ainutkertainen yhteisöä sisältä päin yhdistävä ”vallan” voimatekijä kuin on historiallisesti kehittynyt kieli ja sen käsitekoneistot.
””Oma kansa ensin” -ajattelu on vahingollista” -- kliseetä toistelee tyypillistäkin tyypillisempi europoliitikko. Hän ei tunnista totalitarismia itsessään. Kukaan totalitaristi ei ole koskaan tunnistanut. Totalitarismeissa ei ole totalitaristeja, on vain oikeassaolijoita.
Jospa näkisimmekin ihmisen läpi – jos meillä olisi tuo tiedonfilosofien kaipaama röntgenkatse, joka aikalaisajattelun pinnat lävistäen voisi porautua ihmismielen lajihistoriallisiin perustoihin ja kaivaa esille ne primitiiviset vietit, joihin korkeissa sfääreissä itseensä käpertynyt yliylevöitetyillä yleiskäsitteillä tapahtuva ajattelu ei enää saa mitään yhteyttä.
Mitä näkisimme? Aika kavahduttavia asioita, luulen. Näkisimme esimerkiksi miten narsistinen miellyttämisentarve kokisi Ovidiuksen kuvaaman metamorfoosin muuttuen juristeriseksi käsitesekaannukseksi, jolla moraalirelativismi sementoidaan absoluuttiseksi oikeusajattelun perustaksi. Se on tajunnallinen ja tiedollinen ihme, eikä ihme, sillä sen tekevät itsensä jumalan asemaan nostaneet ja usein uskonnollisella pyhityksellä siunatut oikeusoppineet.
Ei kehittymättömille yhteisöille ominaisella, sosiaaliseen paineeseen ja normimoraalin perustuvalla kunniakulttuurilla ole oikeasti mitään tekemistä kehittyneissä yhteisöissä vaikuttavan, yksilölliseen eriytymiseen ja sosiaalisten roolien vaihdettavuuteen perustuvan sisäistyneen omantunnonetiikan kanssa. Nämä moraalilaadut hakevat vahvistuksensa sosiodynaamisesti eri suunnista ja ovat toisensa pois sulkevia.
Vain valtamaagikot, poliitikot, ja juristeristi, oikeusinkvisitio, voivat noitua ymmärryksensä niin yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä että uskovat ylihistorialliseen, ylikulttuuriseen, ylikansalliseen ja yliyhteisölliseen yliyksilöön -- siis erään laiseen yli-ihmiseen.
Minua jäi taannoin ajatteluttamaan, kun toiskulttuuristen nuorisojengien väkivaltarikollisuus ensimmäisiä kertoja tuli julkisuuteen, erään perheenisän kertomus omasta pahoinpitelyn kohteeksi joutuneesta lapsestaan. Oli hämmästyttävää ja järkyttävää nähdä, että tapahtuma oli vain vahvistanut tämän vanhemman ideologista uskoa omiin arvoihinsa, monikulttuurisuuteen ja ”ihmisoikeuksiin”.
Myöhemmin sitten vihreä sisäministeri vastasi eduskunnassa esitettyyn kysymykseen mitä hallitus aikoo tehdä estääkseen rikollisten terroritekojen rantautumista maahamme: ”Me pidämme heistä niin hyvää huolta, ettei heillä ole tarvetta sellaisiin toimiin.”
Jos alitajunta ja tietoisuus ajautuvat pahasti vastakkain – kuten tapahtuu aina silloin kun narsismin voimaannuttama miellyttämisentarve ja sille vastakkaiset tiedot, kuten tilastotiedot kulttuurisesta rikollisuudesta eivät tue toisiaan – tiedollinen ajattelu on aina tuomittu häviämään. Ihmislajin tietoisuus on vielä niin nuorta ja ohutta – sen on kuin ohut harsopilvi vasta itäneen kulttuurin maaperällä.
Katkera paradoksi on, että yhteisömme eivät edes itsepuolustuksen ja -säilytyksen pohjalta reagoi totaalisen kulttuurisen sopeutumattomuuden tosiasioihin, vaan alitajunnassa vahvistuva ja koskaan tietoisuuteen nousematon julkilausumaton narsistinen viehtymys värikkäisiin efekteihin ja elämyksenmetsästykseen motivoi meitä enemmän kuin mikään tiedollinen voi vaikuttaa.
Uhrirooliin samaistuminen on voimaaannuttavinta mitä alitajunta voi tietoisuudelle antaa. Se muuttaa meidät viattomiksi ja antaa omakädenoikeuden tehdä joukossa tekoja joita yksikään yksilö ei yksin tekisi. Narstinen voimaantuminen on totalitarismin esiaste.
Toiseen vaakakuppiin minä panin poliitikkojen ja juristeristien sanat, ja toiseen totuuden, ja jumalauta, heidän sanansa painoivat enemmän (Markku Lahtelaa mukaillen).
----------------------------