Narkissos oli se antiikin antisankari, joka kurkisti lähteeseen ja jäi näyn, kuvajaisensa vangiksi, eikä pystynyt enää irtautumaan, vaan kuihtui lähteen äärelle ja muuttui lopulta narsissiksi.
Narsismista puhutaan pelkkänä itserakkautena, mutta myytti voidaan tulkita toisinkin. Kuten esimerkiksi Marshall McLuhan huomauttaa, Narkissos ei voinut mitenkään tietää että peilikuva esitti häntä itseään. Narkissos suhtautui peilikuvaan kuin toiseen, kuin itsen ulkopuoliseen olentoon. Kun hän hymyili, vastapuoli vastasi hymyllä, kun hän kysyi, vastapuoli vastasi kysymyksellä.
Hänen onnettomuutensa ei ollut seurausta itserakkaudesta, vaan siitä, että hän tiedollisesti ottaen hahmotti maailmassaan aivan väärät vastakohtaparit. Meillä on taipumus reagoida tilanteessa. Hymy ja toinen hymy, kysymys ja vastaus, toivo ja epätoivo – ne eivät olleet vääriä vastakohtia – harhaa olivat vain Narkissoksen oma minä ja sen peilikuva.
Narkissos-myytissä on ikuista totuutta, kuten niin monissa myyteissä. Myyteissä kiteytyy ja ilmenee jokin ikuisempi totuus, jokin ihmisyyden perusrakenne. Antiikin myytit olivat eurooppalaisen ihmisen ensimmäinen varsinaisen tiedollisen totuudellisuuden muoto, ja meidät pitäisi edelleen opettaa niitä kouluissamme ja pohdiskella niiden sisällöllisiä sanomia.
Ikääntyessään oman kansallisen filosofiaharrastuksemme huippu ja viimeinen grand old man, Georg Henrik von Wright, viittasi teksteissään usein antiikin myytteihin. Erään kirjansa nimeksikin hän laittoi ”Minervan pöllö”. Se oli esseekokoelma, jonka tarkoitus oli kartoittaa ja kuvata tajunnallisesti taantuvaa aikaamme: ”Vasta hämärän langetessa aloittaa Minervan pöllö lentonsa.”
Hän ei ollut kovin toiveikas kulttuurisen perintömme suhteen. Eurooppalaisen valistuksen vaikutus on hajonnut ja jäljellä on vain hajanaista ja juuretonta postmodernismia. Poskisolistit ovat vallanneet filosofian. Television kulttuurikeskustelut ovat irvokasta ”tavallaanniinku” – kälätystä, jota Käärijän hittibiisi osuvasti parodioi.
----------
Kouluissamme ei opeteta edes, että kirjoitustaito on lajinkehityksellinen kehityskynnys, ihmisen monimiljoonaisessa kehityshistoriassa vasta viimeisen kymmenen tuhannen vuoden sisällä syntynyt kulttuurinen emergenssi, joka muutti kielen ja mielen, ajattelun, laatutekijät niin perusteellisesti, ettei kirjoitettu kieli ole palautettavissa puhekieleen.
Kouluissamme pitäisi mielestäni opettaa, että kirjoittavat ihmiset ajattelevat kirjoittamalla, kun taas poliitikot vaikuttavat puhumalla. Että kaikista niistä ihmisistä jotka nostamme yhteisöllisten valtarakenteiden kattotasolle pitäisi kysyä: ”Mitä hän on kirjoittanut?” Esimerkiksi: ”Mitä Sanna Marin on kirjoittanut?” Vastaus: Ei mitään.
Niin paljon kuin viime vuosisadan nerokkain tiedon- ja kielifilosofi Ludwig Wittgenstein elämäntyönään selvittikin kielen, ajattelun ja totuuden suhteita, hänkään ei keskittynyt siihen eroon, joka kirjoitetulla ja puhutulla kielellä on. Olen sitä mieltä, ettei hän nähnyt asiaa kirkkaasti.
Hänen nuoruudenfilosofiansa analysoi niin sanotun elementaarilauseen rakenteen ja kieliopin – siis kirjoitetun kielen lauseen – vastaavuutta todellisuuden kanssa, ja vastaavasti myöhäisfilosofia laajensi kielellisen kuvailun koskemaan kaikkea mikä puhekielessä voi ilmetä – mutta laatuero näiden eri kehitystasoille sijoittuvien tajunnallisten emergenssien välillä jäi hänelle epäselväksi.
Muut ikään kuin kielen käsitekoneistojen sisään – niiden rattaisiin – sukeltaneet viime vuosisadan nerot näkivät – tai ainakin vaistosivat – eron selvemmin. James Joycen viimeiseksi jäänyt monumentaalinen teos "Finnegans Wake" on yhä näiltä merkityksellisiltä osiltaan analysoimatta.
Marshall McLuhan, jolta siis yllä esitetty Narkissos-tulkinta on poimittu, oli joissakin suhteissa paljon nerokkaampi ajattelija kuin varsinaiset kielifilosofit. Hänen hirmuiset visionsa nousivat esimerkiksi juuri Joycen pohjalta. Hänen provokatiiiviset tekstinsä ovat kulttuurikeikareiden kaiken tavallaanniinku-puhesuolen vastakohta.
Sanoisin että siinä on kirjoitetun kieliajattelun ja puhutun politiikan vastakohta paljaimmillaan.
----------------
”Minervan pöllö” -esseekooste on julkaistu 1992. Maailma oli 80-luvun juppitalouden ja rahaekspansion – joka oli noitunut myös meikäläisten poliitikkojen ymmärryksen – jäljiltä suuren laman ja likimain maailmanlopun tunnelmien vallassa, ja olen näkevinäni näiden esseiden valintaperusteissa tiettyä hakeutumista ikuisempien viisauksien suuntaan.
Kehitykselle on ylipäänsä ominaista se, että se näyttää paljon suuremmalta kuin mitä se todellisuudessa on (Nestroy). Ajatushistoriaa voi lukea paljolti sen perusolettamuksen varassa, että aina kun aikakausia ravistavat suuret muutokset, jotain uutta syntyy vasta kun viisaat ovat onnistuneet palauttamaan aikalaishulluuden takaisin tajunnan alkuperäisemmille – jos niin halutaan sanoa, jopa primitiivisemmille – tasoille.
Sinne missä kieli ja ajattelu edelleen syntyvät. Sinne missä Minervan pöllön pesä on.
---------------------------
Nyt Eurooppa on monikulttuuristumisen myötä tekemässä ”outoa itsemurhaa”. Emme enää ymmärrä mitään oman ajatushistoriamme erityislaatuisuudesta, kulttuurisista emergensseistä, jotka parin viimeisen vuosisadan aikana ovat ajatustyökaluillaan muuttaneet maailmaa ja ihmisen elinehtoja miljoonakertaisesti enemmän kuin mitä ne muuttuivat ihmissuvun koko miljoonan edeltävän vuoden kehityshistorian aikana.
Kirjoittavat ihmiset katoavat keskuudestamme, kirjojen myynti ja lukeminen on kännykkäsukupolven keskuudessa romahtanut likimain nollaan. Vajoamme takaisin puhekulttuurin primitiivisimmille asteille -- jossa emme erota elävää kuvaa ja todellisuutta toisistaan -- ja muualta tänne massamitassa vaeltavat kehitysmaalaiset tulevat täydellistämään eurooppalaisten yhteiskuntien romahdukset.
Kirjoitetun kielen myötä katoavat kielestämme ne kognitiiviset kannakkeet ja ominaisuudet, jotka olisivat voineet suojella meitä paljastamalla silmillemme kulttuuristen törmäysten yhteisölliset tuhovaikutukset. Osaamme käyttää yleiskäsitteitä enää vain oman ymmärryksemme noitumiseen.
Emme enää näe emmekä erota ihmistä peilikuvasta – Narkissoksen tavoin hahmotamme maailmassamme harhaiset vastakohtaparit, emme näe todellista vastakohtaisuutta. Tiedollinen ajattelumme on kuihtunut kuin Narkissos lähteensä ääreen.
Näemme maailmassa vain itsemme kaltaisia yksilöitä. Ihminen on meille ylihistoriallinen, ylikulttuurinen, ylikansallinen ja yliyhteisöllinen yleiskäsite, ja tämän kauhistuttavan narsistisen harhan suojelemiseksi olemme säätäneet lakipykälät ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta”.
Kun kieli ei enää uskalla kuvata todellisuutta, kun reaalimaailmaa oikein kuvaavat käsitteet katoavat, ajatteluun syntyy valkoisia tabuaukkoja, joita peittämään sitten sementoimme noita ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” mukaisia yliyleistäviä ylevöitettyjä yleiskäsitteitä. Ne ovat tavallaanniinku todellisuudentajumme huippu.
-----------------------------