 |
| Neonjumala |
Pitkä tarina lyhyesti: tarinat ovat aina olleet olemassa, mutta matka vaikkapa antiikin myyteistä, jotka olivat eurooppalaisen totuudellisuuden ensimmäinen formaatti, uudella ajalla syntyneeseen kerrontakirjallisuuteen, jonka romaanimuoto toi yhteiskunnassa institutionalisoituneet roolit ensimmäisen kerran tajunnalliselle näyttämölle niin, että roolien vaihdettavuudesta tuli kognitiivinen emergenssi -- tarvittaisiin tämän ajatushistoriallisen matkan edes alkeellista ymmärtämistä jotta koko omaa ajattelulaatuamme vaivaava harha paljastuisi.
Tarina on pitkä. Vaeltavien sotaisten laumojen paikoilleen asettuminen muodosti uudenlaisen yhteisöllisyyden, jossa työnjako ja sosiaaliset roolit institutionalisoituvat ylisukupolvisiksi tajunnallisiksi muodoiksi. Kirjoitustaito saattoi syntyä vasta aloilleen asettuneessa yhteisössä. Tuon kehityskynnyksen ylittäneiden kulttuurien kieleen muodostui uudenlaatuisia käsitteitä, yleiskäsitteitä, joiden kehityshistoria on sitten tiedollista ajatushistoriaa.
Tietokin institutionalisoitui. Tämä historiallinen instituutio on saanut erään emergenttisen täydellistymänsä oman eurooppalaisen kulttuuripiirimme uudella ajalla, jolloin koko aiempaa ajatushistoriaa vahvasti hallinneen koherenttisen totuuslaadun rinnalle muodostui todellisuutta objektivoiva ja todellisuudenhallintaa mahdollistava korrespondenttinen totuudellisuus.
--------------------------
Meille ei kouluissamme opeteta juuri mitään historiallisista totuudellisuuden laaduista. Ehkä jokin lukion filosofian kurssi nimeää nuo laadut – mutta juuri tällainen nimeävä tiedon laatu on oman aikamme valtavin ajatusharha.
Joskus kauan sitten mainittiin vitsinä, että joku opettaja oli "kuin kävelevä tietosanakirja". Eipä enää paljoa naurata. Opettaja voidaan koska tahansa korvata Wikipedialla. Professorin korvaa tekoäly.
Kunnollisen ajattelun voi korvata "faktantarkistajilla".
Tiedolla on tarinansa, ja eurooppalaisen kulttuuripiirimme historia tosiaankin alkoi antiikin myyteistä, jotka olivat nimenomaan tarinoita, kuitenkin sellaisia, joihin kiinteästi sisältyi tietty totuudellisuuden idea. Antiikin totuus ei ollut perustelevaa eikä päättelevää, vaan kuvailevaa ja samaistavaa -- ja totuus oli olemuksellisesti jotain joka pikemminkin pysäytti dynaamisen liikkeen ja tapahtumisen ja tavoitteli jotakin, joka pysyi paikallaan ja samana keskellä kaikkea mikä vaihtui ja muuttui.
Antiikin ihmisen tajunta muodostui eräänlaisista todellisuuden pysäytyskuvista -- "ideoista" -- ja vallitsevana elämäntuntona vaikutti tietty kohtalonomaisuus. Syysuhdeajattelua ja päämäärärationaalisuutta ei vaikutusvoimina ollut olemassa, eivätkä myytit tunteneet esimerkiksi sattuman käsitettä.
Vaikka meillä on paljon tosia tarinoita antiikin kreikkalaisista ja roomalaisista, ajattelumme on aivan eriperusteista ja toisenlaatuista kuin noiden muinaisten ihmisten. Vaikka aikakone veisi meidät keskelle heidän elämänmuotoaan, emme pystyisi elämään päivääkään heidän elämäänsä.
Noista ajoista on nyt yli kaksituhatta vuotta. Siihen väliin mahtuu tuhatvuotinen eurooppalainen keskiaika, joka myös oli ajatushistoriallisesti niin omituinen yksilöiden depersonoitumisen ja sosiopsyykkisen taantuman ajanjakso, ettemme siihen pysty edelleenkään eläytymään. Keskiajalla kirjoitus- ja lukutaito olivat hyvin harvinaisia, kukaan ei pystynyt piirtämään sellaista esittävää kuvaa jossa olisi nähtävillä järjen jäsentämä syvyysperspektiivi, ja visuaalisten järkijäsennysten, kuten hierarkian ja priorisoinnin puuttuessa eivät myöskään kielen yleiskäsitteet koskaan sisällöllisesti täsmentyneet.
Oli koiria, kuten Musti ja Haukku, mutta oliko jossain sellainen olento kuin "Koira"? Niin sanotut "realistit" väittivät että oli. "Nominalistit" puolestaan että "koira" on vain sana. Väittelyä kesti siis pyörästi tuhat vuotta.
Nyt on nyt. Älkää luukokaan, että olisimme selviytyneet kaikesta ja ajattelumme olisi ongelmatonta ja paikkansa pitävää. Kaikkea muuta.
-------------------------
Esimerkiksi yleiskäsitteet -- ne ovat olleet jokaisen aikakauden ongelma -- ovat meilllekin ylipääsemätön ongelma. Me käytämme niitä omalle ajallemme ominaisella tavalla. Kurjin juttu on, että käytämme niitä -- hyvällä menestyksellä -- peittääksemme ja rakentaaksemme siltoja ajatteluumme muodostuneita tabuaukkoja paikkaamaan.
Kun yhteisömme kriisiytyvät, yhteinen kieli, jonka tehtävä lajihistoriassa on ollut muodostaa yhteisön sisäistä sosiaalista eheyttä, reagoi vaikenemalla kaikesta mikä on vaikeaa ja kipeää, ja ajatteluun syntyvät valkoiset tabuaukot korvataan sitten yleiskäsitteillä. Omat kriisimme ovat niin kipeitä, että tarvitsemme yliyleistäviä yleiskäsitteitä.
Niin kipeitä, että tarvitsemme yliyleistäviä ylevöitettyjä yleiskäsitteitä.
----------------------
Tulevaisuus on puhumattomuuden kulttuuri. Ihmiset puhuvat sanomatta mitään. Ihmiset kuuntelevat kuulematta mitään. The Sound of Silence.
Maailma on näyttämö ja ihmiset sen näyttelijöitä, sanoi Shakespeare. Hän oli uuden ajan airut, toinen jalka katutasolla, toinen astumassa laitosteatterin estradille. Filosofian historian kirjat puhuvat ”kartesiolaisesta teatterista”, joka avautuu tajunnassamme ja tarkastelee objektivoituvaa maailmaa avattuaan silmäluomensa – esirippunsa – apposen ammolleen. Kun maailmaa tarkkaileva Subjekti painaa selkänsä todellisuuden äärimmäiseen peränurkkaan, se kokee ja uskoo koko Objektivoituvan todellisuuden avautuvan nähtäville.
Siinä se on väärässä. Se ei näe kunnolla itseään. Sen paikka jää paitsioon, putoaa kartalta, joutuu kuolioon. Nimeävä käsitetieto on syntyessään kuollutta tietoa.
 |
| Kartesiolainen silmä todellisuuden peränurkassa |
Eurooppalaisessa ajattelussa uudella ajalla syntyneet uudet tiedonalat aitasivat autonomiset alueensa, mutta pirstoutuivat sitten kukin sisäisesti, ja valistusajalla syntyneistä hahmon- ja käsitteenmuodostuksellisista "tiedollisista tarinoista" kehittyi muutamassa vuosisadassa opillisten ismien viidakko, jossa tiedolliset ja aatteelliset ainekset saattoivat taas sulaa yhteen. Ideologiat eivät ole muuta kuin eräänlaisia tajunnallisia oikosulkuja.
Tilanne tiedollisen ajattelun taistelurintamilla on totuudellisuuden suhteen jakomielinen. Yhtäältä olemme fokusoineet tarkkailevan silmämme korrespondenttisiin yksityiskohtiin ja keräilemme faktoja, toisaalta rinnalla paisuu paksunpaksu aatteellinen taikina, johon suhtaudumme kuin sekin muodostuisi faktoista.
Faktoja ja aatteita meidän on yhtä mahdotonta erottaa kuin yksilöitä ja yhteiskuntaa. Monet, sanoisin että suunnilleen kaikki, aikamme ihmiset pystyvät näkemään maailmassa vain yksilöitä ja kokevat, että yksilöistä muodostuu yhteiskunta. Samoin vallitseva harha on, että koemme faktojen muodostavan kokonaisuutta samalla tavalla kuin mielestämme yksilöt muodostavat yhteiskunnan.
Asiat ovat todellisuudessa päinvastoin. Kokonaisuudet ovat ensin, eri aikoina ne tuottavat erilaisia ja jopa erilaatusia yksityiskohtia.
------------------
Jos meille olisi oikein opetettu ajatushistoriaa oman aikakautemme – eurooppalaisen uuden ajan – osalta, ymmärtäisimme esimerkiksi, että "liberalismi" ja "sosialismi" ovat täsmälleen saman hahmon- ja osittain jopa saman käsitteenmuodostuksen lapsia – ne eivät ole sellaisia ”vastakohtia” tai "vaihtoehtoja" joina käsitepintojen jännitteet opillisia yksityiskohtia meille heijastavat.
Toki ne näyttävät hyvinkin vastakohtaisilta, jos näemme ne vain tiedollisina "faktoina".
Totuus on tuolla toisaalla: ihmisen kehityshistoriassa, joka on ajattelumme muovannut. Ajattelu on historiallinen ilmiö, ylisukupolvinen jatkumo, yhteisövoimien ja yhteisöominaisuuksien pohjalta muodostunut yhteisöilmiö, ja vaikka uudella ajalla olemme saavuttaneet esimerkiksi empirismin metodilla korrespondenttista tositietoa, sillä on meille vain alitajuntaisia motiiveja vahvistava rooli.
Tragedia: suhteellisuusteoria ja atomipommi olivat älyn jättiläisten työtä. Putinilla on pienet aivot ja suttuinen alitajunta.
Tiedollinen asiahallintamme on ajatuskulissia, tosiasiassa yhteisöllinen valtarakenne, ja niin paljon kuin paljon vartijoiksi asettautuvat akateemiset oppineet omaa asemaansa yrittävätkin oppineisuuttaan osoittamalla ja tarpeellisuuttaan todistelemalla oikeuttaa, alkulauman alkeellinen roolijako johtajiin ja johdettaviin on se mikä yhteisössä edelleen eniten vaikuttaa.
Johtajien ja johdettavien roolit ovat ikuisia, sanoi Spengler. Hän oli historian runoilija ja tulevaisuuden visionääri, joka yritti pystyttää kulttuuri- ja ajatushistoriallisia merkkipaaluja Herakleitoksen virtaan. Se alkaa Olympos-vuorten huipulla sulavista lumikiteistä ja ulottuu niihin muovinkeräyksen seurauksena merien rannoille ajautuviin saasteisiin, joissa sisällyksetön käsiteidealismimme tekee päiväkohtaisen ikuisen paluun reaalimaailmaan.
Jokin omassa tiedollisessa orientoitumisessamme on perustavanlaatuisella tavalla harhassa. Meillä ei ole mitään käsitystä siitä tavasta jolla omassa aikalaisajattelussamme asetamme koherenssin ja korrespondenssin samaan astiaan ja idealisoimme korrespondenttisen totuudellisuuden. Fakta on taikasana ja Wikipedia tietää kaikki faktat -- mutta laajennamme faktojen merkitykset koskemaan myös aatteellisia valintoja, ja vaadimme että omaksumiamme aatteita kunnioitetaan kuin tosiasioita.
Koherenttinen totuudellisuus on enää vain korrespondenttisten faktojen summa, ihan vastaavalla tavalla kuin luulemme yhteiskunnan muodostuvan yksilöistä. Esiin väistämättä nousevien kognitiivisten dissonanssien hukuttamiseen on hyvä keino: yliyleistävät yleiskäsitteet.
Jos joku avaruusolento katselisi touhujamme, häntä varmaan kummastuttaisi kovin, kun samat ihmiset, jotka yhtäältä vannovat kartesiolaisen rationaalisuuden ja empiristisen tiedonhankinnan nimiin, samaan hengenvetoon vaativat, että maailman kaikille uskonnoille ja tunnustuksellisille totuuksille pitää antaa sama arvo ja kunnioitus kuin faktoille.
 |
| Neonuskonnon raamattu |
Näistä kaikkein tärkeimmistä ihmisyyttä koskevista tosiasioista meillä ei ole mitään käsitystä, koska kouluissamme ei opeteta niistä mitään. Elämme alusta alkaen kummallisella ellei suorastaan kummitusmaisella tavalla siilatun käsitetiedon maailmassa.
Emme ymmärrä edes että olemme sosiaalinen laji. Emme ymmärrä että vaeltelevien sotaisten joukkojen paikoilleen asettuminen muutti tajuntaamme pohjia myöten. Kulttuuri on instituutio, tajunnallinen emergenssi. Emme ymmärrä että kirjoitustaito saattoi syntyä vasta erityisellä tavalla institutionalisoituneiden käsitteiden maailmassa. Emme ymmärrä että kirjoitustaito oli kognitiivinen emergenssi ja kynnys – että kirjoitettu kieli on laadullisesti eri asia kuin puhuttu kieli.
Kirjoittava ihminen ajattelee kirjoittamalla, poliitikko vaikuttaa puhumalla. Kirjoitettu kieli ei palaudu puhuttuun kieleen. Kirjoitustaito on nyt olemassa olevan tiedollisen edistyksen takana.
Wikipedia ei opeta ajattelemaan vaikka opettelisi sen kannesta kanteen. Tekoäly on kopio yksilön älystä -- siitäkin se on äärimmäisen vääristynyt kopio -- mutta ihminen on sosiaalinen laji. Ihmislajin yksikkö ei ole yksilö, vaan kaksi yksilöä ja yhteisö. Ja on olemassa kehityshistoria, historia, ja ajatushistoria, järjen monet muodot.
----------------------
Emme myöskään ymmärrä tapaa jolla miljoonia vuosia jatkunut elämä yön ja päivän – vuorokausivaihtelun – ehdoilla muovasi aistiemme keskinäisen työnjaon ja tajunnalliset perustuntomme. Kukaan ei koulussa opeta, että vanha- ja keskiaika olivat tiedollisten ehtojensa puolesta korvan ja kuuloaistin valtakautta, ja vasta uusi aika avasi silmän ja näköaistin kognitiiviset resurssit. Luonnontieteet perustuvat visuaaliseen hahmottamiseen.
Renessanssissa elpynyt syvyysperspektiivi, peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoinnin ajatushahmot palautuvat silmän ja näköaistin kognitiivisiin resursseihin. Ne ovat hahmonmuodostuksen tuottamia järjen työkaluja, joihin luonnontieteellinen ajattelu perustuu.
Kukaan ei kerro, että alkulauman symbioottisiin tuntoihin palautuvat ”pyhyyden” kokemukset – omnipresenssin ja omnipotenssin, kaikkiallisuuden ja kaikkivoipaisuuden kokemukset – kuuluvat yön pimeyden, lauman yhteen puristautumisen ja vaarasignaaleja havaitsemaan erityisesti herkistyneen korvan ja kuuloaistin valtakuntaan, kun taas syvyysperspektiivin hahmottaminen ja visuaalisen mieltämiset mallit elävät päivänsäteen maailmassa.
 |
| Äiti joka haluaa suojella lastaan |
Kun päämme on tyhjistä käsitteistä niin sekaisin että olo muuttuu honteloksi, alamme suojella itseämme kieltämällä järjen ja ajattelun. Puhumattomuuden kulttuuri viljelee vain yliyleistäviä yleiskäsitteitä.
Yliyleistävät yleiskäsitteet mahdollistavat naiivin moraalirelativismin, ja – mikä tässä on erityisen traagista – seurauksena on, että kouluopetuksessa vakiintunut validi skolastinen käsitetieto – joka on ainoa tiedon laatu, jonka oppimista opettajat voivat näennäisen objektiivisesti kontrolloida – täydellistää harhan asiahallinnasta ja auktorisoi käsiterealismin.
Sitten kun opettajat ala-asteelta akatemioihin voidaan korvata käsitetiedon suvereenisti hallitsevalla tekoälyllä, vaarana on jo sekin, että opillisuuden tunnustuksellinen puoli nostetaan sille kuulumattoman jumalalliseen arvoon, ja kohta aatteelliset liekinheittimet muodostavat akateemisessa maailmassa ainoan vaihtoehtoisen puolustusmahdollisuuden mekaanisia koneita vastaan.
--------------------
Ajatelkaa tuolta pohjalta kouluinstituutiomme ja tiedollisen sivistyksemme kohtalonkysymyksiä. Jo nyt on nähtävissä miten monikulttuurisissa kouluissa eivät vain muualta tulleiden oppimistulokset vaan myöskin koko ikäluokan oppimiskyky romahtavat – ja koska virallinen taho on omien hys-hys-ihanteellisten ideologioidensa vanki, kysyntä yksityisiä – esimerkiksi kristillisiä – kouluja kohtaan on jatkuvassa kasvussa.
Kristillinen tunnustuksellisuus on tietysti vain tekosyy sille että monet suomalaiset ovat valmiit etsimään ja käyttämään epätoivoisiakin opinteitä pelastaakseen omat lapsensa.
Jo miltei autokraattisen totalitarismin asteelle taantunut puhumattomuuden kulttuurimme ei tietenkään enää pysty puhumaan siitä mistä tässä kaikessa oikeasti on kyse. Ja kyse tosiaan on muustakin kuin siitä että kesken vuosikymmeniä jatkuneen maallistumisen aikakautta elpyy uusi käyttötarkoitus omalle kristilliselle perinteellemme. Koulun pirstoutumisessa vaikuttavat monet hajottavat trendit. Ehkä kehittyy erityisiä uususkontoja jotka ryhmittyvät taisteluun monikulttuurisuuden tuhovaikutuksia vastaan. Kuinka siinä tulee käymään?
Ehkä kehittyy uususkontoja taistelemaan totalitaristista tietoa tarjoavia koneita vastaan?
------------------
Emme tiedä tarpeeksi, emmekä ymmärrä mitään, koska kiellämme itseltämme älyllisen rehellisyyden – torjumme todellisuutta oikein kuvaavat käsitteet ja perustavanlaatuiset tosiasiat omasta ihmisyydestämme. Eläminen keskellä pyhitettyjä yliyleistäviä yleiskäsitteitä täydellistää ihmisyytemme alennustilan.
Sen sijaan että ymmärtäisimme tavan, jolla ”uskonto” on lajimme alkuperäinen maaginen ajattelulaatu, olemme sekoittaneet eurooppalaisen uuden ajan tiedolliselle ”opilliselle” ajattelulle ominaiset ominaisuudet tunnistamiimme nimettyihin ”uskontoihin” – moraalirelativisteille ”uskonnoksi” riittää uskonnon nimi – ja käsitesekavien lakipykälien jumalallisella valtuutuksella jopa vaadimme toisiamme ”kunnioittamaan” jokaista nimettyä ”uskontoa” hartaasti.
Oman kirkkomme valtaapitävät johtajat veljeilevät kollegiaalisesti minkä tahansa maailmanuskonnon auktoriteettien kanssa. He vaistoavat, että valta on primitiivistä magiaa ja yleiskäsitteellistykset noituvat ymmärryksen – ja päättelevät, että jos yksi uskonto nauttii pyhää koskemattomuutta, sama magia laajennettuna varjelee muidenkin kaapuniekkojen koskemattomuutta. Ekumenia on keino siunata moraalirelativismi ja säilyttää valta.
Järjettömyys täydellistyy siinä, että olemme jo säätäneet lakipykälät, joilla suojellaan erityisesti sellaisia primitiivisiä uskontoja, joilla on erityinen taipumus vastata loukkauksiin väkivallalla.
Se on jo käsitetiedollisen juristerian riemuvoitto, kun nimi pahentaa miehen.
-----------------------------------