 |
| Galileo inkvisition edessä, punaista ja mustaa |
Juristerian tragiikka sisältyy siihen, että lakipykälät on aika lailla pakko kirjoittaa normimoraalin pohjalta ja vain yksilöä koskevien mielikuvien varassa. Näin lainsäädännöstä ja -käytöstä tulee aivan harhaista, ja näin on mahdollistunut myös se vanhoja eurooppalaisia valtioita nyt uhkaava käsiin räjähtänyt väärä ja täysin älytön käytäntö, jossa kuvitteellisen ”turvapaikanhakijan” yksittäistapaus laajennetaan yleiseksi säännöksi, jonka pohjalta mahdollistetaan massamittainen kansainvaellus ja aiheutetaan valtioiden sisäistä turvallisuutta uhkaava ja tässä vaiheessa jo jopa niiden reaalista olemassaoloa vaarantava tilanne.
Kulttuureita ei voi tuomita niiden huonoista ominaisuuksista, koska kulttuurit eivät ole oikeushenkilöitä. Ongelma on yhtä ilmiselvä kuin ratkaisematon. Rivisaksalaisia ei voi tuomita natsi-Saksassa tapahtuneesta ihmistuhonnasta, eikä venäläisiä voi tuomita siitä että pitävät vallassa Putinia, joka on moninkertainen sotarikollinen.
Viime vuosisadan hirvittävimmät ihmistuhonnat tehtiin totalitarismin tilaan taantuneiden yhteiskuntien valtiojohtajien valtuutuksilla – tai näin ainakin oikeusajattelumme yrittää yhteisöllisen vallan ja vastuun jakautumista kuvata ja selittää. Sanomattakin on kuitenkin selvää, ettei yksikään hirmuvaltias nauttisi minkäänlaista legitiimiä valtaa, ellei hänen edustamansa valtapiiri leviäsi pitkälle koko yhteiskuntaan, lopulta sen jokaiselle portaalle.
Esimerkiksi natsi-Saksan keskitysleirit olivat niin massiivisia ja paljon työvoimaa vaatineita laitoksia, että tuhansien ja tuhansien saksalaisten täytyi olla niiden olemassaolosta ja toiminnasta tietoisia. Silti niistä ei puhuttu julkisesti missään. Eikä tällainen totalitarismeille ominainen puhumattomuuden kulttuuri edelleenkään avaudu tajuntaamme – jos katselisimme maailmaa avoimin silmin, huutaisimme tuskaamme oman kulttuurimme ja valtakuntamme nykyisestä tilasta.
Tosiasia on, ettei meillä ole sellaista historiallisesti kehittynyttä näkökulmaa eikä käsitteistöä, jolla ihmisen tekemisiä voitaisiin kuvata yhteisövoimien ja yhteisöominaisuuksien suunnasta. Eurooppalainen uusi aika on noin seitsemän- tai neljänsadan vuoden – tämä riippuu siitä, istutammeko uuden ajan alkua markkeeraavat maamerkit renessanssiin, jolloin syvyysperspektiivi elpyi, vai 1600-luvulle kartesiolaisen rationaalisuuden syntyyn – kuluessa vahvistanut jatkuvasti individualismia, niin, että se on lopulta kasvanut totaalisen sokeuden asteelle. Nyt emme enää pysty näkemään maailmassa muuta kuin yksilöitä.
Kaikesta uudella ajalla tapahtuneesta – ja lisäksi vieläpä nimenomaan individualistisen maailmanjäsennyksen masinoimasta – tiedollisesta, teknisestä ja teollisesta edistymisestä huolimatta ihmiskuvamme on invalidisoitunut aina vain pahemmin. Johdamme kaikki langat yksilöön – ja idealisoimme yksilön niin, että hänestä tulee ylihistoriallinen, ylikulttuurinen, ylikansallinen ja yliyhteisöllinen yli-ihminen.
Ja juristeria on miltei himokkaasti omaksunut tällaisen yli-ihmisen kaiken lainsäädännön kannattelijaksi. Vaikka ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen olento, lakikirjojen mukaan hän on absoluuttisen autonominen aikuinen. Jos toiseen vaakakuppiin pannaan lakikirjat ja toiseen lajityypillinen yksilö, lakipykälät painavat aina enemmän.
 |
| Myytti ydinihmisestä |
Ei ole lainsäädäntöä, joka ei fokusoisi kaikkia johtolankoja yksilöön. Juristeria on ydinihmisidean täydellistymä, yksilöminuus on kuin sipulin ydin. Kaikki teot ovat juristeriassa yksilön tekoja, ja kaikki motiivit yksilön motiiveja – ja myös tekoja koskevan vastuun ja mahdollisen syyllisyyden on kohdistuttava yksilöihin, emmekä siis pysty hyväksymään edes sosiologian kaikkein perustavimman laatuista tosiseikkaa – sitä että yksilöt joukossa tekevät tekoja, joita yksikään yksilö ei yksin tekisi.
Mikä olisi ihmiselle tyypillisempää kuin juuri se, että yksilöt tekevät joukossa tekoja joita ei yksikään yksilö yksin tekisi?
Emme siis myöskään pysty esittämään itsellemme kysymystä siitä, onko ylikansallinen lainsäädäntö yleensäkään missään mielessä "laillista" – ainakaan siinä mielessä kuin lakien pitäisi myös ihmistieteellisessä mielessä olla ”tosia”, ja niiden pitäisi myös heijastaa yhteisöissä vallitsevia oikeuskäsityksiä. On tosiseikka, että ihmisyhteisöjä yhteisöiksi sitoo nimenomaan yhteisönsisäinen side, koheesio, perustavanlaatuinen voima jota nimitämme ”moraaliksi”.
Ja on myös sosiologinen tosiseikka, että moraalia on kahta laatua: on kehittymättömille, vahvaa sosiaalista sitovuutta varjeleville yhteisöille ominaista, yhdenmukaisuuden paineeseen perustuvaa ”mekaanista” normimoraalia, tai sitten kehittyneille yhteisöille ominaista, yksilöllisen eriytymisen, työnjaon ja roolien vaihdettavuuden pohjalta kehittynyttä ”orgaanista” omantunnonetiikkaa.
Ja nämä ”durkheimilaiset” moraalilaadut eivät ole vain erilaisia, vaan sosiodynaamisesti aivan päinvastaisista suunnista omaa vahvistustaan hakevia. Kehittymättömien yhteiskuntien yksilöt eivät mitenkään pysty sopeutumaan aivan erilaiselle kulttuurikognitiiviselle orientoitumiselle perustuviin kehittyneisiin yhteiskuntiin.
Siksi monikulttuurisuus on todellisuudessa ollut ja tulee aina olemaan kehittyneille yhteiskunnille tuhoisaa – liian erilaiset tai eri kehitystasoilla olevat kulttuurit eivät koskaan voi sopeutua toisiinsa vaikka kuinka vaikuttaisi siltä että yksilöt voivat. Kulttuurit voivat vain repiä riekaleiksi toisensa yhteisölliset ominaisuudet, ja sopeutuminen voi tapahtua vain kehittymättömämmän kulttuurin ehdoilla.
Sopeutumattomuus ilmenee piiloon painettuina tai purkauksellisina kulttuurisina hylkimisreaktioina, tilastoissa kulttuurisena rikollisuutena, kansainvaellusta vastaanottavan yhteiskunnan sisäisenä hajoamisena, joka on sosiaalista, taloudellista, terveydellistä, ja – ja tätä emme toistaiseksi osaa edes hahmottaa – myös tiedollis-kognitiivista. Kaiken oirehtimisen todelliset syyt – yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet – jäävät julkisen puhumattomuuden pinnan alle, kaikki oirehtiminen tulkitaan yksilötason ilmiöinä.
Ja juristeria on se tunnustuksellinen pyhä synodi, jolla ihmistieteiden tarjoama ihmistieto torjutaan.
Nyt voivat vanhat vapisevat taistolaisasianajajat ihan pokkana esittää koko juristerisen auktoriteettinsa valtuuttamina näkemyksiä, ettei maa ole "oikeusvaltio", kun se ei noudata sellaisia menneinä aikoina laadittuja lakipykäliä, joita kirjoitettaessa maailmassa ei ollut ainoatakaan sellaista tilannetta eikä mitään vastaavaa todellisuutta kuin se, missä lakeja nyt mukamas pitäisi noudattaa.
Onhan se aika orwellilaista touhua. Kun toiseen vaakakuppiin pannaan tosiasiat, ja toiseen joskus ammoin aivan toisenlaisten realiteettien vallitessa kirjoitetut lakipykälät, tuollaiset pykälät painavat aina enemmän.
---------------------------
Juristerian nykyiset ihmeelliset visionääriset vinosuuntaukset, joista idealististen ”ihmisoikeusideologien” käsittämätön takertuminen "oikeusvaltioperiaatteisiin" on karmaiseva esimerkki, ovat ajatushistoriallisessa perspektiivissä osa eurooppalaisella uudella ajalla valistuksen vaikutuksesta syntynyttä "tiedollista" ajattelua.
Kartesiolaiseen paradigmaan ja empiristiseen metodiin perustuvat uudet tiedonalat toimivat parhaiten kun tutkitaan "ihmisestä riippumatonta todellisuutta". Ihmistieteet ovat huonommissa lähtökuopissa, mutta silti niissäkin on saatu sellaista tositietoa, jota voisimme soveltaa.
Varsin huonosti kartesiolainen paradigma, empirismi ja positivistinen tieteenihanne toimivat talousajattelun ja juristerian alueilla. Niissä perustavanlaatuiset lähtökohta-asemoinnit jäivät täysin keskiaikaisen teokratian ja teologian asteelle.
Talousajattelu toki yritti apinoida luonnontieteiden muotorakenteita, mutta siitä tuli vain uutta uskontoa – talous on globaalin maailman uusi suuri valtauskonto. ”Raha” on pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman nykymuoto, ja usko aineellisen tarpeentyydytyksen loputtomaan lisääntymiseen oma käsityksemme iankaikkisuudesta. Juristeria puolestaan jatkoi inkvisition pyhän auktoriteetin perinteitä, ja sen uskonnollinen ominaislaatu jäi vaikuttamaan tuomiovallan omnipresenssinä ja omnipotenssina – koska laki on jumalalta, se koskee samalla tavalla kaikkia ihmisiä.
Kun oikeista tieteistä kukin tiedonala kehitti omat suureensa ja mittayksikkönsä, jokaisen alan autonomia vakiinnutti itselleen oman perustavanlaatuisen oppikäsitteistönsä. Niitä voisi kuvata vaikkapa "käsitepintoina", ja sellaiset muodostuivat kutakin tiedonalaa kannatteleviksi ajatusalustoiksi, jollaisilta sitten niin kritiikki kuin erilaisten koulukuntien eriytyminen ja kehittyminen mahdollistuivat.
Viimeisiksi jääneissä kirjoituksissaan Wittgenstein nimitti tällaista kaiken ajattelun tarvitsemaa vakaata alustaa – tietynlaista yleiseen kieleen ja sen erityisiin käsitekoneistoihin kuuluvaa taustavakautta – ”varmuudeksi”. Kieli sosiaalisena muodosteena jo itsessään tarvitsee tuollaisen ”varmuuden”, mutta erityisiin tragedioihin ajaudutaan sitten siellä, missä näitä taustavakaudelle ominaisia ominaisuuksia aletaan käyttää totalitaristisen tabuajattelun aukkoihin tungettavana tukkeena.
Juristerialle kaikki mikä uusien tiedonaloja koski jäi tavoittamatta, mutta se ei estänyt lainoppineita lumoutumasta positivistisen ajattelun muotorakenteista, ja niin lakitekstitkin sementoitiin ikuisella pyhällä pätevöityksellä, jollainen ei mihinkään ihmistieteisiin sovi. Juuri näin juristeriassa jäi elämään keskiaikaisten kaapuniekkojen ja inkvisition jumalallisella auktoriteetilla toimiva kulissi.
Jursteriassa positivistinen tiedon- ja tieteenihanne merkitsee sitä, että jokainen laki on jo syntyessään kuollut.
 |
| Ylikangas: historia kovana kognitiivisena tosiasiana |
Oikeuspositivismi on olemuksellisesti sitä, että juristerian kulloinkin olemassa oleva käsitepinta otetaan auktorisoituna taustavakautena, jota sovelletaan oikeustapauksissa vaikka se tiedettäisiin perusteiltaan todellisuutta vastaamattomaksi – vasta aikaa vievien lainsäädäntötoimien jälkeen on lupa katsoa ja nähdä todellisuus oikein. Juristeristi ei voi koskaan sanoa: ”Ei! Minä en lähde mukaan tällaiseen!”
Juristeristi on kutsumusammatissaan yhtä avuton kuin Adolf Eichmann, jolle langetettiin vertaistason tuomioistuimessa hirttotuomio. Juristeristikaan ei ole se joka muuttaa maailmaa.
Wittgenstein muotoili maailman muutosprosessin näin: ”Ensin on nähtävä maailma oikein.”
Juristeristille oikeuspositivismi tarkoittaa sitä, että käsitesekavaakin lakia on noudatettava siihen saakka kunnes legitiimi hallintokoneisto tuottaa uuden lain, jossa maailma nähdään paremmin.
Viime kädessä juuri juristerisen täydellisen ymmärtämättömyyden seurausta ovat kaikki nykyisille ”ihmisarvo- ja -oikeusideologiselta” pohjalta nousevalle laintulkinnoille tyypilliset ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” ja ”uskonrauhan loukkaamista” koskevat rikokset ja rangaistukset. Ne ovat seurausta pitkään jatkuneesta silmien ummistamisesta ja tabuajatteluun jo auenneista valkoisista aukoista, joita yritetään yhä epätoivoisemmin sementoida umpeen kehittämällä niiden katteeksi yliyleistäviä ylevöitettyjä yleiskäsitteitä.
”Ihmisarvo- ja -oikeusideologiat” ovat yrityksiä määritellä erityinen juristeristinen ihmiskuva, jossa kaikki palautetaan yksilöön ja ihminen nähdään jonkinlaisena ylihistoriallisena, ylikulttuurisena, ylikansallisena ja yliyhteisöllisenä yli-ihmisenä. Yhtäältä ne ovat nykypäivän natsismia.
Toisaalta nämä de facto poliittiset ideologiat palautuvat tajunnallisesti keskiaikaiseen skolastiseen käsiterealismiin, jossa myöskään ei koskaan pystytty hahmottamaan reaalitodellisuutta hämärien yleiskäsitteiden sumusta.
Noissa ideologioissa ei oikeasti ole mitään tolkkua. ”Ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” ylitulkintaisen soveltamisen seurauksena tulevat yksilöihanteiden yhteisöprojektioina historiallisesti kehittyneet uuden ajan kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot romahtamaan. Ehkä vielä nähdään kaapuniekkoja kiihottamassa vieraskulttuurisia kansanryhmiä kapinaan laillisia kansallisia hallituksia vastaan – ja juristeristien taisteluhuutona tullaan kuulemaan: ”Ihmisoikeudet!” ”Oikeusvaltioperiaate! Oikeusvaltioperiaate!”
Ei todellakaan ole minkään oikeusperiaatteen mukaista, että lakeja, jotka ovat syntyneet aivan toisenlaatuisissa historiallisissa oloissa, mukamas jonkin ansaitsematonta lainkunnioitusta tavoittelevan periaatteen nimelliseksi varjelemiseksi sovelletaan tilanteissa, joissa ei ole ainoatakaan samaa reaalimaailman elementtiä joita laki alun perin tarkoitti.
-----------------------------
Laki muuttuu, koska oikeus muuttuu. Jos laista pidetään itsepäisesti kiinni, ja peruuttamattomia seurauksia aiheuttaen hajotetaan yhteisöä sisältäpäin koossa pitävät sosiaaliset voimat, oikeus muuttuu ensin kokonaan toiseksi asiaksi kuin laki, sitten kumpikin katoaa totaalisesti kuvasta.
Emme vieläkään tiedä tosiasiaksi, että totalitarismeissa katoavat niin yksilön valta kuin vastuu, eikä edes kysymyksiä yksilön vapauksista tai valinnoista voi esittää. Siellä missä sensuuri on jo ehtinyt syventyä itsesensuuriksi, missä puhumattomuuden kulttuuri vallitsee ja kysymykset ovat jo vaienneet, siellä kansalaiset tyypillisesti uskovat elävänsä täydellisen tiedonvapauden ja tahdonvapauden tilassa.
Jos tajuntasi on taantunut, mistä tiedät, että elät jo hyvin syvälle vajonneessa totalitarismissa? Siitä että kuulet ympärilläsi yli-ihanteellisia iskulauseita. Totalitarismit ovat pelkkää puhdasoppista ylevöittämistä. Asiat eivät ole vain hyvin, vaan tulevat aina vain paremmiksi. Totalitarismissa elää maailman onnellisin kansa. Kukaan ei puhu toisesta pahaa, kaikki kunnioittavat toisiaan. Puhumattomuuden kulttuurissa sitä sanotaan demokratiaksi. Paradoksit hyppäävät silmille kaikkialta. ”Arbeit macht frei!”
 |
| Taistolaisteeman käsittelyä 70-luvulla |
Juristerian historiallinen ankkurointi hautautui eurooppalaisessa ajatushistoriassa tuhatvuotisen keskiajan maagisiin prinsiippeihin ja ihmisen ikuisesti tarvitsemiin ja hahmottamiin ”pyhän” ja ”profaanin” tuntoihin. Se on verenpunainen meri, jossa aaltoilevat tajunnalliset vedenjakajat.
Myytti Mooseksen missiosta osoittautuu todeksi. Yön pimeys herkistää pelokkaat korvat kuulemaan Jumalan äänen. Päivänvalonkin voittaa palava pensas – valaistus oli ensimmäinen valistus. Meri jakautui kahtia päästäen vaeltavan kansan pakomatkalle kohti luvattua maata. Jumalan antamat lait oli hakattu kivitauluihin. Kaikkien pyhien kirjojen kannet ovat mustat. Inkvisitio pukeutuu punaiseen. Ne ovat maailman vahvimmat värit. Yön pimeys – kuunnelkaa herkin korvin ympäristön vaarasignaaleja. Puhukaa kuiskaten. Huuda, agitaattori! Ja punainen, vaaran, veren väri. Ne ovat laki.
Stendhal kirjoitti niistä kirjan. Spengler puhui niistä. Natsit valitsivat ne.
Uuden ajan uudet tiedonalat perustuivat silmän ja näköaistin kognitiivisten resurssien varaan, ne olivat päivänvaloa siinä missä koko vanha- ja keskiaika oli operoinut korvan ja kuuloaistin resurssien varassa. Syvyysperspektiivi ja visuaalisen mieltämisen mallit – peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoinnin ajatushahmot – olivat uuden rationaalisuuden ajatustyökaluja. Niiden varassa toteutui ihmisen kehityshistoriassa täysin ainutlaatuinen muutos.
Jos ymmärtäisimme edes jotakin oman eurooppalaisen ajatteluperinteemme historiallisesta erityisyydestä, emme edes kiviriipoiksi muuttuneiden, yliyleistävillä yleiskäsitteillä ymmärrystämme noituvien lakikirjojen nauttiman pyhityksen vuoksi sulkisi silmiämme reaalimaailman todellisilta lainalaisuuksilta. Nyt ne käyvät meille kalliiksi, tuhoavat kaiken.
Kysymysmerkit pitäisi asettaa paljon nykyistä syvemmälle (Wittgenstein). Vähintään pitäisi palata eurooppalaisen uuden ajan järkiajattelun lähteille, visuaalisen mieltämisen ja kartesiolaisen paradigman jo itsessään sisältämiin, kaikkea ajatteluamme rajoittaviin reunaehtoihin. Emme pysty pelastumaan kansainvaelluksen aiheuttamalta ajattelun ja moraalin hajoamiselta – emme edes siltä sosiaaliselta häiriöltä joka sen seurauksena väistämättä syntyy – ellemme pysty näyttämään juristerialle kaapin paikkaa.
Taistolaisaikojen juristeria – ja, muuten, myös estetiikka – on nyt syntymässä meillä uudelleen, ja kaikki narsistiseen uhrirooliin samaistuminen on pyhitetty osa poliittista propagandaa ja valtataistelua. Huolestuttavinta on, että olemme niin oman yksilöindividualismimme sokaisemia, ettemme ymmärrä yhteisömme sairasta tilaa.
-------------------
Lisäys 11.3. 2024:
Georg Henrik von Wright totesi vanhoilla päivillään että hänestä tuli ikääntymisen myötä yhä enemmän ”spengleriläinen”. Luulen, että syvällisille ajattelijoille tyypillisesti käy näin. Ikä muodostuu kehityskerroksista – kielifilosofian kannalta ne ovat eräänlaisia käsitepintoja – ja ikääntynyt älykkö pystyy tietynlaisen röntgenkatseen avulla kaivautumaan läpi tiedollisilta tasoilta syvyyssuunnassa alitajunnan – hahmon- ja käsitteenmuodostuksen – symbioottisiin pohjakerroksiin, joissa yksilön fokusoitunut psyyke lakkaa olemasta ja vallitsee vain tajunnan alkuperäinen kollektiivinen ominaislaatu.
Ajoitamme kartesiolaisen rationaalisuuden täydellistymisen jonnekin viime vuosisadan alkuun, jolloin jotkut omien alojensa nerokkaat edustajat kehittyvät maailmoja syleileviä teorioita, joissa todellisuutta tarkkaileva subjekti sisällytti itsensä kalibroituna tarkkailtavaan todellisuuteen. Maailmankuvan pani uusiksi Einstein, ihmiskuvan Freud, ja kielen, ajatteluun ja totuuden suhteita selvitti Wittgenstein. Oudosti näiden nerojen elämäntyöt jakautuivat kahteen osaan: Einsteinin erityinen suhteellisuusteoria laajeni yleiseen muotoon, Freudin terapiametodit laajenivat aivan uudeksi ihmiskuvaksi, ja Wittgensteinin aksiomaattinen ja tiukasti kielen kirjoitettuun muotoon pureutuva nuoruudenfilosofia täydentyi myöhemmässä vaiheessa kielen kaikki ominaisuudet ja käyttötavat käsittävällä kuvailulla.
Olen sitä mieltä, että ihmistieteiden oppihistoriallinen kehitysjärjestys olisi esitettävä pikemminkin niin, ettei koko uutta aikaa kuljettanut ja jatkuvasti vahvistunut individualismi suinkaan edennyt sosiologiasta yksilöpsykologiaan – vaan kumpikin ihmistiede koki täydellistymisensä yleistä ihmiskuvaa muuttavina oivalluksina. Freudin työ jäi kesken siinä vaiheessa kun hän lähestyi psyyken laadultaan kollektiivisia syväkerroksia – pidän luonnoksen omaista kirjoitelmaa ”Joukkopsykologia ja egoanalyysi” hänen kypsimpänä tekstinään. Toisaalla Durkheim lähestyi tajuntamme primitiivisiä alkumuotoja ja istutti niitä syvyyssuuntaisia paaluja, jotka auttavat meitä ymmärtämään ihmistä lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti yhteisöolentona.
Jos näkisimme kartesiolaisen rationaalisuuden täydellistymisen kummankin ihmistieteen syväsukelluksena ihmisyyden alkuhistoriallisiin ehtoihin, voisimme myös kuvata ja selittää uudella tavalla ilmiöitä, joita olemme tähän mennessä lähestyneet vain joko sosiologin tai pelkästään psykologin kannalta. Totalitarismi olisi juuri sellainen ilmiö. Se on sosiopsyykkinen taantuma, jonka mekanismit ovat sekä yhteisövoimien että yksilötajunnan tuotoksia. Voisimme ehkä kuvata jotain, jonka olemme toistaiseksi tulkinneet sosiologian raamituksissa, syvyyspsykologisesti, ja päinvastoin, painaa yksilöilmiöt alitajuntaan niin että ne näyttävät sosiologiset puolensa.
Ajatellaan tuossa yllä olevassa blogitekstissä käsiteltyjä juristerian ongelmia. Sosiaalisesti sitovissa yhteisöissä vallitsevan ”mekaanisen” normimoraalin ja kehittyneemmille yhteisöille ominaisen, työnjaon ja roolien vaihdettavuuteen – ”edustuksellisuuden” kognitioon – perustuvan ”orgaanisen" omantunnonetiikan yhteismitattomuus palautuu myös syvyyspsykologisesti ihmisyytemme kaikkein perustavimmanlaatuisiin alkutekijöihin. Moraalilaaduissakin on kysymys inhimillisen kehityksen kaikkein yleisinhimillisimmistä piirteistä.
Jokainen meistä syntyy tähän maailmaan tiedollisesti ”tyhjänä tauluna”, ja jokaisen vastasyntyneen tajuntaan syntyy ensin häntä hoivaavan ihmisen hahmo – siis ”sinä” – ja vasta vuosia myöhemmin alkaa varsinaisesti muodostua se tietoiseksi kasvava tajunnallinen keskus, jota sanomme ”minäksi”. Tästä yleisen ihmisidentiteetin ja minäidentiteetin kehityksellisestä marssijärjestyksestä seuraa, että läpi elämämme koemme kaiken, minkä teemme toisillemme, myös niin että teemme sen itsellemme, itsessämme. – Moraalin niin sanottu ”kultainen sääntö” on tutkitusti yleisinhimillinen, se on havaittavissa maailman kaikissa kulttuureissa.
Se ei siis ole minkään uskonnon tai muun tunnustuksellisen ideologian yksityisomaisuutta, vaikka moni oppi sitä mieluusti itselleen omisikin.
On myös niin, että kehityksen varhaisimmassa vaiheessa olemme kaikki enemmän "kohteen", ”objektin” – vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottajan – kuin subjektin, toimijan, roolissa. Vasta sitten jos ja kun yksilöllinen eriytyminen on vapauttanut meidät symbioottisesta alkuykseydestä ja meistä on kasvanut autonomisia aikuisia, vasta silloin meistä tulee terveitä toimijasubjekteja.
Voimme yhdistää ”objektin” rooliin asemoitumisen ja sosiaalisesti sitovan moraalilaadun niin, että tajunnallisesti kaikki sulkeutuu perusnarsismin symbioosiin, eikä kasvua aikuiseen autonomiaan ole päässyt tapahtumaan. Narsismihan ei ole mitään pelkästään sen kaltaista ”itserakkautta” jona se meille monissa tekstiyhteyksissä esitetään. Narsisti nimenomaan ei ole "eriytynyt subjektiminä", vaan jotakin jota voisimme kutsua "objektiminäksi". Narsisti on maailmansa keskipiste, mutta nimenomaan "vastaanottajan", ei toimijan roolissa. Hän on kaiken kohde: hän tarvitsee palvontaa, hoivaa ja huomiota, hän kuuntelee omaa ääntään ja elää symbioosissa peilinsä kanssa. Narsismi on nimenomaan itserefleksion tarjoama voimaantumisen kokemus, jonka tajunnallinen paluu symbioottiseen yhteyteen antaa. Narsistin itserakkain rooli on uhrirooli, kummallinen -- turvallinen -- samaistuminen uhrirooliin. Se on voimaannuttavinta mitä alitajunta voi ihmiselle antaa. Kuunnelkaa maailman kaikkien vallankumouksellisten taistelulauluja, joita he ääni sydäntäsärkevästi väristen esittävät – se on narsismin todellinen olemus.
Symbioottinen sosiaalinen sitovuus ei tuota pelkästään yhdellä etumerkillä leimattavia ilmentymiä, vaan ihmismielen tuotokset ovat kaikilla kehitystasoilla kaksiarvoisia. Nimenomaan ambivalenttiset ilmiöt niin yhteisöjä kuin yksilöitä koskien ovat normimoraalin sääntö. Sosiaalisesti sitovien yhteisöjen yksilöt eivät pelkästään elä käyttäytymistä säätelevien ankarien normien rajoittamina, vaan voivat yhtä lailla yhdessä joukkovoimien vaikutuksesta tehdä tekoja joita yksikään yksilö ei yksin tekisi.
Se on normimoraaliin olemuksellisesti kuuluvaa kaksiarvoisuutta, täydellistä ulkoaohjautuvuutta. Jos normi määrää "Älä tapa!", sosiaalinen paine saa yksilön tottelemaan. Jos normi käskee: "Tapa!", sama yksilö tappaa epäröimättä. Yksilöä määräävää sisäistä omantunnon ääntä ei ole.
Kulttuurisen rikollisuuden ymmärtäminen nimenomaan kulttuurisena ilmiönä kompastuu omassa omantunnonetiikkaan suuntautuvassa ajattelussamme siihen, ettemme pysty ymmärtämään sosiaalisen sitovuuden ja paineen roolia kulttuurisessa rikollisuudessa.
Emme esimerkiksi ymmärrä miksi siitä huolimatta, että raiskaus määritellään sosiaalisesti sitovissakin kulttuureissa rikokseksi, saman kulttuurin piirissä nimenomaan esiintyy joukkoraiskaamista. Voisimme kysyä itseltämme, miten asiat muuten voisivatkaan olla. Sama vahva sosiaalinen sitovuus, jossa jokin käyttäytyminen normatiivisesti tuomitaan, tuottaa joukossa tajunnallisen taantuman ja tuo mukanaan joukossa toteutuvat väkivaltayllykkeet.
Emme pysty mitenkään ylikorostamaan sitä, että durkheimilaisittain erilaiset moraalilaadut eivät ole pelkästään erilaisia, vaan ne saavat sekä yhteisöllisen vahvistuksensa että yksilön käyttäytymistä ohjaavan motivaation kokonaan eri suunnasta. Moraalilaadut ovat sekä sosiodynaamisesti että yksilöpsykologisen roolituksen kannalta toisensa pois sulkevia, erilaatuisia, erisuuntaisia.
Kun taannoin kymmenien turhien ilmoitusten jälkeen poliisi alkoi tutkia toiskulttuuristen nuorisosojengien harrastamaa "knockout"-peliä, jossa satunnaisia vastaantulijoita piiritettiin ja hakattiin pesäpallomailoilla, kukaan ei nostanut esiin tähän erityiseen väkivaltaan liittyviä ja nimenomaan sosiaalisesti sitovaan joukkokäyttäytymiseen liittyviä piirteitä. Kuten esimerkiksi sitä, että nuoret jakoivat toisilleen pisteitä siitä, miten paljon pelkoa saivat uhreissa heräämään.
Esimerkkejä siitä, miten erilaatuista kulttuurinen rikollisuus on oman yhteiskuntamme epäsosiaalisuuksiin verrattuna voisi luetella loputtomiin. Kulttuurisella rikollisuudella ei oikeastaan ole mitään, toistan: ei mitään yhteistä oman moraalilaatumme ja oikeudentuntojemme kanssa. Mutta meillä kaikki niin sosiologinen kuin syväpsykologinen viisaus vaietaan, ja puhumattomuuden kulttuuria varjellaan hyveenä.
Monikulttuuristumisen tuhovaikutukset liittyvät siihen, ettemme ymmärrä ettei sosiodynaamisesti eri suunnista vahvistautumistaan hakevia moraalilaatuja voi millään tavalla ”sopeuttaa” toisiinsa. Yhteiselämä edellyttää tajunnan taantumista – ja sehän taantuu. Taantuminen on ilmiö, jonka olemassaoloa emme edes huomaa – totalitarismit syntyvät ja vahvistuvat, sosiopsyykkinen taso laskee ja kuvaan kuuluu, ettei sairastuvalla yhteisöllä ole sairaudentuntoa, eikä se ymmärrä oman tilansa vakavuutta.
Kuten sanottu, totalitarismeissa ei ole totalitaristeja, on vain oikeassa olijoita. Totalitarismi hiipii ihmismieliin hiljaa ja syö aivot kuin huomaamatta. Totalitarismissa elää maailman onnellisin kansa. Se on vapautettu ajattelun vaivoista ja itsekritiikistä, se on vapautettu vallasta ja vastuusta. Sitä johtaa johtaja joka ei olisi kelvollinen johtamaan edes nakkikioskia, mutta ottaa paikkansa palatsien kullankimalteisissa saleissa. Puhumattomuuden kulttuurissa hän on ylivertainen retorikko, joka osaa vedota alamaisiinsa, jotka tarvitsevat symbioottisia yhteistuntoja ja samaistuvat narsistisiin uhrituntoihin. Venäjä ei ole Putinin Venäjä, vaan Putin on Venäjän Putin.
----------------