Einstein ja pasifismi

 

 

 

 

Einsteinia paljolti neron omin sanoin

 

  Suhteellisuusteoria ei ole ulkoinen haaste – sen edellyttämää ajattelulaatua ei tuoteta keskusteluissa eikä sitä tarvitse puolustella diktaattoreille, joita vain ulkoinen kunnia tai tykeillä toteutetut sotatoimet kiinnostavat. Maailmankaikkeuden kokoisia ajatuksia ajattelevat vain maailmasta omiin maailmoihinsa paenneet nerot oman päänsä sisällä. Mutta, tämän pakenemisen suhteen on syytä olla kahta eri mieltä. 

Nerojen todellisuuspakoisuus on kokonaan toiseen suuntaan tapahtuva ajatusliike kuin mitä ovat diktaattoreiden sotatoimet. Nerot pakenevat omaa aikalaistodellisuuttaan ja aikalaisajattelua, koska tajuavat ne harhaisiksi. Diktaattorit taas vaativat harhojensa tunnustamista totuuksiksi ja ovat olleet aina valmiita uhraamaan valtavan määrän ihmishenkiä pätevöittääkseen uhreilla pakkomielteiset ”totuutensa”. 

Onnekkaita olisivat kaikki ihmiset, jotka voisivat pudottaa kiväärit käsistään ja keskittyä miettimään mielessään kuoleman sijasta elämämme yleistä ihmeellisyyttä – mikä on tämä rajaton kaunis kaikkeus, jossa oma planeettamme kelluu äärettömässä äänettömässä avaruudessa ja vaeltaa kiertoradallaan aurinkomme ympäri, linnunradan laitamilla, käsittämättömien etäisyyksien auetessa ja aikaulottuvuuden jatkuessa kaikkiin suuntiin. 

 

 

Netflix kunnostautuu: Einsteinia omin sanoin

 Einsteinista kerrotaan monia mainioita tarinoita. Yksi kuvaa mielestäni hyvin tapaa, jolla nerokkaat ihmiset ja pieniaivoiset poliitikot saattavat ajautua vastakkain. Hitler palkkasi sata puolueuskollista fyysikkoa todistamaan, ”ettei juutalaisen A Einsteinin suhteellisuusteoria voinut olla totta”. Se oli tietysti totaalisesti turha yritys, niin tyypillisiä kuin kaikki sellaiset yritykset valtamagiansa sokaisemille hirmuhallitsijoille historiassa ovatkin. 

Hitlereillä, stalineilla ja putineilla on vain kaksi mahdollisuutta reagoida kohtaamiinsa itseään ylivertaisesti kyvykkäämpiin, älykkäämpiin ja asioita oikeasti hallitseviin, tiedollisesti viisaampiin ihmisiin. Itsevaltaiset diktaattorit voivat joko kaikkien pahasti sielunvammaisten narsistien tavoin loukkaantua verisesti – silloin he menevät hetkeksi henkisesti lukkoon, täysin toimintakyvyttömiksi – kuten Hitler kohdatessaan kutsuillaan todellisia asiantuntijoita, jotka eivät kohdelleet häntä kyllin kunnioittavasti, tai Hitleriin itse sitä tietämättään rakastunut piilohomo Stalin, joka kuultuaan Saksan rikkoneen hyökkäämättömyyssopimuksen meni viikoksi puhekyvyttömäksi – 

Tai sitten heidän kostonhimonsa kuohahtaa välittömästi ja käynnistää heti arkipäivän pahuuden prosessin, jossa oman hallinnon uskollisille virkamiehille vihjein tehdään selväksi että tavalla tai toisella se-ja-se valtiaan arvovaltaa uhkaava toisinajattelija on eliminoitava, poistettava piireistä, valtapiireistä, kaupungista, maisemista, vangittava, karkotettava, salamurhattava, mielivaltaisten mutta käyttökelpoisten lakipykälien perusteella tehtävä varmasti vaarattomaksi, tai, ellei, teloitettava, tuhottava totalitarismien parhaiden perinteiden mukaisesti. 

Nerojen lisäksi eliminointilistalle joutuu jokainen, joka julkisesti jossain on rohjennut epäillä itsevaltiaan täysjärkisyyttä – totalitarismi ei salli minkäänlaista rivistä lipeämistä, ei poikkipuolista sanaa, ei vaihtoehtoista totuutta. Periaate on: leiki kanssamme tai tule tuhotuksi. 

Voisi ajatella niinkin, että onneksi totalitarismit tyypillisesti karkottavat parhaat ajattelijansa, tai jopa valtiaiden vainoharjojen seurauksena raivaavat omista joukoistaan suorituskykyisimmät yksilöt. Natsi-Saksa karkotti parhaat juutalaisaivonsa, ja paradoksaalisesti eurooppalaisessa sivistyshistoriassa kääntyi odottamaton uusi lehti kun esimerkiksi Yhdysvallat toimi pakopaikkana niin monille hyville ajattelijoille. 

Einstein oli yksi näistä, toki yksi suurimmista neroista mitä eurooppalaisen uuden ajan aivan erityisille tajunnallisille premisseille perustunut kartesiolainen järki oli tuottanut. Tämän järjen laadun ajatushistorian mullistavalla tavalla täydellistäneistä ajattelijoista Freud ja Wittgenstein päätyivät Englantiin. Ei ole väärin määritellä heitäkin pasifisteiksi. 

Mitä tuli Hitlerin käyttöön jääneiden sadan fyysikon yritelmiin, ehkä ne tyydyttivät puoluetoimistoa. Einstein hymähti niille ja totesi, että hänelle kyllä hyvin riittäisi yksikin pätevä todistus. – Tällaisia henkien taisteluja ei käydä poliittisilla kentillä, vaan ihmismielen sisäisillä hahmon- ja käsitteenmuodostuksen kentillä – omat ehtonsa alusta alkaen uudelleen luovissa ajatusavaruuksissa – eivätkä sen enempää luonnontieteelliset kuin ihmistieteelliset totuudet voi olla kenenkään yksityisomaisuutta. 

Vain hullut diktaattorit kuvittelevat ja kokevat, että maat ja mannut sekä sen lisäksi heidän kansansa on heidän omaisuuttaan. Ja vielä perikadon, romahduksen hetkellä he huutavat: ”Kansani on pettänyt minut!” 

 

------------------ 

 

Toinen mukava tarina kertoo ongelmasta, joka Princetonin yliopistossa syntyi sen jälkeen kun se oli ottanut natseja paenneen ja Yhdysvaltoihin päätyneen fyysikkoneron suojelukseensa. Mitä maailmankuululle tiedemiehelle pitäisi maksaa palkkaa? Yliopisto oli talousvaikeuksissa, ja joutui tinkimään tavallisesta palkkatasostaan. He pyysivät myös Einsteinia laatimaan laskelman siitä mitä hän tarvitsisi tullakseen toimeen. Einstein otti pyynnön tosissaan, ynnäsi kaiken mitä piti välttämättömänä. Yliopiston esittämä summa oli kymmenen kertaa suurempi kuin se mihin Einstein itse päätyi. 

Tässä anekdootissa näyttäytyy se traaginen ristiriita, joka edelleenkin vallitsee arki-ihmisten ja itse omat arvonsa valitsevien ajattelijoiden välillä. Politiikan kautta tämä luokkaero täydellistyy yhteiskunnallisiksi totuuksiksi. Kun politiikka täydellistyy totalitarismiksi, ero kasvaa niin että valtakoneiston korkeimmille portaille kiivenneet, jotka eivät oikeasti osaa ajatella, luulevat, että rahalla voisi ostaa, korvata tai saada aikaan hyvää ajattelua. Mutta koska he eivät ajattelusta mitään ymmärrä, he keskittyvät valtamagiaansa – ja se on sitten sitä, että ammattisotilaiden rinnuksiin ripustetaan kiiltäviä kunniamerkkejä kun he johtavat joukkoja valloittamaan uutta elintilaa. 

 

 

Einstein: oma habitus

 Omistamisen mielteet palautuvat ihmismielen kehityksellisesti kaikkein varhaisimpiin vaiheisiin, niihin lapsen ja äidin vielä eriytymättömiin, kokonaisvaltaisiin symbioottisiin tuntoihin, joissa ”kaikkiallisuuden” ja ”kaikkivaltaisuuden” tunnot tuovat perusturvaa ja hyvän olon kokemuksia. Nuo tunnothan ovat esimerkiksi maailman kaikkien uskontojen pohjimmaista rakennusainetta. Teologiset nimet niille ovat ”omnipresenssi” ja ”omnipotenssi”. Nämä käyvät hyvin myös freudilaisen syvyyspsykologin suuhun. 

Oman ”talousajattelumme” – eli de facto taloususkontomme – yksi lähtökohtavirhe kytkeytyy ja kätkeytyy siihen, että uskomme yhtäältä rahan motivoivan luovia henkiä, ja toisaalta kuvittelemme että ”raha” omilla ehdoilla toimiessaan voisi jotenkin jollain lailla ikään kuin järjestää ihmisten elämän. 

Mikään ei ole niin sanotuissa sivistyspiireissämmekään yleisempää kuin aivan harhainen käsitys, että eurooppalaisella uudella ajalla saavutettu tiedollinen, tekninen ja teollinen hyvinvointi olisivat talousliberalismin aikaansaannoksia. 

Niinhän ei ole – on itse asiassa aivan päinvastoin. Nerotyypit viis veisaavat rahasta tai muistakaan aineellisista palkkioista. Asianlaitaa hapuilevan kannattaa lukea läpi Egon Friedellin ”Uuden ajan kulttuurihistoria” – siinä dokumentoidaan noin 1300 eurooppalaisen nerotyypin elämänkerrat, ja henkilöhistoriat kertovat päällimmäisenä sen, ettei yksikään historiaan pysyviä jälkiä jättänyt vaikuttajayksilö motivoitunut eikä tavoitellut rahallisia palkkioita. 

”Raha” on vain pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman nykyinen muoto. Se on taloususkonnon pyhä henki, ja sen magiaan palautuva yleinen uskomme aineellisen tarpeentyydytyksen loputtomaan lisääntymiseen on oma tulkintamme iankaikkisuudesta. Se kaikki on ulkoista – ja aikamme tragedia sisältyy siihen, että ulkoisia voittoja saavuttaaksemme meidän on hylättävä älyn sisäiset haasteet, ja päinvastoin: jos omistaudumme sisäisille haasteille, on keskimäärin aivan turha toivoa ulkoista menestystä. 

Taloususkonnon hyveenä on henkisten tarpeiden tyydyttäminen aineellisilla tavaroilla ja maksetuilla palveluilla – ja ilman tämän kaupan jatkuvaa kasvua talouden koko yhteiskuntaa masinoiva toimintamotivaatio romahtaa. Aristoteles kauhistuisi ajattelumme nykytilaa ja rappiota: sorrumme juuri nyt talousteoreettisten formalismiemme kohtuuttomaan soveltamiseen, ja siinä olemme jo menettäneet todellisuudentajumme totaalisesti. Jos maailman kaikki ihmiset pyrkisivät elämässään kohtuuttomuuden sijasta Aristoteleen niin vahvasti suosittelemaan kohtuullisuuteen, kaikki rahaohjasteisen kasvutaloutemme perustat romahtaisivat. 

Einstein voisi opettaa meille aika paljon kaikesta mikä koskee tällaisia kuvitelmiamme. Hän ei ehkä harmittelisi sen enempää köyhyyttä kuin kaipaisi julkisuutta tai poliittista valtaa – hän toki puhuisi mielellään vain fysiikasta – mutta fysiikka puhuu todellisesta maailmasta, ja juuri todellisuudentajun oppituntina sen pitäisi puhutella kaikkia jotka ovat enemmän kiinnostuneita elämän ymmärtämisen ihmeistä ja vähemmän kiinnostuneita pieniaivoisten diktaattoreiden vallanhimoisista kuvitelmista. 

Ehkä meidän pitäisi aloittaa tämä oppitunti alusta. Suhteellisuusteoria ei ole ollenkaan ainoa asia, jota ei ole kehitetty keskusteluissa, vaan itse asiassa kaikki uutta luova ajattelu on sellaista joka voi syntyä vain kielen käsitekoneistojen sisäisessä itserefleksiossa. Uutta luova ajattelu on ainutkertaista, ja vaikka se ilmaisuissaan käyttää samoja kielellisiä työkaluja ja rakennusaineita kuin kaikki sitä edeltänyt ajattelu, se tarvitsee avautuakseen uutta tilannetta vastaavan ajatusavaruuden, sen jossa se on syntynyt. 

Kun Wittgenstein sanoi, ettei ”Tractatus” ole oppikirja, tämä tarkoittaa, ettei kirjan sisältö, niin paljon kuin siinä onkin puhdasta matematiikkaa ja logiikkaa, ole toistettavissa. Sisältö on olemassa vain sellaisena kuin se on kirjan lauseissa ilmoitettu – ei ole mitään tapoja ”sanoa sitä toisin sanoin” tai ”tulkita sen sisältöä siltä-ja-siltä pohjalta”. 

 

 

Kartesiolaisen paradgman täydellistäneet: Wittgenstein, Freud, Einstein

 Kuinka uutta luova ajattelu sitten lanseerautuu oman tiedonalansa edelläkävijäksi ja saa ensin ymmärtäjänsä ja sitten seuraajansa. Tapahtuu jotain joka ei sijoitu ajattelun ”pinnalle” – jotain joka vaikuttaa tajunnan alkuperäisimmissä kerroksissa, siellä missä hahmot vasta saavat muotonsa ja hapuilevat käsitteellistä ilmaisuaan. Ihmismieli on kuin noidankattila, sen pintaa hämmentämällä sen syvyyksissä tapahtuu likimain alkemistisia maagisia metamorfooseja. 

Nämä tajuntamme syvyyssuuntaiset kytkennät – tavat joilla jokainen aika ensin luo oman ajatuksellisen pintansa, kehityskerroksensa, ja kytkeytyy pintansa tasolta kohdakkoin psyyken kaikkein syvimpiin kiintopisteisiin – se on kehityksen ja ajatuksen ihme. 

Meillä voi olla jonkin verran ymmärrystä sen suhteen miten aikalaisajattelun tiedollisilla käsitepinnoilla muodostuvat käsitteenmuodostuksen vastakohdat tarvitsevat toisiaan. Ehkä kaikki ajatusavaruudet muodostuvat juuri vastakohdista – siinäkin mielessä ”kielen rajat ovat maailman rajoja". Tai heideggerilaisittain: Kaikki ”oleminen” on ”maailmassa olemista”, tai loogikko Quinen tavoin ilmaistuna: Oleminen on sijoittumista arvona jollekin mitta-asteikolle. – Myös sen voimme jotenkin tajuta, että jossain sielun syvyydessä kaikki näennäiset vastakohtaparit sulavat yhteen, jolloin meitä varsinaisesti motivoivat voimat vahvistuvat niin monessa potenssissa, että ne käyttäytymisenkin tasolla näyttäytyvät aivan toisessa valossa. 

Havaintoesimerkki tästä on vallankumouksellinen tai terroristi, jonka opillis-tunnustuksellinen ajattelu henkii vahvaa magiaa ja joka varmuutta tavoitellessaan tarvitsee vahvoja projektiivisia viholliskuvia. Tämä uskonvarma sielunrakenne motivoituu syväkytkennöistä, joissa tiedolliset todistelutarpeet yhtyvät psyyken pohjalla itsetuhoon, eikä terroristi erota vihansa kohdetta koko ajatusavaruuttaan hallitsevasta tuhotarpeesta. Näin hän voi viedä koko maailman tuhoon kokien motiivinsa täydellistymäksi itsensä tuhoamisen. 

Terrorismin – myös valtioterrorismin – todellisuus on toisenlaatuinen kuin miltä maailma eurooppalaisen uuden ajan päämäärärationaalisen ajattelulaadun tulkintana näyttää. On turhaa yrittää tulkita totalitarismin tilaan taantuneiden valtiojohtajien – surkastunein aivoin toimivien pieniaivoisten puuhaputinistien – maailmanvalloitussuunnitelmia jonkin tavoitteellisen toiminnan pelikenttänä, välineellisen järjen, syysuhdeajattelun, syy-seuraussuhteiden, valistuneen ajattelun valaisemana ketjuina. 

Totalitarismien johtajat ovat vain joukkomittaisesti taantuneiden yhteisöjen kaikkeintaantuneimpia esikuvia – pimeyden ytimiä, paradoksaalisten vaikutusten parodisimpia edustajia. Voiko yksikään nero ottaa yhtäkään Hitleriä tosissaan – tapauksen traagisuus ei tee siitä ”todellisempaa”. Kaksi ynnä kaksi on neljä, eikä asia muutu miksikään siitä että Suuri Johtaja lyö nyrkkiä ensin pöytään, sitten naamaan, sitten määrää matemaatikon ammuttavaksi. 

Hitlerit, stalinit ja putinit ovat nerojen täydellisiä vastakohtia. Einstein halveksi, inhosi ja vihasi sotilaita läpi elämänsä. Se on kaiken pasifismin varsinainen ydin ja sanoma. On olemassa oikea, todellinen maailma, jota yksikään häiriintynyt Johtaja ei pysty omakseen valtaamaan. – Siinä missä nerot luovat ajatusavaruuksia ja uusia mahdollisia maailmoja, siinä totalitarismin pieniaivoiset diktaattorit pakottavat maan nuorukaiset juoksemaan valmiiksi kalkituilla kilparadoilla ja syöksymään valloitussodan eturintamassa glorifioituun itsetuhoon. 

 

 

Jälkivaikutus, jälkikuvat, järkikuvat

 Bertrand Russellin ja Albert Einsteinin esikuvallisuuden varaan perustettiin 1950-luvun puolivälissä tiedemiesten Pugwash-rauhanliike, johon kymmenkunta luonnontieteiden nobelistia oitis yhtyi. Se otti tehtäväkseen valistaa poliitikkoja siitä uudesta tilanteesta, jonka ydinaseet toivat maailmaan mukanaan. Tulevissa sodissa ei enää ole rintamalinjoja, sillä ydinsäteilyn ja -saasteen vaikutukset kulkeutuvat väistämättä kaikkialle. On sama kuka oli oikeassa, kuka väärässä, kuka koki voittaneensa sodan, kuka pelkäsi hävinneensä jotain itselleen ah niin tuikitärkeää. 

Elämän ja kuoleman kysymyksiä ei enää voi asettaa, elämä ja kuolema ovat nyt sama asia. Kaikkein hulluimmat, omaa uskottavuuttaan omissa silmissään itselleen todistavat totalitaristiset maailmanvalloittajat ja heidän vähäjärkiset miellyttäjänsä voivat nyt päätyä ydinsotaan vain yhdestä syystä: ettei maailmaan jäisi eloon ketään joka avoimin silmin voisi nähdä ja olla todistamassa heidän typeryyttään. 

Einstein ehti allekirjoittaa Pugwash-paperin ennen kuolemaansa 1955. 

Russellilainen rauhanliike ajautui jo alkuvaiheessa vaikeuksiin – toiseen vaakakuppiin asettui maailman nerokkaimpien tieteentekijöiden kaikkein paras järki, ja toiseen laitettiin mieluummin militaareja kuin tiedettä uskovia poliitikkoja. Siinä ei järjellä ollut paljoa sanansijaa. Poliitikot korvaavat järjen puheensa paatoksellisuudella, ja kuten kaikki maailman tosiuskovaiset kautta historian, sodanjälkeiset poliitikot tarvitsivat kauhukuvia vain oman politiikkaansa tehoefekteiksi, ei siksi että uhkat olivat todellisia. 

Se on pasifismin tragedia: aseta vaakakuppiin, peliin, älyllinen rehellisyys – totuus – ja vastapuoleksi poliitikkojen puheet ja propaganda, ja, ”jumalauta, heidän puheensa painavat enemmän” (Markku Lahtela). 

Einsteinin perinnön vaalijoista fyysikko Stephen Hawking kantoi rintapielissään ydinaseiden vastaisen rauhaliikkeen harakanvarvasmerkkiä, ja yritti myös vaikuttaa poliitikkoihin ja sotilaisiin. Mutta se on mahdoton yhtälö – tiedemiehet, sotilaat ja poliitikot eivät muodosta minkäänlaista ekvivalenssia. Joskus 1980-luvulla Hawking kertoi suurvalloilla olleen varastoissa niin paljon ydinaseita, että olisipa ne räjäytetty ihan missä maailmankolkassa tahansa, niiden ilmakehään aiheuttama säteily olisi riittänyt tappamaan joka ikisen maapallon ihmisen 16 000 eri kertaan. 

”Suurvaltojen kannattaisi aivan ensi alkuun vaikkapa puolittaa ydinasevarastonsa – ihan ”uskottavuuden” nimissä”, Hawking rähisi halvaantuneesta suupielestään. Minkälaisista järjen jättiläisistä kertoo se, että sotilaat tavoitellessaan ”uskottavaa puolustusta” varustivat maailmaan tuon joka tapauksessa käyttämättä jäävän määrän totaalisen tuhon välineitä? 

Mitä on pasifismi? Pasifismi ei ole mikään ”ismi”, ei mikään oppi, kaikkein vähiten mikään tunnustuksellinen uskonto tai ideologia. Pasifismi on pelkkää älyllistä rehellisyyttä. Se on sitä, että sotasaavutusten sijasta nostetaan järki kunniaan. Se on sitä että kuunnellaan luonnontieteitä ja käytetään myös ihmistieteitä – ihan ihmistieteiden perusteita, freudilaista syvyyspsykologiaa, durkheimilaista sosiologiaa. 

Kuunteleminen edellyttää asennetta, ja kuuleminen edellyttää sen lisäksi sisällöllistä ymmärrystä, joka meiltä tätä nykyä on täydellisesti hukassa. Mikään koulu tai akatemia ei opeta ihmisyyden kaikkein perustavimmanlaatuisia tosiasioita – ihmisyydestä puhutaan vain ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” propagandistisissa yhteyksissä. Kuuleminen edellyttäisi yhteiskunnalta eurooppalaisen uuden ajan kognitiivisia ja kulttuurisia valmiuksia – eurooppalaisten vanhojen kansallisvaltioiden alasajo monikulttuuristumisen tieltä on oman kulttuuriperintömme täydellistä ymmärtämättömyyttä ja itse asiassa silkkaa militaristista itsetuhoa. 

 

 

----------------------