 |
| Sorokin kirjoitti Aikamme kriisin 1941 toisen maailmansodan järkyttämänä (Suom. WSOY 1952) |
Pitirim A Sorokin soittaa yhä kelloja päässäni, vaikka ensilukemasta on reilusti yli puoli vuosisataa.
Ja tuollainen syvyyssuuntainen kytkentä tajunnallisesta nykyhetkestä kauas taaksepäin elvyttää matkan varrella paljon tiedollisia kerroksia – ikään kuin juna pysähtyisi matkalla monelle asemalle, ja kaikilta laitureilta avautuisi juuri sille seudulle ominainen tunnelma, ajanhenki ja ilmasto – ja kokemus saa miettimään, mikä on se ihmisen "minä" joka tämän kaiken on henkilöhistoriallisessa aikajatkumossa kokenut.
Meillä on mielikuva "minästä" jonkinlaisena sipulin ytimenä, mutta se mielikuva osoittautuu aivan vääräksi. "Minä" on pikemminkin kehityskerros, jolta juuri nuo syvyyssuuntaiset kytkennät tajunnallisiin tukirakenteisiin mahdollistuvat.
Kuten sen, joka laulaa korkealta ja kovaa, on muodostettava ääni mahdollisimman alhaalta – palleasta – samoin on profeettojen seisottava syvissä vesissä nähdäkseen ylös taivaaseen. Ken yleisinhimillisen kehityksellisen jatkumon hahmottaa, vasta sille tulee mahdolliseksi ankkuroida tulevaisuutta koskevat visiot jollekin reaaliselle pohjalle.
Pitirim A Sorokin kartoitti kulttuuripiirimme historiaa positivismin hengessä, ja mahtimittainen yritys dokumentoida dynaaminen aaltoliike aistikulttuurin ja ideakulttuurin vaihtelussa vaikuttaa lukijaan, vaikka tilastojen laatija ei voikaan kalibroida omaa tarkkailuasemaansa suhteessa aineistoonsa.
Se on kaiken ihmistiedon ongelma – positivismi toimii parhaiten kun empirististä metodia soveltaen tutkitaan "ihmisestä riippumatonta" todellisuutta. Ihmistieteissä empirismin edellyttämään, todellisuutta lähtökohtaisesti ja mahdollisimman jäännöksettömästi kuvailevaan käsitteistöön kuuluu jo olemuksellisesti tulkintaa ja selitystä. Siksi ihmistieteet ikään kuin metodisesti tarvitsevat jonkinlaista jatkuvaa uudelleenkirjoitusta.
Siinä mielessä historiakin on tiede. Sen tieteellisyyden ehtona on kyky kirjoittaa sitä uudelleen. Siellä missä historia sementoidaan yhdeksi totuudeksi -- kuten totalitarismeissa tapahtuu – ja missä historiallista lavastusta käytetään kehityspsykologisesti taantuneiden tuntojen todistelutarpeisiin, siellä ihmisyydestä ei ole ymmärretty mitään.
Venäjä on traaginen esimerkki avuttomaan ajatuksettomaan taantumaan historiallisesti vajonneesta valtiosta – tai kansakunnasta, koska kokonaisuuden nimittäminen ”valtioksi” edellyttäisi ”valtio”-käsitteen täsmentämistä suhteessa eurooppalaisen ajatushistorian varsin vaihteleviin kulttuurisiin aikakausiin.
Nykyvenäjällä vallitseva ihmisyyden alennustila todistaa traagisella tavalla sen miten kaikki ihmisyys on nimenomaan kulttuurista ihmisyyttä. Ihminen poikkeaa kaikista muista lajeista juuri siinä, että ihminen ei ole syntyessään ”valmis”, vaan yhteisön kulttuuriperintö siirtyy yksilöön vuosikymmenten mittaan kehityksellisinä kerrostumina.
Ihmistieteet ovat yritys erottaa toisistaan se, mikä on lajityypillistä ikuista ihmistä siitä, minkä kukin suuri kulttuuri on vuosituhansien ja -satojen varrella yksilöihin kerrostanut. Ihmistieteidemme kohtalona on ollut, että eurooppalaisen uuden ajan individualismi, jonka tuotetta luonnontieteellisen edistyksen puolella olivat kartesiolainen paradigma ja empirismi, ja yhteisöllisellä puolella ”edustuksellisuuden” kognitio ja demokraattinen kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio, kasvoi sokeuden asteelle ja teki meidät lopulta kyvyttömiksi ymmärtämään lajimme lähtökohtaista ja olemuksellista yhteisöllisyyttä.
Psykologia kehittyi syvyyspsykologiaksi, jossa alkoi hahmottua psyyken syvimpien kerrosten ”kollektiivinen” ominaislaatu, ja sosiologia autonomisena tiedonalana perustui tosiasiaan, että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Mutta kumpikaan näistä tieteistä ei saanut edetä kuin akatemian eteiseen – ne eivät koskaan päässeet sisälle saliin.
 |
| Sigmund Freud, Emile Durkheim, ihmistieteiden isähahmot |
Ne eurooppalaisen uuden ajan tiedolliseen perintöön sementoituneet kehityskerrokset, jotka nykyisin muodostavat akatemioiden ylipääsemättömät suojamuurit, sulkevat ihmistä koskevan ymmärryksemme häkkiin -- pysähtymään ja pysyttelemään poliittisten valtataistelujen ehdoilla asetetuissa rajoissa. Ne ovat juuri niitä rajoja, joita laajennetaan syöttämällä sotilaita kuolemaan valloitussotien rintamilla – ne ovat raaka esimerkki ihmisyyden alennustilasta.
Esimerkiksi se sosiologinen tosiasia, että yhteisöt ovat historiassa taantuneet totalitarismin tilaan – ja taantuvat tänäkin päivinä, ja tulevat tulevaisuudessa taantumaan sikäli mikäli ihmiskunnalla yleensä on tulevaisuus – minkä tahansa kulloinkin ajanmukaisen aatteellis-ideologisen opin nimissä – tämä tosiasia jää meiltä nyt täysin ymmärtämättä.
Tietenkään ei mikään Hitler eikä kukaan Putin sitä pysty ymmärtämään – mutta täydellisesti mitään ymmärtämättömien joukkoon tulisi lisätä myös se omissa harhoissaan omia, yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillään muotoiltuja ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioitaan” akateemisiin kivitauluihin hakannut absolutistien joukko, joka ei koskaan tule tajuamaan tapaa jolla ihmisyys ja ”ihmisoikeuspolitiikka” sulkevat toisensa pois.
Heille on totaalisesti mahdoton ajatus, että kaikista ihmistä määrittelevistä käsitteistä on ylivoimaisesti lajiamme parhaiten kuvaava ”kehitys”. Ihminen on nimenomaan kehittyvä olento – sitä hän on sekä lajina että jokaisen yksilön elämänkaaren osalta. Ja kaikki kehitys tapahtuu ”kulttuurin” raameissa – kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä.
Sokeat ihmisarvo- ja -oikeusideologit ovat linnoittautuneet satulinnojensa muurien suojaan, jossa he yrittävät torjua ihmisyyttä koskevat tosiasiat. He toistelevat kliseitään joiden mukaan ”kaikki maailman ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia”. Kuinka he koskaan voisivat omaksua tosiasian, ettei kehittymättömien kulttuurien kehittymättömyydessä ole mitään säilyttämisen arvoista?
Sen hirmuisen tiedollisen siivilöinnin seurauksena jolla he tietoonsa tunkeutuvaa todellisuutta torjuvat, he elävät historiallisten harhojensa vallassa – eivätkä siinä suhteessa poikkea Putinista, joka myös oikeuttaa absoluuttisen pahuutensa vetoamalla nimenomaan historiallisiin harhoihinsa.
Eurooppalaisen uuden ajan uudet ajatustyökalut – visuaalinen mieltäminen, syvyysperspektiivin, peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoinnin ajatusmallit – loivat luonnontieteille pohjan, jolta mahdollistui se valtava edistys, joka nyt parin viimeisen vuosisadan aikana on muuttanut maailmaa ja ihmisen elinehtoja miljoonakertaisesti sen, minkä ne olivat muuttuneet ihmisen koko aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana. Silti meille ei missään koulussa opeteta, miten erityinen oma eurooppalainen ajatteluperinteemme on ollut.
Akateemikkojen kannattaisi kysyä itseltään, mistä tämä ihmisyyden historian hirvittävä vääristymä heidän silmissään johtuu. Kyseessä on laajasti ja vakavasti vammautunut ajattelu, totaalinen todellisuudentajuttomuus. Ja, pelättävissä on, kuten historiassa niin usein, että juuri tosiasioiden torjuntaan ja ihannoituihin mielikuviin perustuvat aatteelliset hankkeet lopulta ajavat ihmisyhteisöt kahtia jakautumisen ja sosiaalisen hajoamisen tilaan.
Sellaisesta – tosiasioita sensuroineesta ja pinnan alle padonneesta – puhumattomuuden kulttuurista ei ole mitään hyvää sanottavana. Totalitaristinen taantuma on yhteisöilmiö, myös viime vuosisadan totalitarismien – N-liiton ja natsi-Saksan – syy ja seuraus. Se on kierre, jota on likimain mahdoton katkaista. Kun tajunnasta tuhotaan syvyyssuuntaiset kytkennät, ja kun vain kaikkein karkeimmat oikosulut lopulta toteutuvat, alitajunta ja tuhoamistarpeet kasvavat suhteettomiksi ja ottavat kaiken vallan.
 |
| Ymmärtämättä jääneet alkuideat |
Syy sille, että natsi-Saksan totalitarismiin suhtaudutaan länsimaissa niin toisella tavalla kuin N-liiton stalinistiseen totalitarismiin on se, että jostain syystä emme voi hyväksyä ajatusta sivistysvaltiota koskevasta sosiopsyykkisestä taantumasta. Emme halua ajatella sellaista mahdolliseksi. Venäjää sen sijaan pidämme vaistomaisesti kehitysmaana – kuten se onkin – ja siksi suhtaudumme niin Stalinin hallintoon kuin Putinin vähäjärkiseen hyökkäyssotaan kuin ne luonnostaan kuuluisivat takapajuisen yhteisön kuvaan.
Kartoitukset totalitarismin synnystä jättävät – Hannah Arendtin monumentaalista työtä myöten -- vajaaksi tajunnallisen taantumisen prosessin kuvailun. Voimme kuvata aikalaistuntoja ja tapahtumia, poliittisia julkilausumia ja ratkaisuja, mutta jos ja kun kuvailu jää näihin yhteyksiin, selitykseksi löytyy joukko aikalaistasolla vaikuttavia ideologisia motiiveja tai jonkin erityisen järjen laadun – kuten päämäärärationaalisuuden – mukaisia syysuhteita. Sellaisilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen totalitarismiksi nimittämämme yhteisöilmiön kanssa joka on pohjimmiltaan lauman lajityypillinen puolustusreaktio ja joka voi toteutua millä vuosituhannella tai -sadalla tahansa ja aina kulloinkin vallitsevan "opillisen" ajattelun raamituksissa.
Muistutan, että juuri tällä hetkellä vanhat eurooppalaiset kansallisvaltiot ovat taantumassa totalitarismiin ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” opillisissa kulisseissa. Elämme ”poliittisen korrektiuden” eli puhumattomuuden kulttuurin vallassa, sensuuri ja itsesensuuri ovat sulamassa yhteen, ajatteluun muodostuu valkoisia tabuaukkoja ja niitä peittämään yliyleistäviä ylevöitettyjä yleiskäsitteitä, yhteiskunnallista keskustelua käydään kiertoilmauksilla, tunnustukselliselle ajattelulle ominaiset leimasanat ja reaktiiviset tuomiot vahvistuvat ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuriksi – tie helvettiin on päällystetty todella kirkkailla sateenkaaren väreillä.
Se, että kehittyneenkin yhteiskunnan tiedollisen ajattelun käsitepinta voi sementoitua ja muuttua eristyskilveksi tietoisuuden ja alitajunnan välille – sitä on hyvin vaikea ymmärtää. Mutta niin se käy. Tuhotarpeet, joita totalitarismi nostaa padotusta alitajunnasta ovat oikosulunomaisia purkauksia, ja erityisen vaikea meidän on hyväksyä tosiasiaa, ettei niitä älyllisen rehellisyyden nimissä voi kirjata yksin yksilöiden tilille. Yhteisöilmiöt ovat nimenomaan sitä, että yhdessä yksilöt tekevät tekoja joita yksikään yksilö ei yksin tekisi.
En yhdy käsitykseen, että saksalaiset olisivat käsitelleet syyllisyytensä. Kuinka sellainen edes olisi mahdollista? Rivisaksalaiset eivät tietenkään koe mitään todellista omakohtaista syyllisyyttä. Se, että tapahtuneet hirmuteot jälkikäteen kirjataan vallanpitäjien rikoksiksi, kertoo siitä ettei kollektiivista syyllisyyttä pystytä edes jäljittämään – yksilökokemuksen maailmassa kehittyneellä kielellä ei ole edes käsitteitä, joilla tällaisia asioita kuvattaisiin.
Kertaamalla tapahtuneita hirvittävyyksiä ilta illan jälkeen televisiossa saksalaiset itse asiassa tekevät itselleen saman karhunpalveluksen, johon muukin maailma lankeaa. Natsidokumentit ovat tv-ohjelmista suosituimpia. Ne ovat tosiasiassa eräänlaista saatananpalvontaa, pahuuden palvontaa, jolla alitajunnan hallintaa tavoitellaan. Kauhuefektien kertaaminen toimii etäännyttävänä mekanismina, joka vain vahvistaa illuusiota siitä, että se mitä ruudulla tapahtuu ei sijoitu omien korvien väliin, vaan on tuolla jossain muualla, menneisyydessä, kaukana.
Jos ymmärtäisimme edes hieman paremmin ihmistä lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalisena laumaeläimenä, emme pelkästään ihmettelisi tapaa jolla yhteisön sosiopsyykkinen taantuma eliminoi yksilöllisen tahdon, vallan ja vastuun, ja saa yksilöt toimimaan ihmisen alkuperäisten kollektiivivoimien ohjaamalla tavalla.
Tietäisimme, että tähän kuvaan kuuluu myös se, että taantuminen voi tapahtua yhtä lailla olipa kyseessä hyvin kehittynyt yhteisö tai primitiivinen kehitysmaa. Ja ymmärtäisimme, että tapa, jolla taantuman vallassa tehtyjä tekoja ei jälkeenpäin pystytä järjellä selittämään, kertoo nimenomaan siitä, ettei kyseessä ole minkään aikalaisajattelun, järjen laadun, tai opillisten totuuksien vaikutus.
---------------------------------