Kuka A A Milnen sankari sinä mieluiten olisit? Ne ovat kaikki peri-inhimillisiä, niin eläimiä kuin ovatkin. Risto Reipaskin on puoleksi adjektiivi. Nimeävä kieli liukenee määreisiin, kuvailuun – Nalle Puh on ideakuva viattomuudesta ja hyvästä sydämestä, vaikka sillä on hyvin pienet aivot. Ihaa on masentunut aasi, sikäli mikäli nyt yleensä kokee olevansa olemisen arvoinen. Nasu, pikkuporsas, pelkää ja säikkyy vähän kaikkea, mutta yrittää kohdata ja voittaa pelkonsa.
Todellisuudessa puolen hehtaarin metsä on puolen Aasian mittainen, ja Venäjän karhulla on hyvin pienet aivot, eikä se ymmärrä mitään omasta pahuudestaan. Venäjän idea ei ole Venäjän idea, vaan vaeltavan alkuihmisen ikuinen primitiivinen vietti aina uusien alueiden valloituksista. Hienot kirjailijat ovat toki kuvailleet senkin idean, esimerkiksi Italo Calvino teoksessaan ”Näkymättömät kaupungit”, joka kertoo Tsingis-kaanin pojanpojasta Kublai-Kaanista, joka oli perinyt valtakunnan, joka oli niin valtava – koko Euraasia, Kiina, Venäjä, Persia, Lähi-itä ja Itä-Eurooppa – ettei itsevaltiaalla ollut mitään mahdollisuuksia elämänsä aikana edes ehtiä sen kaikkia kaupunkeja näkemään.
Tänä päivänä Venäjän karhulla on hyvin pienet aivot, mutta hyvin suuri Idea. Tragedia on sama, jonka Calvino kuvasi kirjassaan. Tragedia täydellistyy siinä, että vaikka olisikin mahdollista että Kublai-kaani vierailisi kaikissa paikoissa joihin elämässään ehtii, hän ei pienillä aivoillaan ymmärtäisi mitään siitä mitä näkee. Hän ei ymmärtäisi miksi kaupungit ovat sellaisia kuin ovat, kaikki omalaatuisia ja outoja, ja ihmiset niissä vieraita, ylipäällikön ylipinnistävien ymmärrysyritysten ylipääsemättömissä.
Calvino kirjoittaa itsensä tutkimusmatkailija Marco Polon rooliin, ja kaiken kokeneena ja nähneenä kertoilee kaanille tarinoita kaikenlaisista maailman kaupungeista, kuten sellaisista joissa elää muisto tai halu, tai mitä määrittävät erityiset merkit, hauraus, vaihdot, silmät, kuolleet, tai niiden taivas. Ja niin edelleen. Joku kaupunki jatkuu, joku kätkeytyy. Se kaikki menee yli pieniaivoisen kaanin ymmärryksen. Maailma on paljon merkillisempi kuin yritys valloittaa se, saati hallita sitä.
Mutta me joudumme elämään kaanien maailmassa, me poloiset. Ja Venäjän karhulla on tosiaankin pienet, hyvin pienet aivot. Se toki kokee olevansa hyvällä asialla ja luulee kohtelevansa maailmaa oikein maita valloittaessaan – mutta se kirjoittaa historiaa tragedian, ei kehityskertomuksen tyylilajissa. Älyllisesti rehellisen historioitsijan pitää aina ottaa tajunnallista etäisyyttä ja paeta toiseen valtakuntaan – luovan mielikuvituksen valtakuntaan – voidakseen nähdä ja kuvata valloittajan ja valloitussotien koko armottoman vajaamielisyyden.
Halinallesta tai Puhin laisesta lasten lelusta on pitkä matka korpimaiden kuusisataa kiloa painavaan uroskarhuun, jonka aivot trikiinimato on syönyt ja joka ei raivoaan pidättele. Samuuden idea vaatisi, että karhu on karhu on karhu, mutta todellisuudessa karhu ei ole karhu ei ole karhu.
Alkukantaisissa uskonnoissa toteemieläimeksi voi valikoitua mikä tahansa alkuyhteisön elämänpiiriin todellisuudessa kuuluva laji, ja myyteissä esiintyvät mielikuvituseläimet eivät ehkä kerro niinkään mielikuvituksesta kuin sen puutteesta. Ne ovat alkuperäisen hahmonmuodostuksen magiaa. Myyttien mitä merkillisimmät jumalolennot – olivatpa ne hyviä tai pahoja – ovat usein ihmisen ja eläimen sekoituksia, luonnon muotoja lisättyinä yliluonnollisilla ominaisuuksilla.
Kerromme mielellämme juttuja siitä miten primitiiviset ihmiset pelkäävät valokuvia, koska kokevat sielunsa jääneen kuvan vangiksi – mutta tietyssä mielessä he ovat oikeassa, koska tajuntamme alkuperäiseen hahmonmuodostukseen kuuluu juuri tuo sieluttamisen mekanismi. Emme siinä mielessä ole koskaan kasvaneet irti havainnon ja tulkinnan elimellisestä ykseydestä ja yhteydestä.
Ei edes eurooppalaisen uuden ajan individualistinen ajattelu, joka tajunnallisessa perusjäsennyksessä asetti maailmaa tarkkailevan subjektin ja objektivoituvan todellisuuden vastakkain ja sai tiedollisessa todellisuudenhankinnassa ja -hallinnassa ilmentymänsä erityisessä ”kartesiolaisessa paradigmassa”, pystynyt repäisemään havaitsijaa täydellisesti irti maagisesta animismista.
Aivotutkija tietää kertoa, kuinka hermoverkkomme toimivat. Jokaista havainnon input-yksikköä vastaa aivoissamme odottava yhdeksän output-valmiuden tulkinta. Tiedollisen ajattelun käsitteenmuodostuksessa karhu voi olla karhu voi olla karhu, mutta vaaran uhatessa herää vaistomainen hylkimisreaktio, ja heti tarpeen vaatiessa pakoreaktio laukeaa ehdottomalla varmuudella.
Tajuntamme on oikeasti kuin jäävuori, vain kymmenesosa on tietoisuuden vedenpinnan yläpuolella. Ja koska kaikki se, mikä lajinkehityksessä on alitajuntaamme kerrostunut ja valmiuksina varastoitunut, on nimenomaan evolutiivisesti valikoitunutta – se kertoo, miten kovia kognitiivisia tosiasioita niin sanotut ”kulttuurit” ovat. Ne ovat perinnöllisintä, mitä nahkamme alla kannamme.
Ystävillä on hyvä mieli. Kuten pelkoja ja painajaisia hallitaan halinallea kainalossa puristaen, samoin ystävyyttä varjellaan samaistumalla yhteiseen eläimeen. Meidän ei pidä ihmetellä sitä, miksi lapset leikkiessään eläytyvät eläinten rooleihin, ei myöskään sitä että niin monet miehisten miesten sotajoukot tai urheilujoukkueet ottavat nimekseen jonkin eläinhahmon.
Mustetahratestissä pienet lapset eivät vielä erota orgaanista ja mekaanista, ja elävässä elämässä eläimetkin ovat heille yhtä tosia oikeina kuin leluina. Ei ole psykopatian merkki, jos muutaman vuoden ikäinen lapsi mielenkiintoa tuntien nyppii kärpäseltä siivet irti. Sen sijaan meidän tulisi olla hyvin huolissamme kokonaisista kulttuureista, joissa aikuiset miehet kantavat aina veitsiä mukanaan ja jäsenten irti leikkaaminen on oikeusajattelussa normaali rangaistuskäytäntö.
Vähän kasvettuaan länsimaiset lapset näkevät mustetahroissa esineisten mielteiden lisäksi esimerkiksi eläinten taljoja. Murrosikäiset näkevät räjähdyksiä. Vasta aikuiset tulkitsevat mustetahrat ihmisiksi.
Kehittyneen maailman esineistynyt elämänmuoto voi olla hyvinkin sielutettua. Autolla on ihmisen piirteitä, esimerkiksi kaksi silmää, ja urheilumalleilla pakaralinjat. Puolet autoilijan persoonallisuudesta on autoa. Eikä se ole yksin miehisyyden jatke, vaan yleensä ihmisyyden jatke. Tai sitä pitäisi katsella niin että nähdään siinä ihmisyyden jatke.
Psyyken perusmekanismeihin syventymällä pystymme ymmärtämään, miksi lemmikkieläimet saattavat tulle ihmisille rakkaammiksi kuin kanssaihmiset. Käsitteenmuodostukselliset ongelmat eksyttävät selityksen – pohdimme sellaisia kysymyksiä kuin oliko Hitler psykopaatti, kun hän mitä ilmeisimmin rakasti aidosti koiriaan Blondia ja Bellaa.
Psyyken pohjalla tietoisuuden tiedolliset vastakohtaisuudet lankeavat yhteen. Rajuimmillaan taantuminen on sitä että tietoisuudessa sikiävät torjunta- ja tuhotarpeet yhtyvät psyyken pohjalla itsetuhoon. Kaikkein vahvimmista vakaumuksen ihmisistä vaistoaa vammaisen haavoittuvuuden. Tulisieluista tulee peruuttamattomien valintojen kautta terroristeja. Kuoleman kultti tarvitaan oman uskottavuuden todistamiseksi itselle ja muille. Nehän myös sulavat yhdeksi ja samaksi.
"Ein Volk, ein Reich, ein Führer!" Niin se käy.
Niin yksilön psyykeä kuin yhteisön joukkosielua syövä kierre – sosiopsyykkinen taantuma – on itse itseään ruokkiva prosessi, jossa mitään ei ole tehtävissä. Amerikkalaiset psykoanalyytikot laativat Hitleristä jo 1941 profiilin, jonka mukaan tämä uhrisamaistumisen ansaan jäänyt narsisti tulisi jatkamaan aloittamaansa sotaa hamaan katkeraan loppuun saakka ja tekisi sen jälkeen itsemurhan. Kun Putin nyt historiantulkintaharhojensa todistelussa ajautuu samaan umpikujaan, sääliksi käy meitä kaikkia, niin Kalevalaa kuin Venäjää. Maailman kohtalon ratkaisee sairas setä lastenkamarissa.
------------------------------