 |
| Italo Calvinoa ei koskaan palkittu Nobelilla |
Sanotaan että länsimaisen filosofian historia on pelkästään reunahuomautuksia Platonin teoksiin. Sama mielikuva varmaan toistuu, jos kuvittelemme että filosofian historia on Herakleitoksen virta, johon kunkin aikakauden ajattelijat astuvat. Virran taannoinen alkupää on jo niin kaukana ettei sitä selvästi voi nähdä, eikä se olisi edes mahdollistakaan, koska ”näkeminen” on meille erilaatuinen aivotapahtuma kuin mitä se oli antiikin Herakleitoksen aikalaisille. Filosofinen aikamatkailu on mahdollista vain asemalta asemalle, ja tajunnalliset matkalaukut vaihdetaan jokaisella pysäkillä.
Omat eurooppalaisen uuden ajan ajatushistoriaan pysyviä jälkiä jättäneet neromme voivat kysyä sellaisia kysymyksiä kuin: ”Mitä ymmärtää kala vedestä, jossa se ui koko ikänsä?” Ja, vaikka se onkin vaikeaa tajuta, samaa asiaa pohdiskeli Wittgenstein, joka toki ei seisonut samassa virrassa, vaan siilasi ensin käsitetyökaluillaan virran niin, että uoma kuivui ja muuttui paljaaksi karikoksi. Myöhäisfilosofia toki oli ihan toista, se sanoi: ”Nur im Strome des Lebens hat ein Ausdruck Bedeutung.”
Mutta on harhaista etsiä pinnan alta sitä kiinteintä kiveä, jolla olisi ihanteellisinta seisoa. Jos sellainen ihanteellinen kivi olisi olemassa, se olisi vain yhtäältä täydellisen käsitekiinteä, toisaalta se olisi nimenomaan ihanteellisuudessaan ilman kaikkea karkeaa kitkapintaa, eikä tarjoaisi tukevaa jalansijaa.
Arkielämässä riittääkin, kun sanotaan: ”Seiso suunnilleen tässä.”
Wittgenstein ei uskonut, että ajattelun ongelmat ratkeaisivat filosofian näköalapaikoilta. Vaikka hän noteerasi itsensä ihmisenä yksinäiseksi ja ajattelunsa ainutlaatuiseksi, ja vaikka hän teksteissään vältti kaikkia opillisia viittauksia aikaisempiin filosofeihin, hän ei suinkaan ollut niin yksin kuin jotkut koulukirjat kuvaavat. Yleiseltä kannalta on niin, että kaikkien aikojen kaikki filosofit ovat kahlanneet samassa virrassa – ja vaikka alan koko 1900-luvun paras pohdiskelu fokusoitui nimenomaan kielifilosofian, käsitteenmuodostuksen ja merkitysten ongelmiin, käteen loppuviimeksi jäi, ettei kielen ilmaisumahdollisuuksilla tavoiteta kaikkea, ei edes kaikkein olennaisinta.
Vaikka kaikki sanottaisiin kielen keinoin niin selvästi kuin on mahdollista, silti olennaisin jäisi sanomatta. Tätä lausetta ei kannattaisi siteerata niiden, jotka kuvittelevat että siinä on kyse joistakin tietyistä asiasisällöistä.
Mielikuva Wittgensteinista virranuomassa seisomassa kivisessä karikossa on, hmmmm, no, karu. On mukavampaa kuvitella hänet kiipeämässä ylös kielen käsitteellisiä tikapuita, sille näköalapaikalle, josta hän koki mahdolliseksi ylös päästyään heittää tikkaat menemään. Myöhemmällä iällään hän sitten kyllä ymmärsi, etteivät kielen tikkaat olleetkaan sellainen yksisuuntainen väylä.
Kieli, ajattelu ja totuus kietoutuvat toisiinsa enemmänkin niin kuin DNA-kaksoiskierre. Yhdet portaat vievät ylöspäin, samalla kun toiset tuovat alaspäin, ja viulunsoittaja katolla voi naureskella rakentaneensa kolmannet portaat jotka huvin vuoksi eivät vie minnekään.
Jokainen askelma kiivettäessä kielen näköalapaikalle toistuu toisilla tikkailla laskeutumisena alaspäin, alkuperäiseen kielen luolaan. Siellä odottaa edelleen Platonin varjojen maailma, ja siitä ja laskeutumista jatkaa vielä paljon alemmas, vaikkapa Altamiran luolaan, katsomaan ensimmäisiä piirustuksia, joiden on täytynyt pelottaa alkulaumojen ihmisiä.
Wittgenstein ei tuntenut tarvitsevansa Freudia eikä sokraattisia dialogeja. Hänen ajattelussaan voimme kuitenkin tunnistaa nämä tunnustamatta jääneet hahmot. Ehkä hän jollain alitajuntaisella tasolla vaistosi, ettei ole mahdollista tuoda Sokrateen maailmaa omaan aikaamme – vaikka hän ei varmasti ymmärtänyt miten rajoittuneissa teoreettisissa raamituksissa hän omaa kaksivaiheista – tai kaksisuuntaista – filosofointiaan harrasti, hän ei koskaan noussut virrasta.
Siinä missä Herakleitos ei koskaan astunut kahdesti samaan virtaan, siinä Wittgenstein kahlasi ”elementaarilauseen” virrassa. Hänelle virta oli toinen kuin Herakleitokselle, joka toki hänkin näki vain omat jalkansa. Meille nykyajan kasvateille filosofian historia on jotain eurooppalaisella uudella ajalla kirjallisuudessa kehittyneen romaanimuodon kaltaista – jonkinlainen juonellinen narratiivi, jonka roolihahmoja ovat tietoteoreettiset ”argumentit”, joiden kuvittelemme käyneen keskinäistä hyvän ja pahan taisteluaan niin, että aikalaistasolla aina ”perustelluin ja paras” argumentti voittaa, ja Ajattelun Puu on historiassa kasvanut juureva jättiläinen, joka kiipeää oksineen aina ylemmäs valoa ja aurinkoa tavoitellen.
Filosofian valtakunnan mielenmaisemissa paikkaseutumme yhtä kummallinen kuin kaikkien kunnioittama kuningas, hallitsija, Paroni, kaikkea muuta kuin Münchhausen, asuu puussa, tai siis siinä metsässä joka sankkana leviää melkein valtakuntamme joka kolkkaan. Siellä hän yläilmoissa ketterästi reviirillään liikkuu oksilla puista toisiin laajoilla alueilla ja seurailee näköalapaikoiltaan alamaistensa elämänmenoa. Ajatelkaas sitä, siinä metaforassa Calvino kuvasi elämän arvokkuuden. Calvino ei ollut vain fantasian mestari, vaan myös melkoinen filosofi, joka käsitteli esimerkiksi koko ikuisen hyvän ja pahan ongelman satasivuisessa satukertomuksessaan ”Halkaistu varakreivi”. Omat akateemisen ajattelun auktoriteettimme sen sijaan hiippailevat historiaa hilsehiutaleina havisten yliopiston arvorappusten ylätasanteilla, ja ovat tietämättään tiedollisesti ottaen eräänlaisia Calvinon kuvatuksia, ihmisen puolikkaita.
He ovat tietävinään tarkalleen, missä järjestyksessä filosofian historian hahmot on kronikan arvovaltaiseen narratiiviin sijoitettava. Heille ajattelu ja järki ovat yksilöön fokusoituvia, yksilölähtöisiä asioita – siksi heidän on mahdollista kirjoittaa sankaritarinoita alansa supersankareista. Filosofian historiassa on heille kaikkein todellisinta almanakka, siihen argumenttien taistelu on sijoitettava ja mennään huipulta huipulle. Todellisissa ihmisaivoissa pyörteet eivät elä millään yhdellä tavalla eivätkä millään pinnan tasolla.
Ihmisen sosiopsyykkisestä kehityksestä akateemiset filosofit eivät välitä, se on toisen tiedekunnan kalenteri. Filosofian akateemisilla auktoriteeteilla on lupa elää omia aikojaan, konstruoida yhteyksiä historian suurten henkien välille. Se on pohjimmiltaan varsin harhainen tarina, kun heiltä yleisimmät ja ehdottomasti tärkeimmät ihmisen ikuisia ominaisuuksia koskevat perustotuudet ovat totaalisesti hukassa.
He eivät esimerkiksi tiedä eivätkä pystyisi ymmärtämäänkään, että persoonapronominien todellinen kehitysjärjestys on: ”Sinä”, ”Minä”, ”Hän”, ”Yleistynyt Toinen”, ”Me”, jne.
He näkevät Narkissoksen lähteen peilissä vain ”Minän”. He huhuilevat peilikuvaansa, ja Kaiku-Keiju vastaa vuorilta ja metsistä: ”Minä, Minä, Minä…”
 |
| Filosofin ongelma: Galilein ongelma: Näkijä sokeiden joukossa |
-------------------------------