 |
| "Kaikessa on kyse rahasta" |
Valistusajalla syntynyt liberalismi yritti apinoida tuona aikana syntyneitä erityistieteitä, jotka perustivat oman autonomiansa omien suureidensa ja mittayksiköidensä varaan – mutta "talous" epäonnistui apinointiyrityksessä täydellisesti, ja talousajattelu jäikin toistamaan keskiaikaisen teokratian ja teologian ajatuskuvioita, ja sen "pyhäksi hengeksi" tuli pohjimmiltaan uskonnollislaatuista kaikkivoipaisuuskuvitelmaa edustava "raha".
Nykyisin juuri kukaan ei enää tajua miten totaalisesti harhassa oma taloususkontomme – talousteokratiamme – on, eikä edes sitä, etteivät näennäiset käsitteelliset vastakohtaisuudet liberalismin kahden muunnelman – ”kapitalismin" ja "sosialismin" – välillä ole todellakaan muuta kuin viimeisen jäljellä olevan järjen ja ymmärryksen noitumista harhaisilla talousteoreettisilla käsitteillä.
Vanhojen kielellis-kulttuuristen kansallisvaltioiden valtajärjestelmien rappeutuminen ja uudella ajalla valistuksen vaikutuksesta kehittyneen ”edustuksellisen” demokratian hajoaminen pelkäksi talousteokratian kulissiksi on tosiasia, jolla on suunnaton merkitys, mutta joka ei meitä järkytä, koska olemme sulkeneet silmämme siltä mitä todellisuudessa tapahtuu, ja korvanneet todellisuutta kuvaavat käsitteet ideologisilla stiiknafuulioilla.
Jos jokin havainnollisesti voisi kuvata oman aikalaisajattelumme totaalista sisäistä kaaosta ja tiedollisen käsitesekaannuksen käsittämättömiin mittoihin kasvaneita kognitiivisia dissonansseja – tapaa, jolla oman mielemme nykyisellä päivänäyttämöllä esitettävät kakofoniset tragikomediat sulkevat toisensa totaalisesti pois – se voisi olla jokin kohtaus, jossa humanistien hurja huutokuoro näyttämön yhdellä laidalla vaatii absoluuttisia ”ihmisoikeuksia” kaikille – yhtäältä pyhää sotaa ja projektiivisia viholliskuvia tarvitseville fundamentalistille kansainvaeltajille, toisaalta samaan hengenvetoon oman maan hauraalle, itseidentiteettikriiseissään kipuilevalle sateenkaariväelle – vaikka nämä porukat ovat täysin yhteensopimattomia ja repivät ennen pitkää reaalimaailmassa toisensa riekaleiksi – ja lavan toisella reunalla lainakauppiaiden ja pankkiirien kuoro valmistautuu oopperalaulajan mahtipontisuudella sanelemaan hallitukselle ehdot siitä mitä maassa yleensä saa poliittisesti päättää ja mitkä summat on missäkin aikataulussa haalittava velkakauppiaille jotta velan varaan perustettu elämä jatkuisi.
Tällaisista yhteiskuntaestradilla menossa olevista tahattoman parodian näytelmistä uutisoidaan päivittäin parhaat palat valtamediassa aivan kuin kyseessä olisivat olennaisen tärkeät tapahtumat. Yksikään uutistoimittaja ei ole kertonut, että maan valtionvelasta kolme neljäsosaa on aiheutunut kansainvaelluksen kustannuksista, tai että sateenkaariporukka on vain marginaalinen ja ehkä vähän häiriintynyt vähemmistö, joka ei ymmärrä ettei poikkeavuudessa ole mitään itsessään arvokasta vaikka he kiihkeästi vaativatkin itseoikeutettua pääsyä jonkinlaiseen idealisoituun esimerkkiasemaan, tai että maan ikuiseen velkakoukkuun ripustaneet lainakauppiaat ovat tosiasiassa aktiivisia strategisia toimijoita, jotka oikeastaan saisivat kumartaa ja kiittää kansallisvaltioiden hallituksia kiltteydestä, kun nämä antavat heidän numeerisille rahasummilleen reaalitaloudellisen ankkurikytkennän ja varmistavat näin numeroilluusioille kovan maaperän.
Mehän uskomme lujasti numeroihin, jotka eivät kuitenkaan kerro mitään siitä mihin maailma oikeasti on menossa. Numeerinen näennäiseksaktius noituu ymmärryksen, ja se on jopa aivan erityinen ajatusansa – se on erityistapaus siinä tavassa, jossa eurooppalaisen uuden ajan kartesiolainen rationaalisuus on vähän kaikilla ajattelun alueilla oppinut kiertämään kipeät ja vaikeat kysymykset, jättänyt käsitepinnoille ammottavia valkoisia tabuaukkoja, jotka sitten on opittu peittämään ja sementoimaan käyttämällä yliyleistäviä yleiskäsitteitä.
Yleiskäsitteet ovat erinomaisen käyttökelpoisia siksi, että eurooppalaisen uuden ajan ajattelulle ominainen induktiivinen päättely luo harhan siitä, että ”totuus” on jotain, joka nousee kaikkien yksittäistapausten yläpuolelle ja siten edustaa jotain nimenomaan ”yleistä”. Eli talousteokratia ei todistuksekseen tarvitse muuta kuin itsessään ajattomia ja iättömiä numeroita – numerot ovat oikeastaan ihanteellisesti idealisoituja ”yleiskäsitteitä” – jotka voidaan sitten liimata miltei mihin reaalitodellisuuden koordinaatiston kohtaan tahansa, ja numeerinen näennäiseksaktius hoitaa loput luoden illuusion pätevästä päättelystä.
 |
| Elokuvan ensimmäinen repliikki |
Talousteokratian uskonkappaleet ovat horjumattomat. Ensinnäkin: ”rahassa” jäi elämään keskiaikainen, pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma – kaikki talousajattelu ottaa fundamentaaliseksi lähtökohdakseen sen, että mitä ”rahalla” ei saa, sitä ei sitten saa millään muullakaan ihmisen vallassa olevalla keinolla. Ja toiseksi: kaikki ”rahaan” pohjautuva ajattelumme luottaa kuvitelmaan, että numeroilla suoritettavat, muodollisesti ”loogiset” operaatiot ovat jo itsessään tae laadukkaasta ajattelusta.
Kukaan talousteorian klassikoista ei ole ymmärtänyt, miten kirjaimellisesti rahatalousajattelu toistaa teokratian ja teologian perinnettä. Että siis siinä on kyseessä nimenomaan ikiaikaisen uskontoilmiön nykyinen maallistunut muoto – että on puhuttava ”taloususkonnosta” nimenomaan siksi, että kyseessä on uskonto. Rahatalousajattelu on perinyt kaikki muut uskonnon ominaisuudet, paitsi eskatologian. Köyhistä ei voida tehdä taloususkonnon syntisiä, koska ihminen on lajityypillisesti altruistinen olento, ja köyhät herättävät meissä sääliä. Siksi taloususkonto on tarvinnut rinnalleen toisenlaisia eskatologioita – ja uusia maailmanlopun ja viimeisen tuomion kuvastoja onkin sitten esimerkiksi niin sanottu ”vihreä ajattelu” tuottanut kymmenittäin.
”Ajan lyhyt historia” on kirjoitettu. Kuka kirjoittaisi ”Talouden lyhyen historian”? Se olisi yksi ihmiskunnan surkeimmista kehityksellisistä spektaakkeleista. Liikkeelle lähdettäisiin ihmislajin ja -yksilön kaikkein varhaisimmasta lapsuudesta, vastasyntyneen eriytymättömistä symbioottisista tunnoista, omnipresenssin ja omnipotenssin tunnoista, jotka ovat maailman kaikkien uskontojen pohjimmaista rakennusainetta. ”Rahalla” on ollut matkan varrella monia motiiveja ja muotoja – esimerkiksi Spengler antaa monumentaalisessa historiankartoituksessaan luettelon siitä mihin kaikkeen ”raha” on vuosituhansien varrella tajunnallisesti sulatettu. Uudella ajalla ”talous” pyrki tieteeksi tieteiden joukkoon, ja esimerkiksi idea rahasta arvon ”mittavälineenä” tuli vasta tuolloin pyhitetyksi. Nyt sitten postmoderni raha säntäilee bitteinä keinottelijoiden päätteillä, ja jos reaalitodellisuuden ehdot siinä sivuutetaan, sen pahempi reaalimaailmalle.
Ne, jotka jostain kumman syystä kuvittelevat, että ”talous” olisi motivoinut eurooppalaisen uuden ajan luonnontieteilijöitä tai muita intellektuelleja kehittämään sen loistavan tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin, joka meillä nyt on ympärillämme, ovat enemmän kuin pahasti väärässä. Heidän kannattaa tutustua esimerkiksi Egon Friedellin ”Uuden ajan kulttuurihistoriaan”, jossa on tuotu lähikuvaan suunnilleen 1300 uudella ajalla vaikuttaneen ja historiaan pysyviä jälkiä jättäneen ajatusvaikuttajan elämänkerrat. Tosiasia on, ettei joukosta voi oikein löytää ainoatakaan, jota ”rahapalkkiot” olisivat motivoineet.
Vain nykyaika on hurahtanut taloususkontoon.
 |
| Optimistinen maailmanloppu |
Ajan henki on se, että ”kaikessa on pohjimmiltaan kyse rahasta”. Meillä ei ole älyllisesti kyllin vahvaa mielikuvitusta, jotta voisimme verrata oman aikamme ihmisten taloususkonnollista tunnustuksellisuutta keskiajan ihmisten hartaan uskonnolliseen maailmankuvaan – he kokivat totena sen, että Jumala oli aikojen alussa pannut kaikki maailman asiat kohdalleen, ja oikeastaan maailma muodostui ”Jumalan tahdosta” tai ”Jumalan ajatuksista”. Ihan vastaavalla tavalla me nykyihmiset koemme totena, että maailma ympärillämme muodostuu ”taloudellisista realiteeteista”.
Kun sosialistiset valtiot romahtivat, länsimaiset talousoppineet ja intellektuellit juhlivat tapahtumaa historiallisena käännekohtana, jolloin liberalistiset näkemykset viimein voittivat kilpailijansa, ja koko maailma vapautuisi sosialismin harhoista ja pakkovallasta. Francis Fukuyama keksi termin ”historian loppu”. Myös hän itse on sittemmin siirtynyt kantamaan huolta siitä maailmasta, joka jäi jäljelle ja jota uhkaa periaatteessa samanlainen hajoaminen joka romautti itäblokin.
Taloushistorian viisas visionääri Immanuel Wallerstein nosti esille tosiasiat siitä, että itse asiassa edesmennyt N-liitto oli maailman taloushistorian toistaiseksi tehokkaimmin varallisuutta ja pääomia harvojen käsiin kerännyt valtio. Itse asiassa se oli maailman kapitalistisin valtio. Sen romauttaneet valuviat – joista olennaista roolia näytteli nimenomaan ihanteellisten numeeristen suunnitelmien ja raadollisen reaalimaailman välille ratkennut suunnaton kuilu – voivat ihan hyvin olla toistumassa myös länsimaailman omaksumassa rahaohjasteisessa kapitalismissa.
Tuskin kukaan akateeminen talousoppinut on pohdiskellut mitä läntisen kapitalismin kannalta merkitsee se, että N-liitto romahtaessaan muuttui oudon ongelmattomasti oligarkkien valtajärjestelmäksi, joka epäsuorilla vaikutuksillaan sitten lopulta nosti Putinin valtaan.
Niin moni asia putoaa omassa taloususkonnossamme jo ajattelun valkoisiin tabuaukkoihin. Niin käy, kun ideologisen puhdasoppisuuden nimissä halutaan todellisuus nähdä vain oppikirjatotuutena omaksutun teorian käsitteiden pohjalta. Olemme olleet taloususkonnon kuoropoikia, moitteettomia mallioppilaita, ja osaamme ummistaa silmät, suut ja korvat kaikelta mikä koskee sitä, mitä oikeasti reaalitodellisuudessa tapahtuu. Länsimaailma ei tietenkään enää elä hurmaantuneena sosialistisista utopioista, mutta se elää ”rahan” kaikkivoipaisuuskuvitelman ja numeerisella näennäiseksaktiudella noidutun ymmärryksen vallassa, eivätkä nämä harhat mitenkään ole eri laatua tai vähäisempiä kuin ne joita sosialistinen suunnitelmatalous yritti elättää. Ei omalla rahaohjasteisella taloudellamme ole tarpeeksi vahvaa ihmistieteellistä, eikä edes poliittista tai muuta yhteiskunnallista valvontaa.
Raha-ajattelun valkoisiin tabuaukkoihin putoaa niin paljon. Rahaohjasteinen länsimaailma romahti kymmenen vuotta N-liiton ja sosialistisen leirin jälkeen, ja esimerkiksi erään pienen pohjoisen maan, Suomen, valtiokoneisto sai siinä yhteydessä kestettäväkseen sellaiset yksityistalouden haaksirikon seuraukset, joille eivät edes maan aikoinaan maksamat mielettömät sotakorvaukset vetäneet vertoja.
 |
| Rahaekspansion seurausvaikutukset Suomessa |
Meilläkin 90-luvun laman jälkeen talous on saatu toimimaan vain yhteiskuntaa tuhoavilla ehdoilla. Reaalimaailmassa tuloerot ovat tuon jälkeen vain kasvaneet, eikä maassa vuosittain tehtyjen työtuntien määrä ole kasvanut. Suuren maailman lainakauppiaat ovat tyytyväisiä – jälleen yksi kansallisvaltio joka on ripustettu ikuiseen velkakoukkuun, ja jossa valtionvelasta on tullut uusi, demokratian jälkeinen hallitusmuoto.
Monta tuottavaa yritystä ajettiin meilläkin konkurssiin, kaapattiin, ostettiin pilkkahintaan takaisin, pilkottiin tai fuusioitiin, saneerattiin myyntikuntoon – ja katso, ne putosivat keinottelijoiden kämmenelle kuin ylikypsät hedelmät. Yleisesti ottaen yksikään talousnero ei ole koskaan laskenut miten paljon rahaohjasteisen markkinataloutemme toiminta hävittää maailmasta rahaa konkurssien kautta.
Talousmaailmassa tällaisia systeemin syvätason tosiasioita ei kukaan sano ääneen. Kuten kaikissa olemuksellisesti totalitaristisissa valtajärjestelmissä, myös talousteokratiassa vallitsee aivan erityinen puhumattomuuden kulttuuri, jossa opitaan väistämään kipeät ja vaikeat asiat ja kehitetään yliyleistäviä yleiskäsitteitä, joilla ajatteluun auenneet ammottavat tabuaukot saadaan paikatuiksi.
Kukapa journalisti julistaisi ääneen, että kansallisvaltioiden valjastaminen sijoittajien ohjastamia velkarekiä vetämään oli seurausta juuri siitä, ettei kapitalismi yritysmaailmassa enää riittänyt – se ei juppikulttuurin mellastuksen jälkeen ollut enää toimintavarmaa, koska 80-luvun keinottelijoiden rahaoperaatioilla kaapattiin yrityksiä, pilkottiin niitä ja fuusioitiin, ”saneerattiin myyntikuntoon” – ja kun se tie oli kuljettu kurjaan paskaiseen loppuun, alkoi vanhojen kielellis-kulttuuristen kansallisvaltioiden valjastaminen velkakoukkuihin.
Kansallisvaltioilla on nimittäin se ominaisuus joka ei koskaan reaalimaailmasta siirtynyt yritysten ominaisuudeksi – siis että nämä yhteiskunnat perustuvat ihmisten kaikkein lajityypillisimmän, perustavimman laatuisen sosiaalisuuden varaan, ja kun yhteisöissä ihmiset keskittyvät reaaliseen arkielämään, he pyrkivät ja pystyvät pitämään yhteisistä asioistaan huolta – päinvastoin kuin yrityksissä, joiden historiallisena kohtalona oli 80-luvulta lähtien joutua juppitoimijoiden junaileman markkinaosuuksien ostamisen ja myymisen ja muun keinottelun kauppatavaraksi -- mikä ei kapitalismin vauhtipyörää pysäyttänyt, vaan seuraavana asteena oli valtioiden velkaannuttaminen.
Rahamarkkinoiden vapauttamiseen hurahtanut talouspresidentti Mauno Koivisto joutui lopulta kutsumaan koolle konklaavin, jossa kertoman mukaan ohjeistettiin tuomioistuimia tuomitsemaan lamakonkurssit pankkien eduksi. Itsensä ihmisoikeuspresidentiksi mieltänyt Tarja Halonen määräsi Koiviston konklaavin asiakirjat salaisiksi.
Koska alkaisimme julkisesti puhua talouden tosiasioista peittämättä niitä idealistisiin käsitekaapuihin? Kuka tuleva presidenttimme sanoisi ääneen, että "valtionvelka on uusi demokratian jälkeinen hallitusmuoto".
 |
| Kuinka mies muuttui: keinottelijasta reaalimaailman rakentajaksi |
-------------------------
Pretty Woman Imdb:ssa https://www.imdb.com/title/tt0100405/
Pretty Woman Wikipediassa https://en.wikipedia.org/wiki/Pretty_Woman
-------------------------