 |
Koska ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaeläin, meitä ovat aina määränneet ja yhä määräävät yhteisöllisen "vallan" tekijät, eikä vuosimiljoonien mittaan "vallasta" jalostunut yksilöllinen kokemuksellinen "tahto" kaikista idealistisista mielikuvistamme huolimatta ole sellainen tekijä, joka voisi todellista käyttäytymistämme kuvata ja selittää.
Meille vain ei kouluissa opeteta omaa lajiamme koskevia perusasioita. Ei opeteta esimerkiksi sitä omaa sosiaalista ominaislaatuamme havainnollisesti esittävää seikkaa että käyttämällä erityistä regressoivaa metodia -- mitä sanotaan "hypnoosiksi", mutta mistä meillä on vain vähäisiä ja vääristyneitä mielikuvia ja mielipiteitä -- yksilöllinen "tahto" voidaan edelleenkin palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin hämmästykseksemme huomaamme, että "tahto" voikin siirtyä ihmiseltä toiselle.
Idealistinen käsitys täydellisen autonomisista yksilöistä joista sitten esimerkiksi siviilipalestiinalaisten ja Hamasin yhteisöt erikseen muodostuisivat, on pelkkää oman – eurooppalaisella uudella ajalla ajatteluumme kehittyneen – ja jo vahvasti ylikasvaneen yksilöidealismin tuotetta.
Ei oikeasti voi vetää minkäänlaisia todellisia rajoja siviilien ja terroristien välille. Ihminen ei ole yksilö, idea, jollaisista yhteisöt muodostuvat. Vain täydellisen tietämätötön ja ymmärtämätön valtapoliitikko voi iskulauseenaan julistaa, ettei "Yhteiskuntaa ole olemassakaan". Tai totaalisen todellisuudentajuton juristeristi yliyleistävillä yleiskäsitteillä kyhättyjen pykäliensä pyhissä ympyröissä pähkäillä, ettei "Yleistä oikeustajua ole olemassakaan".
Eivät mielikuviemme mukaiset yksilöt, yksilöidentiteettiin liitetyt, päälleliimatut idealistiset, kuvitteelliset voimat jaa ihmisiä eri karsinoihin. Kyllä kaikki mitä todellisuudessa tapahtuu, tapahtuu aina kussakin tilanteessa vallitsevien joukkovoimien vaikutuksesta.
Näinä päivinä uutisissa kerrotaan kummallisesta kaavasta poikkeavasta tapauksesta ulkoministeriössä, jonka sankasta virkamieskunnasta osa on allekirjoittanut ministerille osoitetun viestin, jossa ilmaistaan eroava kanta siihen, että Suomi jätti YK:ssa yhtymättä yhteen tiettyyn, sinänsä vähän kyseenalaisesti muotoiltuun julkilausumaan, jossa syyllistettiin Israel hyökkäyksestä Gazaan ja vaadittiin tulitaukoa siviilien suojelemiseksi – eli käytännössä mahdollistamaan Hamasin uudelleenjärjestäytyminen.
Poikkeavaa virkamiesten kirjelmöinnissä on tietysti ensinnäkin se, että virkamieskunta ylipäänsä yrittää ohjeistaa ministeriään. Onhan sellaista tapahtunut toki ennenkin, ellei ole jopa oikeammin sanoa, että sitähän tapahtuu ihan koko ajan – useimmat ministereiksi päätyneet poliittiset pukarit ovat toimialallaan niin avuttomia ummikkoja, että heitä ohjaamaan ihan kädestä pidellen tarvitaan virkamiehiä, jotka taas ovat vuosikymmenten varrella tottuneetkin siihen, että ovat todellisia vallankäyttäjiä kulloistenkin hallitusten kulisseissa.
Demokratiasta ilmeisesti aika vähän ymmärtävä Sauli Niinistö kirjasikin taannoiseen omaan muistelmateokseensa tyytyväisyytensä siihen, että silloiset valtiovarainministeriön virkamiehet olivat jo valmiiksi ajatelleet talousasioista samalla tavalla kuin hän. Tällaisia, hmmm, helpotuksen huokauksia voidaan kuulla siis valtapoliitikkojen suista tänä aikana, jolloin valtionvelasta on tullut uusi, demokratian jälkeinen hallitusmuoto.
Kun Pekka Haavisto ministeriaikanaan himoitsi ISIS-vaimoja lapsineen palautettaviksi vankileiriltä takaisin kotosuomeen, hänkin sortui vaatimaan virkamieheltään laillisesti kyseenalaista toimintaa. Vaikka hän sai tästä vallan väärinkäytöstään huomautuksen, se ei kuitenkaan näytä vähentäneen hänen kansansuosiotaan, joka ilmenee tällä hetkellä yhtenä presidentinvaalien ennakkosuosikkina. Asia, joka mielestäni voisi olla toisinkin on se, että tuollaisia ei vain virkamiehille vaan siis sankariministereillekin ominaisia toimivaltuuksien ylityksiä ei tarkastella oikeaa taustaa vasten – pitäen niitä virkavallan vakiintuneina institutionalisoituneena taipumuksena omankädenoikeuteen, joka toki tässä nimenomaisessa kyseessä olevassa tapauksessa nousi erityiseltä, narsistisiin motiiveihin palautuvan uhriajattelun voimaannuttavalta pohjalta.
Minkään ministeriön virkamieskunnasta ei oikeasti ole mahdollista erottaa toisistaan jossain yksittäisessä kysymyksessä irtiottoja tekeviä kapinallisia ja vakiintuneen virkamiesroolin eli vallankäytön demokraattiset muodot sisäistäneitä hallintohenkilöitä. Mutta mielialat sellaisissa täydellisen sisäänlämpiävissä yhteisöissä, jollaisia ministeriöt ovat, syntyvät tilanteiden mukaan, eikä mikään päiväkohtainen käsitesekava "tiedollis-opillinen" jakolinja välttämättä määrää mitään sen pysyvämpää totuutta.
Toki ideologisia vedenjakajia tuollaisissa puolimielisissä yhteisöissä on, ja voisi olla arveluttavaa demokratian nauttiman kansalaisluottamuksen kannalta, jos innokkaimmat palikka-aivoisimmat virkamiehet sanomisen tarpeessaan jatkuvasti työntyisivät julkisuuteen omia ”asiantuntijalausuntojaan” esittelemään. Toisaalta vallan valppaiden vahtikoirien, journalistien, kannattaisi varmaan rohkeammin esitellä julkisuudessa näitä demokratiamme kulisseissa kaikkein todellisinta valtaa käyttäviä älyn jättiläisiä. Ei pelkoa, parodian ne tekevät ihan itse.
Käytäntönähän on ollut pikemminkin tehdä kovista virkamiestyypeistä demokratian sankareita. Raimo Sailas taisi olla todellinen supersankari. Maaseudun reserveistä noussut virkamiesintellektuelli.
Ulkoministeriön valittujen virkamiesten kirjelmöinnistä kertovissa uutisissa ei ole tuotu julki allekirjoittajien nimilistaa. Ihan puhtaasti sosiologisen mielenkiinnon vuoksi olisi kuitenkin hyvä tietää esimerkiksi, millainen oli listan allekirjoittajien sukupuolijakauma. Useimmat aikamme kipeimmistä poliittisista kysymyksistä ovat selvästi sukupuolittuneita – ja on enemmän kuin todennäköistä, että tässäkin tosiasiallisesti palestiinalaisosapuolen sympatiseeraamisessa ilmenee sukupuolen mukaan määräytyviä jakoja.
Vaikka uutiset eivät asiaa koskaan ääneen sano, julkilausumaton totuus on, että "maahanmuuttokysymykset" -- mikä terminä tietysti on vain älyllisesti epärehellinen ja typerä kiertoilmaus kehitysmaalaisten kansainvaellukselle -- on aivan äärimmäisen sukupuolittunut keskustelunaihe. Jos joku esittäisi minulle väitteen, että naispuolisille henkilöille on mahdotonta muotoilla asiaan kantoja, jotka eivät ollenkaan omaisi yksilölähtöistä näkökulmaa vaan keskittyisivät vain ilmiön määrällisiin ja väistämättömiin seurausvaikutuksiin, kulttuurisia hylkimisreaktioita ja kulttuurista rikollisuutta koskeviin koviin sosiologisiin tosiasioihin, ehkä miettisin vain hetken ja vastaisin: voit olla aivan oikeassa.
Sentään muuten mauttomassa presidentinvaalikeskustelussa on noussut kuin sattumoisin esiin vaatimus siitä että niin kansanedustajien kuin ministereidenkin -- korkean vallan käyttäjien -- pitäisi olla syntyperäisiä Suomen kansalaisia. Jokainen Houellebecqin kirjan lukenut tajuaa turhan suvaitsevuuden seuraukset -- jokainen tilastoihin perehtynyt tietää, että väestönvaihto on realisoitumassa.
Ihmisen primitiivisistä alkulaumoista alkaen ja yhteisöllisen ”vallan” kaikkein kollektiivisimmista ilmentymistä lähtien on heikompi sukupuoli tuntenut vetoa vahvempaan. Meillä ei valitettavasti ole omassa, kokonaan yksilökokemuksen maailmassa kehittyneen kielemme käsitteistössä ilmaisuja, joilla voisimme hyvin tai edes ymmärrettävästi kuvata parisuhteen perustavanlaatuisimpia sidoksia. Ne tulevat kuitenkin yhä näkyviin nimenoman sukupuolten erilaisena suhtautumisena parinmuodostukseen liittyvissä kysymyksissä, jollaisia pohjimmiltaan kaikki sympatian ja antipatian viriämät ovat.
Yksilöindividualismin ja -idealismin kylkiäisinä kehittynyt yliyleistävä, usein ylevöitettyjä yleiskäsitteitä käyttävä kieli pyrkii häivyttämään kaikki alkuperäiset erot ihmisyyden eri ilmentymien välillä – ja niin kaikki hallinnallinen kieli on tosiasiassa menettämässä otettaan reaalimaailmaan. Eurooppalaisen uuden ajan ajattelu muuttuu sokeaksi individualismiksi, ja elämme taas jonkinlaisen uudestisyntyneen keskiaikaisen skolastisen käsiterealismin maailmassa.
Kielen rappiota on mahdotonta kuvata koska se mikä rappeutuu on juuri kieli. Emme ymmärrä miten vähän esimerkiksi sosiologian perustotuuksia ymmärrämme. Ylikäymättömän kuilun ja käsitekynnysten taakse jää ihmispsyyken syvimpien kerrosten kollektiivinen laatu. Ei auta, vaikka toistettaisiin kuinka monta kertaa ihmisyyden perustavanlaatuisin totuus: vaikka alkulaumoja organisoinut ”valta” onkin vuosimiljoonaisessa lajinkehityksessä jalostunut yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi”, aina kipeiden kysymysten yllättäessä ja noustessa pinnalle, yhteisön kriisiytyessä ja vähitellen jäykistyessä totalitaristiseen torjuntatilaan yksilöt taantuvat takaisin ”vallan” kollektiivisten ominaisuuksien huomaan.
Huolimatta eurooppalaisella uudella ajalla syntyneen ja kehittyneen individualismimme tajunnallisista vaikutuksista ja tiedollisista pinnoista olemme edelleenkin ensi sijassa ja kaikkea määräävässä mielessä yhteisöolentoja. Mikään ihmisyhteisö ei missään eikä koskaan ole vain kooste yksilöistä, kaikkein vähiten kooste järkevistä yksilöistä – vaan valitettavan usein jotain aivan päinvastaista. Useimmiten on kyse sosiologian perustavimmanlaatuisesta tosiasiasta, siitä, että yksilöt tekevät yhdessä tekoja, joita yksikään yksilö ei yksinään tekisi.
-------------------------------------