Ranskan suuri vallankumous oli historian näytelmällisin suurimittainen oikeusdraama, joka vain muutaman vuoden kuohuntavaiheen kestettyään päätyi siihen että vallankumoukselliset teloittivat toisiaan giljotiinissa. Mitä siinä tapahtui, jos näytelmää katsotaan ikään kuin tiedollisten pintojen alta, tajunnallisten muotorakenteiden kannalta? Jos opilliseen ajatteluun kuuluvat kulissit jätetään näyttämölavasteiden rooliin ja yritetään tarkastella kollektiivista yhteisöolentoa, joukkopsyykeä, joukkosielua, massojen kapinaa.
Tarvittiin vahvaa idealismia ja palavaa intomieltä, niin syvältä nousevaa uhriajattelua – uhrirooliin samaistumista – että se antaisi viattomasti kärsineille voimaantumista ja omankädenoikeuden korjata kaikki koetut ja kuvitellutkin historialliset vääryydet. Sellaisen ilmaisemassa filosofiset väittämät tai opillisen oikeassaolemisen todistelut eivät enää ratkaise mitään – kun psyyke taantuu niin että yksilöllisen järjen kriittisyys sulaa kollektiivituntoihin ja omankädenoikeus valtaa tajunnan, siitä alkaen ajatukset todistetaan teoilla. Kaikki historian vallankumoukset ovat tajunnallisesti samassa kategoriassa kuin kaikki tunnustuksellisen ajattelun motivoimat terroriteot – ne ovat vain uhriajattelun variaatioita, manifestaatiota, jossa tekeminen hautaa sanomisen, joka jo aikapäiviä on lakannut pohtimasta ja perustelemasta ja muuttunut puhtaaksi julistukseksi.
Suuria ihanteita, idealismia, jonka vallassa todellisuus muuttuu dramaattisiksi näyttämökuviksi. Ne jäävät historiaan – siellä liput liehuvat ja rintamajoukot marssivat – historiankirjoitus on olennaisilta osin taantunutta kuva-ajattelua, joka oikeasti on historiallista vain esimerkiksi siinä mielessä, että se vastaa vaikkapa antiikin kreikkalaisille ominaista tajunnallista idealismia, jossa koettu maailma muodostui eräänlaisista todellisuuden pysäytyskuvista.
Historian näytelmien pinnanalaiset juonet ovat paljon pelkistetympiä mutta todellisuuden ymmärtämisen kannalta paljon tärkeämpiä kuin niiden iskulauseiden näennäistiedolliset sisällöt, joita joukot vallankumouksen huumassa huutavat. Ihanteellisuus kiteytyy opilliseksi tunnustuksellisuudeksi, joka tyypillisesti pysähtyy ja sementoituu sikäli kuin uusi järjestelmä yleensä löytää pysyvät institutionalisoituvat rakenteensa – ja jos löytää, sitä pahemmat seuraukset sillä on yksilön psyykkisille kyvyille ja vapaudelle itsenäiseen ajatteluun. Ihanteiden varaan rakennetun valtakunnan kohtalo on sinetöity. Vallankumous on tavallaan kuin totalitarismin historiallinen esiaste.
Tässä välissä kannattaa muistaa se mitä yksi presidenttiehdokkaista syvänä mietelauseena esitti: ”Monikulttuurisuus on rikkaus. Ei mulla muuta.”
Jokin totuus siihen sisältyi kun sanottiin, että sosialismi oli hieno juttu mutta kun tyypit pilasi sen. Luulisi että se tosiasia – siis todellakin, kautta historian todeksi osoittautuva sosiopsyykkisten kerrostumien romahtamisessa esille tuleva väistämätön kehityskulku – siis tosiasia, vaikka se näyttää paradoksilta – että vallankumoukset ja totalitarismit seuraavat toisiaan suoraan alenevassa polvessa ja ovat samanlaisia siinä suhteessa, että ne kumpikin sortuvat omaan sisäiseen hajoamiseensa. Vallankumoukset syövät omat lapsensa ja totalitarismit täydentävät nämä tuhotarpeet kun eivät muulla tavalla osaa itse loppuakaan kuin hajoamalla sisältä käsin.
-----------------------
Valitettavasti kouluissamme ei opeteta sen enempää syvyyspsykologiaa kuin sosiologisia perustotuuksia lajimme lähtökohtaisesta ja olemuksellisesta sosiaalisuudesta, joten meillä ei ole käsitteellisiä eikä siis myöskään tiedollisia eväitä järin syvästi ymmärtää, millaista leikkiä perustavanlaatuiset persoonallisuuden identiteetit, eli "objektin" ja "subjektin" roolihahmot psyykemme pohjavirityksissä näyttelevät.
Vaikka yleisellä ihmisidentiteetillä ja itseidentiteetillä on jokaisessa sielussa ihan tietty kehitysjärjestys – olemme kaikki syntymämme jälkeisen symbioottisen riippuvuuden tuotteina ensin ”objekteja”, hoivan ja huolenpidon, vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottajia, ja vasta vuosia myöhemmin meissä alkaa muodostua ”minä”, josta parhaassa tapauksessa kasvaa autonominen aikuinen – ja koko kasvun, kehityksen ja myöhemmän elämän läpi nuo kumpikin komponentti muodostavat ihmisen "minää" toinen toisiaan tukien ja toisistaan kiinni pitäen.
Meissä kaikissa elää alkuperäinen ”kaikkiallinen” ja ”kaikkivaltainen” kollektiivitajunta, ja se meidän vähintään pitäisi ymmärtää, että terveitä toimijasubjekteja ei meistä kenestäkään koskaan missään täydellisen absoluuttisessa mielessä kehity. Absolutismit ovat vain tajunnan pahenevia taantumia, palautumista varhaisimmassa kehitysvaiheessa vallinneisiin omnipresenssin ja omnipotenssin tuntoihin. Siis niihin yleisinhimillisiin perustuntoihin, jotka ovat esimerkiksi maailman kaikkien uskontojen pohjimmaisia rakennusaineksia. Ja ne ovat siis myös kaikkien totalitarismien varsinaisia rakennusaineksia. – Osoittaa vain totaalista tietämättömyyttämme ja ymmärtämättömyyttämme, että niin monet ihanteelliset idealistiset sielut ovat valmiita vannomaan yhtä sun toista ”absoluuttisten arvojen” nimissä, vaikka jokaista ihmistä joka yhtään ymmärtää historiaa pitäisi tuollaisten jälkien pelkästään pelottaa.
Juristeristit omalla huteran historiantuntemuksensa varaan kyhätyllä näyttämöllään peruukki päässään ja musta kaapu yllään kuin keskiaikaisen inkvisition jumalalliset auktoriteetit ikään puhumassa pykälistä pyhillä äänenpainoillaan ovat kuin suoraan shakespearelaiselta estradilta. Heillä on vielä nykyaikanakin ja länsimaisen omantunnonetiikan maailmassa käytettävissään vain tragedian käsikirjoitus, koska juristerian käsitetiedollista ongelmaa ei ole pystytty ratkaisemaan muuten kuin kirjoittamalla kaikki lait kehittymättömän normimoraalin mekaniikalla.
Juristeria, absoluuttiset arvot ja yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä kyhätyt, täydellistä keskiaikaista skolastista käsiterealismia edustavat normimoraaliset lakipykälät -- niihin ei sisälly niin minkäänlaista historiantajua, ei todellisuudentajua, ei suhteellisuudentajua. Ja heti kun joku nuori sinisilmäinen taistolaistyttö tai vanha vapiseva äijänpaska vetoaa ”kansainvälisiin sopimuksiin”, koko demokraattinen valtajärjestelmä säikkyy ja hyppii seinille.
Elämme merkillisiä aikoja, merkillisissä yhteiskunnissa, joissa eurooppalainen valistus on syönyt omat lapsensa ja absoluuttisiin totuuksiin takertuva totalitarismi keskeisine instituutioineen – edustuksellisen valtansa vapaaehtoisesti varhaislapsuuden symbioottisiin liemiin liuottanut poliittinen systeemi, journalismin ja juristerian hyvävelikerhon muodostama hapantuneen valistuksen ja oikeusinkvisition giljotiiniosasto – kirjoittavat käsikirjoitukset itsetuhoiseen draamaansa, ohjaavat itse tragikoomiset tekeleensä, näyttelevät keskeiset pääroolinsa, istuvat itse katsomossa ja taputtavat katarttiset kyynelet silmissä liikuttuneina omista roolisuorituksistaan – pitäisikö tämän aikalaisdraaman sivustakatsojan itkeä vai nauraa?
Koska psyykemme on näyttämö, elämme omien korviemme välissä aina ikään kuin näyttämökulisseissa, ja muut ihmiset näemme oman näytelmämme roolihahmoina – kussakin kohtauksessa aina joko objekteina tai subjekteina.
Ehkä meidän pitäisi oppia iloitsemaan juonellisista sivupoluista, kokonaisuutta kehystämään ja mieltä virkistäviä tasonvaihteluja tarjoamaan tarkoitetuista episodeista? Niitähän tämä maailma tarjoaa laajalla skaalalla joka päivä journalistisina helminä.
Kun joku julkistyrkky aikamme vaikuttajayksilö, nainen, riisuu itsensä valokuvaan tai mielenosoituksessa alastomaksi "jonkin hyvän asian puolesta", kyllähän se on kaikilta osatekijöiltään ja sävyiltään miltei Shakespearen näytelmän veroinen draamakohtaus. Sellaisessa ollaan Narkissoksen lähteellä näkemässä ja näyttämässä itseään peilille ja kameran objektiiville.
Siinä itsensä yliyleistävä yliyksilö elvyttää pienessä sielussaan suuren ajattelijan ja toimijan, kaikki mahdolliset mielen teatterin toimijasubjektit, sanotaanko että poliitikon, ja uhrirooliin samaistuvan oikeustaistelijan ja vallankumouksellisen, omankädenoikeutta toteuttavan provokaattorin ja suuren luovan taiteilijan – siinä ollaan objektina kokemassa alitajuista voimaantumista uhriroolista ja samaan aikaan subjektina toimitaan mukamas hyvän asian ja ylevän motiivin nimissä – kuka jaksaisi edes kartoittaa koko sen sielullisen hämähäkinverkon joka tällaisissa psyykkisesti nyrjähtäneissä draamoissa näyttäytyy?
Katsokaa päivän lehteä. Sellaisia juttuja uutislehtemme ovat nyt päivittäin täynnä. Enemmän kuin joka toinen ”uutinen” kertoo jostain narsistisen uhriajattelijan tempauksesta. Voin kuvitella mielessäni loputtoman jonon julkisuudenkipeitä ihmisiä, joista paras pää lopulta valikoituu poliittisiksi pyrkyreiksi ja pääsee eduskuntaan päättämään tärkeistä kysymyksistä.
Suurin joukko on kuitenkin kaikenlaisia taiteilijoita, ja taiteilijat ne sitten vasta varsinaisia haavasieluja ovatkin. Ahhh, sitä uhriajattelun voimaannuttavaa motiivia jolla he tuskaisen luomistyönsä tuloksia näytteille asettavat. Roolit menevät tosi oudosti, mutta hykerryttävän ja hervottoman hauskasti sekaisin. Valokiilaan astuvat kevytkenkäiset Windsorin iloiset rouvat ja itsensä vakaviksi taiteilijoiksi noteeranneet ja sydämensä kyllyydestä toisilleen ilkeilevät taiteilijat -- ehkä heidät kaikki pitäisi istuttaa koulun penkille Shakespearea lukemaan.
Ai niin, mutta se kirjailijahan on poistettu teatterikorkeakoulun tarvitsemasta turvallisesta tilasta. No, näytelmä jatkuu joka tapauksessa. Maailma on näyttämö, ja ihmiset sen täyspäiväisiä joskaan ei aina täyspäisiä näyttelijöitä. Kun vain jaksaisi katsoa edes jonkin esityksen loppuun saakka.
--------------