 |
| Poskilihakset |
Niin erityistä käsitteellistä päättelyä kuin Wittgensteinin varhaisvaiheen kielifilosofia edustaakin, ja niin herkkäviritteinen kuin hän myöhäisfilosofiassaan olikin "havaitsemaan kielen käyttötilainteiden tosiasiallista moninaisuutta", hän ei koskaan hahmottanut kirjoitettua kieltä lajinkehityksellisenä kognitiivisena emergenssinä.
”Tractatuksessa” hän keskittyi elementaarilauseeseen ja jäljitti tapaa, jolla lauseen kieliopillinen rakenne vastaisi maailman rakenteita. Elementaarilauseen muodostavat subjekti, predikaatti ja objekti, ja niillä ilmaistaan aina tietty asiaintila, tosiasia, ja maailma ei ole olioiden – subjektien, predikaattien ja objektien – vaan tosiasioiden maailma.
Lause on todellisuuden kuva, ja kielen kuvateoriaan olemuksellisesti kuuluu että jokaisella mahdollisella asiaintilalla on reaalimaailmassa negaationsa. Logiikka ei kerro tosiasioista, se on muodollista, tautologiaa, oppi päättelyn säännöistä – esimerkiksi säästä emme tiedä mitään, jos tiedämme, että ulkona joko sataa tai ei sada.
Wittgensteinin kielifilosofia oli 1900-luvun vastaus ongelmiin, jotka olivat vaivanneet ajattelijoita antiikin kreikkalaisista alkaen. Itse asiassa antiikin kreikkalaisten ajattelu – tajunnalliset rakenteet ja tiedolliset käsitteistykset – olivat hyvinkin puhdasta kuva-ajattelua. Kreikkalaisten miellemaailma muodostui jonkinlaisista todellisuuden pysäytyskuvista – ”ideoista” – jotka eivät esittäneet vain esineisiä kohteita, vaan myös tekoja ja toimintaa, tai yhtä lailla ominaisuuksia – ja jopa fysikaaliset vaikutusvoimat – tapahtumisen ”syyt” – antiikin kreikkalaiset sijoittivat olioiden ”sisään” niiden ominaisuuksina.
Vaikka Wittgenstein jonkin aikaa uskoi ”Tractatuksessa” ratkaisseensa kaikki filosofian ongelmat, vähän myöhemmin hän itse päätyi jäljelle jääneiden kysymysten ääreen. Ne eivät sijoittuneet elementaarilauseeseen, vaan maailmaan, jossa kieltä käytetään elämänmuodon ja toiminnan olemuksellisena osana.
Wittgensteinin varhaisfilosofia on yhtäältä syvällistä ja ankaran aksiomaattista ja menee siksi yli normaalijärjen ymmärryksen, mikä ei kuitenkaan ole estänyt esimerkiksi poliitikkoja siteeraamasta häneltä irrotettuja lauseita. ”Investigations” -kokoelmassa julkaistuja huomautuksia ei niinkään siteerata, mutta niiden näennäinen helppolukuisuus on tehnyt ne alttiiksi puhtaasti filosofiselle väärinymmärrykselle.
Akateemisessa maailmassa on ilmestynyt Pisan tornin mittainen vino pino väitöskirjoja, joissa ”kielipeleihin” liittyvät kysymykset on ratkaistu falskilla relativismilla ja pantu teoria todistamaan jos jonkinlaisten kuppikuntien oikeutta ikiomaan tunnustukselliseen ajatteluun.
Ehkä sodanjälkeiset sukupolvet toteuttivat järjestäytyneiden yhteiskuntien piirissä esiintyvän tyypillisen kulttuuri-ilmiön: jokainen aika ensin rajusti torjuu aikalaistasolla esiintyvien edelläkävijöidensä ajattelun, joka kuitenkin saattaa itää jossain julkispinnan alla ja tietyn ”kulttuurivitkan” – ehkä kolmen-, viiden kymmenen vuoden kuluttua – puhkeaa esiin ja lanseerautuu – toki usein ajan laimentamana ja muodottomaksi muuttuneena – uudeksi valta-ajatteluksi.
Niinhän 60-luvun radikalismille yleisesti ottaen kävi. Se on nyt tämän ajan valtavirta-ajattelua. Kuvitelkaa muutosta: reilu puoli vuosisataa sitten ensimmäiset luonnonsuojelusta kiinnostuneet ihmiset riemuitsivat, kun saivat jostain luonnontuhosta kertovan kymmenen sentin mittaisen yhden palstan uutisen Helsingin Sanomiin. Nyt sama lehti toitottaa ”ilmastonmuutosta” joka päivä epäröimättä sekuntiakaan propagandistisen uutisointinsa totuudellisuutta.
Kukaan ei tietenkään voi kiinnittää huomiota siihen, miten väljähtynyttä valtavirta-ajattelu on verrattuna edelläkävijöiden terävänäköisyyteen. Miten Wittgensteinin kielipelit käännettiin käytännössä merkitsemään moniarvoisuutta – mikä sitten vielä käsitteellisesti liuotettiin monikulttuurisuuteen.
Voiko enää enemmän harhaan mennä? Moniarvoisuus ja monikulttuurisuus eivät ole synonyymejä, vaan tosiasiassa toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia. Kuinka moni oikeasti ymmärtää?
Kulttuurikehityksen historiallisessa kokokuvassa edelläkävijät ovat väistättömästi kärsijöitä, joita riivaa heidän oma älyllinen rehellisyytensä – heillä ei ole sitä vaihtoehtoa, että sopeutuisivat aikansa ajatteluun niin että menestyisivät edes kohtuullisesti elämässään. Eivät filosofit voi noin vain alkaa ajatella huonosti, eivätkä hyvät kirjoittajat pysty kirjoittamaan huonoja menestysteoksia.
Edelläkävijöiden aika tulee vasta paljon sen jälkeen kun aika on heidät jo jättänyt. Haudoilla tanssijat korjaavat voiton. Muuta vaihtoehtoa ei ihmiskunnalla, edistyvillä ihmisyhteisöillä, ole.
Aika on historian pelin jokeri. Se alkuihminen, joka pystyi elämänsä virrassa pysähtymään ja jäämään paikoilleen niin, että saattoi hidastaa oman ajattelunsa virtaa, kuulla kuinka hänen hiljainen kielensä hänen omassa suussaan muodosti äänteitä ja sanoja, jotka hän sisäisellä korvallaan kuuli – kuinka tämä historiallisesti hidastettu tajunnan virta eriytti kielen rakenteelliset äännealkiot niin että äänteitä vastaavat kirjoitusmerkit tulivat mahdollisiksi – tämä muinainen ihminen oli ihmiskunnan toistaiseksi valtavimman kognitiivisen murroksen edelläkävijä.
Sillä kirjoitetusta kielestä tuli kulttuurikognitiivinen emergenssi, joka muutti tajuntamme toimintatapoja niin, että tapahtui kokonainen laadullinen kehityshyppäys. Kirjoitettu kieli ei suinkaan palaudu puhuttuun kieleen, vaan elää omassa kehityskerroksessaan. Kieli ei ole vain ”talo jossa elämme”, vaan ”kerrostalo jossa elämme”.
Äännekirjoituksella on tekemistä ajantajun ja syvyysperspektiivin kanssa. Saatamme oman eläytymiskykymme varassa ymmärtää, miten nimenomaan tajunnallisen ajan hidastaminen auttaa hallitsemaan ajassa tapahtuvia ilmiöitä – dynamiikkaa, syysuhteita – mutta eläytyminen siihen, mikä syvyysperspektiivin ja yleensä visuaalisen mieltämisen rooli omassa järkiajattelussamme on, on jo huomattavasti vaikeampaa.
Dynaaminen liike ja syysuhteet jäsentyvät vain ajantajun maailmassa ja ne tarvitsevat kolmiulotteisen tila-avaruuden.
Keskiajan eurooppalainen ihminen ei omannut sen enempää lukutaitoa kuin ajantajuakaan, eikä meillä ole tuolta tuhat vuotta kestäneeltä sosiopsyykkisen taantuman kaudelta tallella ainoatakaan sellaista esittävää kuvaa, jossa olisi näkyvillä järjen jäsentämä syvyysperspektiivi. Renessanssi, uudestisyntymisen aika, toi nuo jo Rooman valtakunnassa jonkin verran olemassa olleet mutta sitten tuhanneksi vuodeksi kadonneet kognitiiviset kyvyt jälleen käyttöön.
Visuaalisen mieltämisen havaintohahmot ja ajatusmallit – syvyysperspektiivi, peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoinnin ajatushahmot – olivat ne, joille koko uuden ajan järki rakentui. Individualismi eriytti kartesiolaisen, maailmaa tarkkailevan Subjektin, ja tarkkailu koski Objektivoituvaa todellisuutta, jota sitten alettiin määrätietoisesti tutkia empiristisen metodin ajatustyökaluilla.
Siitä lähtien elementaarilause – Subjekti, Predikaatti, Objekti, Attribuutit – on ollut olemassa ja muodostanut sitä kieli- ja tiedonfilosofista ongelmaa, jonka Wittgenstein yritti ratkaista ”Tractatuksessa”.
Siitä on nyt sata vuotta. Vielä ei ole viesti mennyt perille. Poliitikot siteeraavat yhä väärin, omaa tietämättömyyttään ja typeryyttään tunnistamatta. Eipä se sinänsä mitään, tuskin kukaan viisas enää edes odottaa poliitikoilta oikeata asiahallintaa. Sitä ei odoteta myöskään journalisteilta eikä varsinkaan juristeristeilta, jotka ovat omiin normatiivisiin kielimaailmoihinsa täydellisesti eksyneitä.
Monet poliitikot kuvittelevat että kun vastaa kysymyksiin nopeasti ja sujuvasti, se luo kuvan ihmisestä joka on ajatellut asiat läpi ja on niistä varma. Näin kerätään valtavirran kannatus.
Poliitikot vaikuttavat puhumalla, kirjoittavat ihmiset ajattelevat kirjoittamalla. Eurooppalaisen uuden ajan ajatteluperinne on nimenomaan kirjoitetun – kirjallisen – kielen perinne.
Kun poliitikko puhuu, puheessa ei ole välimerkkejä lainkaan. Puhe on kuin urheilusuoritus, painonnostajan pullistelua, painijan vääntöä. Nostatuksia, loppukiri. Politiikka on maratonpuhujien urheilua valmiiksi kalkituilla kilparadoilla, siinä hiidetään aikalaisajattelun latuja. Kuka ehtii ensimmäisenä maaliin.
Pitkä matka on politiikan pullonpohjalta ylös taivaaseen. Wittgenstein taisi sanoa jossain yhteydessä käyttävänsä välimerkkejä erityisellä tavalla pakottaakseen lukijan hidastamaan lukemisen vauhtia. Kuka pysäyttäisi poliitikot.
Puhe on retoriikkaa, korvan ja kuuloaistin kognitiivisten resurssien varaan rakennettua vaikuttamista. Poliitikko on ihminen joka ei ole oikeasti astunut kirjoitustaidon kehityskynnyksen yli. Poliitikko on hypnotööri, joka noituu kuulijan ymmärryksen yleiskäsitteillä ja luo illuusion oikeasta asiahallinnasta.
Vain kirjalliselta pohjalta nouseva kieli edustaa kerroksellista ajattelua ja kykyä hidastaa tajunnallista aikaa. Mutta maahanmuuttolähiöiden ostoskeskusten käytävillä aika ja puhe kiihtyvät, ääni nousee. Ehkä tulevaisuuden poliitikot kaipailevat näitä ja kilpailevat näiden huutokulttuurien kanssa joissa kirjoitustaitoa ei juuri esiinny.
”Monikulttuurisuus on rikkaus. Ei mulla muuta” – Alexander Stubb.
Eurooppalaisen kirjallisuuden merkitystä uuden ajan individualismin ja demokratiakäsityksemme synnyssä ja kontekstissa on kirjailijoista erityisen syvällisesti pohdiskellut tsekkiläissyntyinen Milan Kundera. Hän on poliitikosta niin kaukana kuin intellektuelli vain olla voi.
Kun hän puhuu, hän ei puhu pelkästään kirjallisuuden historian pohjalta, vaan hänen äänessään kuulemme paljon omakohtaisesti todeksi koettuja ja elettyjä tuntoja. Jokainen tiennee ”Olemisen sietämättömän keveyden”, kuvauksen elokuulta 1968, jolloin N-liitto miehitti maan, joka yritti suunnistaa omille ”ihmiskasvoisen sosialismin” poluilleen.
Kundera oli tuon tapahtuessa noin neljäkymppinen. Hän oli nähnyt kommunistisen hallinnon niin naurettavat kuin traagiset puolet, ja paetessaan myöhemmin maasta 1975 hänen on täytynyt jo olla kumpaakin: sekä ylikypsynyt satiirikko että kyyninen inhorealisti. Näiden asenteiden päälle kerrostui sitten vielä kokonaan uusia, kun N-liitto romahti ja vanhat kulttuurikansat vapautuivat.
Maailma ei kuitenkaan Kunderan silmissä tainnut muuttua siinäkään. Mitä tapahtuu, kun naurettavat tunnustukselliset totuudet katoavat yhdessä yössä? Se on kuin poliitikko ensin saisi kokkapuheilleen kannattajan, joka uskoo kaiken mitä hänelle sanotaan, ja jää tyhjän päälle, kun poliitikko ja politiikka menettää gloriansa. Poliitikko tässä näytelmässä edusti ehkä komediaa, kannattaja ei missään vaiheessa mitään.
Kundera on teoksessaan "Kiireettömyys" purkanut myös niitä tärkeileviä ja tekopyhyyden imelissä liemissä lilluvia kliseisiä historiantulkintoja, joita jälkiviisaat Tsekkoslovakian miehitystapahtumien päälle ovat liimanneet.
Älyllisesti rehelliselle kirjalliselle intellektuellille kaikki poliittinen tekopyhyys sen etumerkistä riippumatta on yhtä sietämätöntä. On sama vainosipa politiikka kirjailijoiden henkeä ja toimeentuloa, tai omaksuipa se jälkeenpäin selkään taputtelijan ja mielistelevän myötäeläjän roolin. ”Kiireettömyydessä” on jaksoja joissa kerrotaan hyönteisten – kärpästen – tutkijoista, ja sen tarkoitus lienee kuvata sitä miten pieniksi tietyt sielut saattavat käpertyä.
Poliittisen inhon ja itseinhon rinnalla ”Kiireettömyydessä” välähtää lukijan tajuntaa valaisevia salamoita. Kaunokirjallisen koskettavasti Kundera kuvaa, miten ajan tajunnallinen hallinta – esimerkiksi se mitä sanomme ”muistiksi”, mutta mikä laajemmin tarkoittaa johdonmukaisuutta, ylipäänsä kaikkea mikä ansaitsee tulla nimetyksi ”ajatteluna” – liittyy kykyyn ja haluun hidastaa aikaa, elämän virtaa.
Jokin kammottava tunne valtaa mielen kun kuuntelee toisella korvalla ehdokas Stubbin suorituskeskeistä urheilullista puhejumppaa televisiotentissä, ja toisella silmällä lueskelee Milan Kunderan kirjaa.
Ehkä olemme nyt saamassa jonkinlaisen kevytversion presidentistä. Olemisemme voi muuttua sietämättömän kevyeksi.
 |
| Intellektuellin inho |
-----------------------------
Lisäys 29.1. 2024:
Eilen presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella Stubb sai eniten ääniä, 27,2 prosenttia. Toinen toiselle kierrokselle menijä oli vihreä idealisti Pekka Haavisto 25,8 prosentilla äänistä. Näistä jälkimmäisistä äänistä mitä ilmeisimmin suuri osa siirtyi vasemmistopuolueiden kannattajilta, jotka eivät äänestänet omia ehdokkaitaan, vaan keskittivät äänensä vihreälle ehdokkaalle jotta torjuttaisiin Jussi Halla-ahon nousu kakkossijalle.
Näin ainoa maahanmuuttokriittinen ehdokas on poissa pelistä, ja maan jakautuminen kahtia, yhtäältä torjuntavoiton ottaneeseen konformistiseen "poliittisen korrektiuden" kannattajakuntaan ja toisaalta "demokratiassa" jälleen kerran ääntä vaille jääneiden kansallismielisten maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskriittisten perussuomalaisten joukkoon, sai ainakin seuraavat kuusi vuotta kestävän sinetin.
Sanonta kuuluu: "Demokratia on puhunut. Pulinat pois."
Mutta demokratia nimenomaan ei ole puhunut -- kaikki vaalikeskustelut on käyty mitä täydellisimmässä "poliittisen korrektiuden" hengessä, eikä ainoatakaan kipeää asiaa ole käsitelty käsitteillä, jotka kertoisivat edes jotain siitä mistä yhteiskuntamme kriisiytymisessä on tosiasiassa kyse.
Demokratian ensimmäinen edellytys on yhteiskunnan läpinäkyvyys -- mutta ehdokkaiden henkilöhistoriat ovat jääneet läpivalaisematta. Ihan päinvastoin: tilanteen voisi tulkita vaikka siten, että nämä pyrkivät presidentiksi nimenomaan siksi, että siihen virkaan kuuluva "kunnioitus" estäisikin heidän mokiensa ja puutteidensa paljastumisen. Niinhän Sauli Niinistönkin rahaministerivaiheet ja maan valtiovelan taannoinen syntyprosessi on kuin yhteisestä päätöksestä vaiettu, ja Koiviston konklaavin paperit haudattu kassakaappiin.
Eikä yhteiskunnallinen läpinäkyvyys tarkoita vain ehdokkaiden henkilöhistorioita, vaan laajemmin koko sitä kiertoilmauksista muodostuvaa "keskustelua", jota nyt jälkipuinneissa täydellisen erheellisesti "tyylikkääksi" nimitetään. Esimerkiksi valtionvelasta on puhuttu sivuuttaen se, että jokainen tuottamaton "maahanmuuttaja" (hahhah) maksaa maalle miljoona euroa, ja että ihannoitu "monikulttuurisuus" näkyy lähinnä rikostilastoissa -- ja noteeraamatta jää, että ongelmista puhumattomuus on jo sillä asteella että on muodostunut pinnanalaisten voimien "negatiivinen kultti", eli ihmiset äänestävät jo pikemminkin jotakin vastaan kuin minkään puolesta.
Se on kehittymättömille yhteisöille ominaista, tuo, että tarvitaan koko ajan vahvempia projektiivisia viholliskuvia jotta oman porukan yhteisyyttä ylläpidettäisiin. No, ehkä meistäkin pian taantuu kehitysmaa, ja ehkä sitten tänne vaeltavat kehitysmaalaiset sopeutuvat tänne luontevammin.
Nyt on valittu kaksi projektiivista pääehdokasta, kuin uudet pahvisaulit edellisen kuvan tilalle -- kumpikin jonkinlaisia suuria lapsia. Toinen laskee sormillaan asioita, yksi, kaksi, kolme, toinen leikkii yhtä aikaa isää ja äitiä. Demokratia on puhunut, pulinat pois.
----------------------------------