 |
| Sokrates, retoriikka, dialektiikka |
Eurooppalaisessa ajattelussa läpi koko tuhatvuotisen keskiajan vallinnut teokraattinen järki ei valistuksen eikä uuden ajan uusien tiedonalojen emergoitumisen myötä mihinkään hävinnyt, vaan teologisen selittämisen perinne jäi vaikuttamaan myös tiedollisen selittämisen sisälle.
Uudet luonnontieteet hahmottuivat autonomisiksi tiedonaloiksi kehittämällä kukin itselleen omat suureensa ja mittayksikkönsä. Luonnontieteissä kartesiolainen rationaalisuus näytti voimansa – eriytyvän, maailmaa tarkkailevan Subjektin ja tutkimuskohteena Objektivoituvan todellisuuden tajunnalliset lokatiiviset asemoinnit yhdessä tutkimusmetodiksi kiinteytyneen empirismin kanssa tuottivat korrespondenttisen totuudellisuuden kriteerit täyttävää ja pitävää tositietoa, joka on nyt muutamassa vuosisadassa muuttanut maailmaa ja ihmisen elinehtoja miljoonakertaisesti enemmän kuin minkä ne olivat muuttuneet koko ihmissuvun edeltävän miljoonan vuoden kehityshistorian aikana.
Se on eurooppalaisen uuden ajan Suuri Tarina. Sen suurempaa ei ihmissuku tunne. Vaikka tämä tarina on oma tarinamme, emme sitä osaa kunnioittaa. Kehittymättömien kulttuurien eksoottinen kehittymättömyys on silmissämme ihanampaa ja saa aikaan sieluissamme enemmän väristyksiä kuin se seitsemän tai neljän sadan vuoden eurooppalainen ajatushistoriallinen ajanjakso, joka tuotti syvyysperspektiivin varaan viritetyt visuaalisen mieltämisen mallit, tiedon, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin.
Meillä olisi omiakin ongelmia. Ne eivät kiinnosta ketään keskellä kulttuurista narsismiamme, jossa tekninen edistys mahdollistaa tavallisten kansalaisten maailmanmatkailun ja pohjattoman tarpeen ylittää aina entiset omat rajansa ja täyttää päätä efektinmetsästyksellä.
---------------------------
Eurooppalaisen uuden ajan ajatushistoriallinen tragedia paljastuu vain niille, jotka ovat paneutuneet oman aikalaisjärkemme syntyihin syviin. Sanoisin että Suomessa tällaisia todellisia oppineita on alle sormin laskettava joukko. Siihen ei kuulu ainoatakaan akateemikkoa, ei ensimmäistäkään kouluviisasta, ei puolikastakaan poliitikkoa. Juristeristit ja journalistit – veljekset kuin ilvekset, kaksi ammattikuntaa, jotka omaksuvat uusia totuuksia vasta äärimmäisen pakon edessä – ovat tae ajatuksettomuuden ajattomasta jatkuvuudesta.
Jos sanon, että aikalaisjärkemme syvin tragedia liittyy siihen, ettei vahalle ja keskiajalle ominainen teokraattisen ja teologisen selittämisen perinne hävinnyt maailmasta eikä edes eurooppalaisen uuden ajan ihmisen ajattelusta, vaan jatkoi vaikutustaan tiedollisen ja tieteellisen selittämisen sisällä, nyt kukaan ei enää ymmärrä miten järkyttävästä järjen vääristymästä on kysymys.
Uuden maailman uudeksi valtauskonnoksi vakiintui taloususkonto, jossa yhä elää pohjimmiltaan uskonnollislaatuiseen kaikkivoipaisuuskuvitelmaan palautuva käsitys ”rahasta”.
Jo liberalismin yhtenä isähahmona tunnettu Adam Smith ihmetteli, miten on mahdollista, että esimerkiksi timanteille noteerataan suunnaton vaihtoarvo, vaikka niiden käyttöarvo on olematon. Kukaan maailmassa ei kai toistaiseksi ole kuollut suoranaisesti timanttien puutteeseen.
Eikä ole vain niin, että ”talouden” kielen lauseissa – talouden kieliopissa – paljaat, reaalista sisältöä vailla olevat, ajattomat ja iättömät numeraalit voivat toimia subjekteina, vaan niin, että kaikki taloudellinen järki jää keskiaikaisen käsiterealismin tasolle. Eikä vain taloudellinen järki, vaan kaikki järki jossa tapahtuu uutta arvon ja tiedon muodostusta.
Keskiajan skolastikot muodostivat tajunnallisia kummajaisia – heidän pähkäilynsä jäljittivät kielen yleiskäsitteisiin sisältyvää realismia käsitepintojen tasolta – ja yleiskäsitteistä he sitten päättelivät todellisuuteen päin. Sellainen käsiterealistinen päättelytapa on taas palaamassa – paluu ei tapahdu pelkästään sieluttamalla talouden numeroita, vaan aika lailla aivan kaikessa aikamme ”akateemisessa” tiedollisessa ajattelussa.
Akateeminen filosofia kukkii nykyään teologisessa tiedekunnassa. Wokeltamisen professuuri odottaa perustamistaan. Juristeristit ovat jo perustaneet ”ihmisarvo- ja -oikeusideologisia” inkvisitioita.
Setämiesten Stand Up.
-----------------------
Taloususkonto on pyhää maata, se elää yhtä vahvana niin talousliberalismin kuin kuolemattoman – kuka odotti että se suostuisi kuolemaan? – sosialistisen talousajattelun eetoksessa ja oppisisällöissä. Emme ymmärrä ”opillisen” ajattelulaatumme harhaisuutta – sitä että näennäisesti vastakkaiset opit ovat tajunnallisilta vaikutuksiltaan yhtä ja samaa. Yhteisen taloususkonnon ainoa korjausta vaativa ominaisuus on, ettei taloususkonnolla ole kaikkien uskontojen tarvitsemaa eskatologiaa. Tämän puutteen ovat korvanneet nykyajalle ominaiset maailmanlopun kuvastot alkaen ydinasetuhosta ja jatkuen ”ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen”.
Niissähän on siteenä yllin kyllin tiedollisia aineksia, joihin takertunut ajattelu voi tuhansin tavoin sotkeutua omiin tulkintoihinsa, nostattaa eskatologian tarpeen vaatimia mielikuvia kaikkia ”tasa-arvoisesti” kohtaavasta lopullisesta tuomiosta, mutta myös – kenenkään sitä tietoisesti tarkoittamatta – aiheuttaa katastrofeja tai todellisen maailmanlopun. Meillä ei valitettavasti valistuneisuudestamme huolimatta tai juuri sen seurauksena ole aivoihimme rekrytoituna sellaista järkeä joka erottaisi toisistaan käsiterealistiset yliyleistykset ja todellisuuden asettamat reunaehdot.
”Talous” yritti apinoida uudella ajalla syntyneitä uusia erityistieteitä, niille ominaisia muotorakenteita, kuten niiden suureita ja mittayksiköitä. Siitä ei tullut mitään. Teokratia ja teologia jäivät kaiken talousajattelun sieluiksi. Talous on tajunnallisen taantuman näyttämö, etologisten vaistojen varaan yliyleistävistä yleiskäsitteistä kyhätty näennäistiedon harakanpesä.
Reagoimme edelleen varjoihin Platonin luolan seinällä. Olemme peräkamarin poikia ja tyttäriä, ja mielen peräseinälle on naulattu ideologoiden avainkäsitteet sekä muut maagiset taika- ja leimasanat.
Yhteiskunnallinen keskustelu on taantunut etologisiksi reaktioiksi ideologisiin stiiknafuuliin, leimasanoihin, ja elämme jo totalitarismille ominaisessa ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuurissa.
Valistus ja vallankumous, takaisin luontoon. Villieläimen paluu.
Ihminen on eräänlainen harakka, mieltynyt kiiltäviin esineisiin.
Valtionvelka on uusi, demokratian jälkeinen hallitusmuoto.
Uusi presidentti on uusi idoli identiteettikriiseissä eläville kulttuurisen narsismin kasvateille.
 |
| Platon, luolamies, ideoiden isä |
Sosiologian isähahmo Emile Durkheim pani useat ihmistä lajina ja yksilöinä koskevat tosiasiat paikoilleen tavalla, jota jostain syystä ei opeteta kouluissamme. Ehkä hänen oivaltamansa seikat ovat niin perustavanlaatuisia, ettei niitä noteerata oman tiedollisen sivistyksemme piiriin. Siihen kelpaa kuuluvaksi vain sellainen kuparipannujen kiillotettu kliseetieto, jota ripustetaan hilisevänä helisevänä mitalirihkamana akateemisten frakkien rintapieliin, tai taatusti laillinen tunnevammainen tasa-arvoideologia, jota naispuoliset opettajat tohkeissaan koululapsille tolkuttavat.
Ihmisen lajityypillinen, lähtökohtainen ja olemuksellinen sosiaalisuus, alkulaumoja organisoineen ”vallan” vähittäinen vuosimiljoonia vaatinut jalostuminen yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi”, yhteisöllisten instituutioiden ylläpitämät sosiaaliset vakiot, moraalilaatujen jakautuminen sosiaalisesti sitovaan normimoraaliin ja kehittyneissä yhteisöissä vallitsevaan orgaaniseen omantunnonetiikkaan, kulttuurien periaatteellinen yhteismitattomuus, ja hamasta alkulaumojen ajoista asti tajunnassamme vallinnut ”pyhän” ja ”profaanin” ero – joka on suoraa seurausta vuorokausivaihtelun, yön pimeyden ja päivänvalon määräämistä tajunnallisista ja tiedollisista ehdoista, keskeisten aistiemme, kuulon ja näön tajunnallisesta työnjaosta – nämä ovat kaikki sellaisia ihmisyytemme perustekijöitä, joita koululaitoksemme ei jostain syystä halua opettaa uusille sukupolville.
Kuinka kukaan voisi ymmärtää itseään, kun ei ole saanut mitään perustavanlaatuista tietoa ihmisyydestä yleensä? Kun kouluissamme ei opeteta keskeisiä kohtia eurooppalaisen uuden ajan kartesiolaisesta rationaalisuudesta, ei Freudista tai Durkheimista, ei Wittgensteinista tai McLuhanista? Mitä hyötyä on mistään mielettömäksi jäävästä tietosanakirjan irtotiedosta, jota kouluissa oppilaiden päähän yritetään istuttaa?
----------------
Eläytyminen antiikin Kreikassa vallinneeseen ”myyttiseen” mielenlaatuun ja totuudellisuuteen saattaisi auttaa meitä nykyajan ihmisiä edes hieman ymmärtämään sitä miten kokonaisvaltaisia ja omaehtoisia vuosisataisten historiallisten aikakausien ajatukset ja elämäntunnot saattavat olla.
Kreikkalaisille totuus oli samaistavaa, ”myyttistä”, ei esimerkiksi syysuhteilla perustelevaa ja selittävää. Totuus oli malli, ei teoria eikä sisältö. Antiikin kreikkalaiselle totuus edusti jotain, joka keskellä muuttuvaa maailmaa pysyi samana ja muuttumattomana. Tämän vakioisen fokuksen kreikkalainen hahmotti mielessään ”kuvana”, eli ”ideana”. Se oli kuin ääriviivat – ”apeiron” – keskellä kohinaa – äänen kaikkiallisesta maailmasta erottuva visuaalisen mieltämisen pyörre.
Kuten tiedämme, kyseessä olivat eräänlaiset tajunnalliset pysäytyskuvat, ja nämä ”ideat” saattoivat ”esittää” muutakin kuin vain esineisiä kohteita – ne saattoivat esittää esimerkiksi tekoja, tapahtumista tai tuntoja, ominaisuuksia tai määriä. ”Ideat” eivät olleet vain ”kuvia”, ne olivat tajunnallisia alkioita, joihin sisältyi paljon sellaista, jonka nykyisin kykenemme näkemään vain erilaisina erillisinä hahmoina. ”Ideat” olivat esimerkiksi myös jotakin, jota nykyisin nimittäisimme ”käsitteiksi” – ideakuvat olivat tavallaan todellisuuden ja tietoisuuden ainoa sanaluokka.
Siinä missä Durkheim ymmärsi alkulaumojen ajoilta vallinneen tajunnallisen kahtiajaon ”pyhään” ja ”profaaniin”, siinä kreikkalaiset omassa kokemusmaailmassaan hahmottivat fokusoituvan ”idean” ja taustalle asettuvan maailman. Idean ja taustan eroa voidaan näin jälkikäteen oman järkemme eväin käsitteellisesti kuvata ”olion” ja ”ominaisuuden” erona. Se oli antiikin ihmiselle annettu, kaiken järkiajattelun julkilausumaton mutta vakiintunut lähtökohta. Järki ilmeni esimerkiksi tarinassa, mytologiassa. Jumaltarustoissa eli pyhyyden kokemus, profaani arkitodellisuus oli toista.
Kreikkalaisille esimerkiksi ”syyt” sisältyivät olioihin niiden ominaisuutena. Aristoteelisessa logiikassa on lauseessa subjekti ja predikaatti, ja predikaatti on yleismääre, joka voi olla yhtä aikaa tai erikseen yhtäläisyysmerkki, transitiiviverbi tai attribuutti. Oliot ja ominaisuudet eivät ole ollenkaan millään meille tutulla tavalla suhteissa toisiinsa.
Itse asiassa aristoteelisen logiikan käsitteelliset ominaisuudet poikkeavat niin paljon oman miellemaailmamme vastaavista, ja ovat tajunnallisesti niin erityisiä ja outoja, että on jonkinlainen huippuyliopiston hulluuden huippu opettaa syllogismeja filosofian alkeiskurssilla. Ikään kuin historiallisesti kokonaan eriperusteinen rationaalisuus olisi jokin helposti omaksuttavissa oleva yksinkertainen perusasia.
Syllogistiikkaa olisikin syytä opettaa yksinomaan itsekriittisenä esimerkkinä opetuksen yleisestä alennustilasta, tavasta, jolla auktoriteettiasemaansa ansaitsemattomat skolastikot nyt pyhittävät typeryytensä, täydellisen tietämättömyytensä.
 |
| Aristoteles, tajunnalliset lokatiivit, syllogistiikka |
-----------------------------