 |
| Voimaa näissä, sormenpäissä |
Satuolentoja ovat muun muassa Jumala ja Joulupukki, Perkele ja Persu, Viisas Insinörtti ja Peppi Pitkätossu.
Satuolentoihin voi uskoa, mutta joku tolkku siinäkin pitäisi olla. Olen esimerkiksi sitä mieltä, että jos pisamanaamainen pikkutyttö pystyy nostamaan kaksin käsin hevosen päänsä yläpuolelle, hänellä on oikeus nimittää myrskyssä hävinnyttä merikapteeni-isäänsä neekerikuninkaaksi.
Peppi Pisa-manaamassa manaamassa koulua, joka oli hänellekin ongelma. Hänelle oli totinen tasa-arvokysymys se, ettei hän saanut käydä koulua. Muut lapset saivat, ja heillä oli koulusta lomapäiviä, lupapäiviä, mutta missä olivat Pepin vapaapäivät? Ei missään, hirveä vääryys.
Meillä on kaikilla vähän peppiä lettien välissä. Siis ikään kuin fiktiivisessä mielessä, kuin kaikkien wokeltajien paljon parjaaman Shakespearen Hamlet: ollako vai eikö olla. Pääseekö sitä kysymystä karkuun mihinkään turvalliseen tilaan -- pako ei ole paikka. Alamme kovasti muistuttaa tajunnallisesti taantuneen keskiajan ihmisiä, joiden minäkuva oli siinä määrin hämärtynyt -- depersonoitunut -- etteivät he enää voineet olla varmoja edes omasta olemassaolostaan.
Niin oli myös Jostein Gaarderin kirjan sankaritar Sofia fiktiivinen hahmo. Hän opiskeli isänsä opastuksella kirjeitse filoSofian historiaa, ja kun hän keskiajan jälkeen tuli yllättäen kartesiolaisen heräämisen hetkeen, hän oivalsi olevansa pelkkä romaanihenkilö. Se itsetietoisuuden syntyhetki toteutui historiassa ja yksilön tietoisuudessa. Hänet valtasi kauhea pelko siitä miten hänen kävisi, kun viimeinen sivu on luettu ja kirjan kannet paukautetaan kiinni.
Mutta kävi päinvastoin. Nimenomaan fiktiivisillä hahmoilla on mahdollisuus ikuiseen elämään. Mutta se ei ole itsestään selvänä annettu jumalallinen oikeus, vaan riippuu ihan siitä, osaavatko ihmiset lukea ja ymmärtää lukemansa. Kirjan henki on hengissä vain niin kauan kuin luku- ja kirjoitustaito elävät.
Eurooppalaisen uuden ajan ajatushistoriassa kirjallisuuden romaanimuoto näytteli paljon ratkaisevampaa roolia yleisen yhteiskuntakehityksen orientoimisessa kuin mitä tajuaa yksikään nykyisistä pönäköistä, akateemisessa maailmassa vaikuttavista "asiantuntijoista", jotka ovat korviensa välissä kypsyttäneet omat, yhteen sulaneiden aatteellisten ja tiedollisten "ismien" mukaiset tunnustukselliset uskonkappaleensa ja niiden avainkäsitteet. He eivät kuuna päivänä tule ymmärtämään, että esimerkiksi "vallan kolmijako-opilla" on pohjansa kaunokirjallisuuden romaanimuodossa ja kirjojen roolihenkilöissä, eikä vain valistusajattelijoiden yleiskäsitteellisissä yhteiskuntateorioissa.
 |
| Minä: ajattelen, siis olen olemassa |
Korva on ensin, silmä tulee sitten. Kun hidastat tajunnallista aikaa niin että omaa ääntäsi kuuntelemalla erotat äänteet toisistaan, se on korvan ja kuuloaistin kognitiota. Se toimii kun luet kirjoitettua tekstiä. Kun kirjoitat, silmä ohjaa sitä mitä kätesi tekee. Silloin valjastat kaikkein viimesyntyisimmän, kehittyneimmän aistimme palvelemaan ikuistettujen sisältöjen hallintaa.
Eurooppalaisen uuden ajan ajatushistoria on kirjoitetun kielen historiaa, joka filosofiassa päättyi Wittgensteinin pohdiskeluihin koskien elementaarilausetta. Wittgensteinin varhainen filosofia esitti lauseen todellisuuden kuvana. Lauseessa on kuvan idea. Yritys jäljittää ja määritellä sisältöjen totuudellisuutta onnistui vain osittain. Jotain ikuisempaa jäi näkemättä, esimerkiksi tosiasia, että kirjoissa rivin pituus on jostain syystä säännönmukaisesti ollut läpi kirjallisuuden historian suunnilleen saman mittainen.
Olennainen ei koske vain sisältöjä vaan ajattelun ehtoja ja muotoja. Vaikka kaunokirjoituksen viivan jatkumo korvautui kirjapainossa ladotuilla kirjasimilla, lause on lause on lause. Jos Wittgensteinin tulokulmaa avataan edelleen, McLuhan on seuraava nero.
Kyky pysäyttää tajunnan virta, hidastaa tajunnallista aikaa ja kuunnella sisäisellä korvalla omaa ääntään, sitä miten kielen sanat muodostuvat äänteistä – hallita sisäistä aikaa niin että yksittäiset äänteet eriytyvät ja niiden merkitseminen kirjaimina alustalle käy mahdolliseksi – se on kehityksellinen kulttuurinen emergenssi, joka ajoittuu ihmissuvun historiaan jonnekin ehkä kymmenen tuhannen vuoden takaisiin aikoihin.
Ja, sanottakoon tämä selvästi, kaikki kulttuurit eivät kehittäneet äännekirjoitusta. Ne jotka kehittyvät, niiden tajunnalliset hallintavalmiudet ovat tänäkin päivänä aivan eri maailmasta kuin toisentyyppisiä perusratkaisuja tehneiden kulttuurien. Puhumattakaan kulttuureista, joissa kirjoitustaidon edellyttämiä kognitiivisia ominaisuuksia ei koskaan tai toistaiseksi ole olemassakaan.
Yhä edelleenkin alakoulussa pitäisi pienen käden piirtää vihkoon yhtenäistä ehjää kirjoitusviivaa – sitä niin sanottua kaunokirjoitusta – ja jokaisen kirjoitetun kaaren kohdalla pitäisi pienen ihmisen muotoilla huulilla ääneen kyseessä oleva kirjain. Se oppilas ken tämän äänen ja ajan hidastamisen hallitsee, on juuri se oppilas, joka myöhemmin hallitsee syysuhteen, matematiikan ja fysiikan.
Ja se on tietysti se kunnon kansalainen, joka ei hurjana huuda kaduilla eikä kotonaan, kuten huutavat ne jotka tulevat kulttuureista joissa lukutaito ei ole yleistä.
 |
| Miller: kuinka ihmisestä tulee nero |
Pisapäiset kouluviranomaiset eivät ymmärrä kulttuurikognitiivisista emergensseistä mitään. He elävät ikiomissa fiktiivisissä kirjanoppineiden maailmoissaan, joissa opettajat ovat maailman parhaiten koulutettuja, minkä kai sitten huomaa siitä, että oppilaiden lukutaito romahtaa.
Kun lukutaito romahtaa, ajantaju romahtaa, ja kun aika katoaa tajunnasta, ”minä” katoaa.
”Minä” on nimittäin se kokemuksellinen raami, jossa koemme olemassaolon jatkuvuuden. Kun ”minä” hajoaa ja itsetietoisuus taantuu takaisin perusnarsismin symbioottiseen huomaan, kaikki tiedollinen asiahallinta katoaa.
Nythän me olemme menettämässä kaikki keskiajan jälkeen uudella ajalla emergoituneet kognitiiviset kyvyt. Hyvästi syvyysperspektiivi ja visuaalinen mieltäminen, hyvästi kartesiolainen rationaalisuus, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi. Ilmeisesti kulttuurievoluutio valitsi väärät lellikit suosikeikseen.
Eurooppalainen valistus ja vallankumous söivät lapsensa jo hyvin lyhyellä tähtaimellä. Uuden ajan ihmisen ”minä” on ripustettu äärimmäisen ohuiden kognitiivisten lankojen varaan. ”Kuin yrittäisi korjata rikkinäisen hämähäkin verkon paljain sormin” (Wittgenstein).
Mielikuva ”minästä” kokemuksellisena raamina, jonka puitteissa koemme olemassaolon jatkuvuuden, osoittautuu nyt siksi tietyksi ikkunaksi, jonka läpi maatilalla orjuudestaan vapautuneet eläimet Orwellin kirjan loppusivulla katselevat sisällä salissa juhlivia vallankumousjohtajiaan, jotka nyt kaveeraavat entisten isäntien kanssa.
Voi noita wokeltajaressukoita. Mitään he eivät oikeasti ymmärtäneet niistä hienoista iskulauseista joita sikajohtajat heille yrittivät opettaa. Se oli yhtä intertextuaalista intersexuaalista animismifeminismiä. Akatemiaa ei ehditty perustaa. No se asia on todellisessa maailmassa hoidettu.
 |
| Vapauden kynnyksellä |
Olemme taantumassa takaisin niihin tajunnallisiin ehtoihin, joiden lumoamana Narkissos jäi oman peilikuvansa vangiksi ja rakastui itseensä tietämättä rakastuvansa itseensä. Kun eletään vahvistuvan kulttuurisen narsismin aikoja, jokaisesta tulee aikalaisajattelun aallonpituuksien viritinvahvistin. Aikamme ihminen on tyypillisesti lähetysten – vaikutelmien ja vaikutusten – vastaanottaja, siis ”objektin” roolissa, ei autonominen toimijasubjekti.
Meidänhän pitäisi tietää – vaikka tätä asiaa ei ole sen kummemmin satu- kuin tietokirjoihinkaan erikseen ylöskirjattu – että jokaisen vastasyntyneen tajuntaan syntyy ensin häntä hoitavan ihmisen hahmo, siis ”sinä”, ja vasta vuosia myöhemmin kehittyy se, mitä nimitämme ”minäksi”.
Tästä yleisen ihmisidentiteetin ja itseidentiteetin kehityksellisestä marssijärjestyksestä suoraan seuraa, että elämme kaikki aina ikään kuin toinen toisemme sielussa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.
Se juttu tunnetaan niin sanotun ”moraalin kultaisen säännön” nimellä. Monet uskonnot ja opit ovat koettaneet omia ja omaksua sen omiin opillisiin nimiinsä, mutta millekään opilliselle olennolle se ei kuulu, vaan ilman muuta ja lupaa kysymättä se koskee kaikkia ihmisiä. Ihmisenkaltaisia satuolentojakin se koskee, siis merikarhuja, ei jumalia.
 |
| Ahdistuksen aikaansaannokset: kirjaroviot |
Totalitarismi ei ole mikään ismi ismien joukossa. Se ei ole minkään nimisen opin tuote.
Sosiopsyykkisen joukkomittaisen taantuman toinen nimi on totalitarismi. Se on pohjimmiltaan lajityypillinen yhteisöllinen puolustusreaktio sosiaalisen hajoamisen estämiseksi. Sekään ei kuulu minkään opin – ei esimerkiksi minkään nimisen poliittisen ideologian – omaisuudeksi, vaan totalitarismiin taantuminen voi tapahtua ihan minkä tahansa opillisen ”ismin” käsitteellisessä raamituksessa.
Tällä hetkellä eurooppalaiset kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot ovat taantumassa totalitarismiin ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” opillisissa raameissa. Niissä opeissa elävät nykyisin yliyleistävät ylevöitetyt yleiskäsitteet, joilla on mahdollista rakentaa tajuntaan käsitesiltoja, joilla ajatteluun ajattelukyvyn hajotessa syntyneet tabuaukot voidaan sementoida kantaviksi.
Totalitarismissa vain absoluuttisilla totuuksilla on oikeutus. Tajunnassa ei enää ole mitään mikä kehittyisi, millä olisi alku ja loppu, syysuhde jota voisimme hallita. Totalitarismissa ei ole totalitaristeja, on vain oikeassaolijoita.
Totalitarismissa poltetaan kirjoja, koska ihmiset eivät siedä sitä, että romaanihenkilöt ovat ei vain viisaampia vaan enemmän olemassa – todellisempia – kuin todelliset ihmiset.
Ei riitä, että lukutaito katoaa ja kirjallisuus romahtaa – tuskin katoava, depersonalisaation uneen vaipuva ”minämme” edes huomaa saati säikkyy sitä, kun kohta alamme erilaisista aatteellisista syistä tuhota klassista kirjallisuuttamme. Konkreettisia tuhoamistoimia ei oikeasti edes tarvittaisi maailmassa jossa kukaan ei ymmärrä lukemaansa -- mutta maailmassa jossa ajantajua, syysuhteita ja päämäärärationalismia ei enää ole, tuhoamistarpeet kasvavat ja ne on pantava toimeen koska vain ne voivat todistaa sen että ollaan oikeassa ja tosissaan.
Yliyleistävillä yleiskäsitteillä tulemme kyhäämään niillekin toimille täysin hyväksyttävät syyt ja seuraukset.
Tulemme tekemään sen säilyttääksemme itsekunnioituksemme – eli ylläpitääksemme sitä totaalisesti harhaista kuvaa, joka meillä on itsestämme ja ihmisyydestä yleensä. Fiktio on täällä tänään, huomenna Fahrenheit 451.
Peppiä ei polteta kirjaroviossa. Hän on punatukkainen yhteisrintamaan sopeutumaton tyttö, joten tunnustuksellisia yhteistuntojaan tarvitsevat wokeltajat polttavat hänet harhaoppisena noitana.
 |
| Koulukirjat roviolle |
------------------