 |
Jacques, Jakob, Jaakoppi, Jaakko, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Denis Diderot kirjoitti hänestä kirjan, se ilmestyi 1773.
Diderot oli mies valistuksen ja Ranskan suuren vallankumouksen takana. Hän tiesi, mitä premissi, peruste, palautuspiste tarkoittaa. Se ei tarkoita samaa kuin alkusyy, koska syysuhdeajattelu on toinen asia.
Useimmissa meistä ei ole miestä ymmärtämään, että syysuhdeajattelu on eurooppalaisen uuden ajan tuote. Kuvittelemme että se – kuten ihmisjärki mielestämme yleensäkin – on jotain ylihistoriallista, että sillä on jokin iätön ja ajaton peruste. Ei ole.
Emme ilman hirmuista yrittämistä pysty ymmärtämään järkemme premissejä, esimerkiksi sitä, että kehitysvaiheessa syysuhdeajattelun yksi perusteltu muoto oli fatalismi. Toinen valistusfilosofi, rakastettu Voltaire, kirjoitti ”Candiden”, jossa yksi henkilöhahmoista, suupaltti filosofi Pangloss, todellinen oppimestari, toistelee Leibnizin ajattelusta karkeasti popularisoimaansa ideaa, jonka mukaan ”elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa”.
Sillä teesillä Pangloss kumosi kaikki maailman kauheudet – se premissi sisällytti itseensä kaiken. Se on kuin absoluuttisen ankaraa matematiikkaa -- jos kaikella on syynsä, jokaisella syyllä on seurauksensa, eikä mikään voi tapahtua muuten kuin miten se tapahtuu. Jokainen Candiden lukenut tietää, että tähän ymmärrykseen sisältyi jokin sisäinen ristiriita.
Candide-ressukalla ei ollut edes hyvää onnea matkassa. Panglossin mukaan sitä ei ollut maailmassakaan.
Se mitä mikään oppi voi sisällään pitää, ei ole koskaan kaikkiallista eikä kaikkivoipaa. Ei edes matematiikka pidä sisällään omia premissejään. Kysykää vaikka Gödeliltä. Kaikkiallisia ja kaikkivaltaisia premissejä ei ole, näyttäkää minulle sellainen, niin minä kerron mitä tunnustuksellinen ajattelu on.
Tunnustuksellisen ajattelun tunnistaa viisas ihminen siitä ettei se ole ajattelua.
Tunnustuksellisuus voi tietysti toimia selityksen päätepisteenä siinä missä Jumalakin voi olla kaiken selityksen päätepiste. Mutta se ei ole ajattelua.
Ajattelua on esimerkiksi syysuhde. Kun se ajattelu kehittyi, fatalismi oli yksi vaihtoehdoista. Diderot kirjoitti teemasta teoksen, jota Milan Kundera piti eurooppalaisen kirjallisuuden kaikkien aikojen tärkeimpänä kirjana, sen nimi on ”Jacques fatalisti”.
Ei riitä, että tarinan henkilöhahmot sekoilevat opillisen fatalismin tulkinnoissa, ratkaisevana askeleena kirjailija itse hyppää tarinaan mukaan ja panee lukijan pohtimaan, voiko hän muka kertoa henkilöistään mitä tahansa ja saada heidät tekemään jotakin johon ei löydy perustetta ihan heistä itsestään.
Filosofit, varsinkin kansan suosikit, sortuvat usein siihen että he Panglossin tavoin haluavat sisällyttää viisauteensa kaiken. Voltaire oli kansan suosikki, mutta kaikkiallisiin viisauksiin pettynyt pessimisti ja siksi nimenomaan odotuksiin ja elämäänsä pettyneen kansan suosikki.
Eurooppalaisen uuden ajan kartesiolainen rationaalisuus täydellistyi viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä Einsteinin ja Freudin elämäntöissä – ensimmäinen pani fysiikan maailmankuvan uusiksi, toinen ihmiskuvan. Täydellistyminen oli nimenomaan tuon järjen premissien sisällyttämistä kuvaukseen ja selitykseen – sitä että maailmaa tarkasteleva Subjekti sisällytti itsensä kalibroituna Objektivoitavaan todellisuuteen.
Heidän rinnallaan kulkee pessimistien rivi, Spengler, Wittgenstein, ja esimerkiksi McLuhan.
Viime vuosisadan suuri maailmankirjallisuus otti suuret haasteensa ajan ja ihmisen yhteen kutomisesta – ja sanoisin, ettei ajassa ja ihmisessä ole missään historian vaiheessa sen jälkeen niin suuria haasteita otettukaan. Vallan kaikkiallisuutta ja tajunnallisia alkioita tavoiteltiin kielen ja ajattelun syvimmillä tasoilla, siellä missä tunnustuksellisuus vasta alkaa orientoitua hahmoiksi ja käsitteiksi. Joyce, Musil ja Proust täydellistivät uuden ajan kirjallisuuden perinteen.
Nyt eletään epätoivon hetkiä – pitäisikö itkeä vai nauraa. Kustantajien ja kirjakauppiaiden jakama, joulumarkkinointia tukemaan tarkoitettu Finlandia-palkinto dokumentoi lähinnä sitä miten pieneksi ja sisäänlämpiäväksi jokin arvokas kulttuuriperintö voi käpertyä.
Mietin sitä. Mitäpä jos tänä jouluna osoittaisimmekin aitoa kunnioitusta niin lahjaa kuin lahjan saajaa kohtaan, ja ostaisimme kaupasta valtamediassa mainostetun teoksen sijaan jonkin maailmankirjallisuuden klassikon?
Klassikkoja ei ehkä enää löydä kirjakaupoista. Mutta hyvällä onnella jostain divarista.
--------------------------------