 |
| Ei etsinyt valtaa, loistoa |
”Kielipilvi” on wittgensteinilainen ilmaisu, kieli- ja mielikuva, joka palautuu ajatukseen inhimillisestä kielestä eräänlaisena sääilmiönä, ei siis niinkään esimerkiksi mekaanisena koneistona, jossa käsiterattaat pyörittelevät toisiaan. Kielipilvi sijoittuu kaikkien ihmisten päiden yläpuolelle, se on jotain yliyksilöllistä, intersubjektiivista. Yksityinen kielihän on mahdottomuus. Inhimillinen kieli on sosiaalista ja historiallista muodostetta, ja se elää massiivisen pilven lailla päidemme yläpuolella vain vähittäin ja hitaasti muuttuvana – jokainen syntyy jo olemassa olevaan kielimaailmaan, jolle on ominaista erityinen käsitteellinen kiinteys ja jatkuvuus – ja muutaman vuoden ikäisestä lähtien elämämme perussisällöksi tulee käsitteiden merkitysten omaksuminen ja tiedollisten käsitteiden hallinta.
Kielipilvi määrää sen ajatusilmaston, jossa sukupolvet maailmansa ja elämänsä kokevat ja tiedollisiin käsitteisiinsä tutustuvat. Muutokset kielen säätiloissa – tai niiden vaihtelussa – ovat historiallisesti tavattoman hitaita, ja sille on syynsä. Kielen perustehtävä on pitää lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalisen olennon yhteisöllisyyttä yllä. Ihminen ei todellakaan ole yksilö, eikä yhteiskunta ole yksilöiden summa – ja täyttääkseen tehtävänsä yhteisöllisen sidoksen synnyttämisessä ja ylläpitämisessä kielelle on evolutiivisesti kehittynyt ominaisuus – ”varmuus”, kuten Wittgenstein sitä nimittää – joka palvelee kielen pääroolia kaiken ajattelun taustavakautena, suhteellisesti muuttumattomana alustana, jolta tiedollisten ajatusten on hyvä nousta ja joka sitten vasta mahdollistaa myös kaiken kritiikin.
Kieli antaa havainnoillemme aluksi vaistomaisen ja viime kädessä tiedollisen tulkinnan ja luo kokemuksellemme totuudellisuuden tunnun, taustavakauden, jota ilman kaikki ajattelu olisi mahdotonta. Havaintojen suhteen on hyvä muistaa suhdeluku – yhden kymmenesosan input rekrytoi lajin kehityshistorian ohjelmoimissa, sanotaanko sadan miljardin hermosolun mittaisissa aivoissamme yhdeksän kymmenesosan outputin – tulkinnan ja responssin – joten se, mikä itsellemme itsestämme näkyy, on murto-osa siitä, mitä meissä todella tapahtuu.
Ihan kuin tajuntamme olisi pysyvästi tietoisuuden pinnan alla, kuin alitajunnassamme velloisi massiivinen jäävuori. Vaikka alitajunta olisi vain metafora, mielikuva, freudilainen malli, kaikki aivotutkimuksen tulokset voidaan ongelmitta palauttaa tähän malliin. Heideggerilaisittain sanottuna kieli on kerrostalo jossa asumme.
Näitä vertauksia voisi jatkaa loputtomiin ja mauttomuuksiin asti. Kielipilvi-mielikuvan mukaan meillä on siis ikään kuin jatkuvasti pää pilvissä, ja aika useinhan me toimimmekin tahdottomasti, suunnilleen kuin ukkosenjohdattimet, jotka päästä varpaisiin välittävät oikosulunomaisia viestejä, reaktiivisesti, kykenemättä meitä riepotteleviin yhteisövoimiin mitään lisäämään tai niiden vaikutuksista mitään vähentämään.
Mutta totuuksia nuo ovat. Ei niistä pääse yli eikä ympäri.
Ihminen on perin juurin yhteisöolento, ja vaikka alkulaumojen ajoilta vuosimiljoonia ihmisyhteisöjä organisoinut ”valta” onkin lajinkehityksen myötä vähitellen jalostunut yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi” – joka kuitenkin edelleenkin voidaan erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin yllätykseksemme huomaamme, että yksilöllinen ”tahto” voikin oudon ongelmattomasti siirtyä ihmiseltä toiselle – silti nimenomaan yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt miltei yksinomaan määräävät niin sisäisiä tuntojamme kuin ulkoista käyttäytymistämme.
Me eurooppalaisen uuden ajan kasvatit elämme tässä suhteessa aivan erityistä aikaa, oman kielipilvemme vallitseva sosiopsyykkinen ilmasto muodostuu historiallisesti vahvistuneesta ja nyt jo sokeuden asteelle kasvaneesta individualismista ja ylikorostuneesta kulttuurisesta narsismista, joten omat mahdollisuutemme ihmisen todellisen oikean olemuksen ymmärtämiseen ovat likimain olemattomat.
Juuri omaan kulttuuriimme ja sen nykyisiin vuosisatoihin kuuluva individualismi tekee meille mahdottomaksi nähdä itsemme peilistä. Se on paradoksi – peilikuva on meille objekti, emme tunnista siinä itseämme – emme mitään niistä ominaisuuksista joita meillä todellisuudessa on. Oman, eurooppalaisen uuden ajan tuotetta olevan kulttuurikognitiivisen havaintoapparaattimme antamilla resursseilla tunnistamme peilikuvassamme jotain ihanteellista ja idealisoitua, jotain yleistä ellei peräti yliyleistävää, jotain joka saa vahvistuksensa samaistumisesta ihmisidentiteettiin, ikään kuin ihmisen alkulaumaan, jossa yksilöllistä eriytymistä ei vielä ollut tapahtunut, vaan kaikki kokemuksellinen oli vielä olemuksellisesti kollektiivista.
Omaa elämänmuotoamme voi hyvinkin nimittää kulttuurisen narsismin ajaksi. Maailmamme on täynnä peilejä – näemme itsemme ikään kuin näyte-ikkunoissa, painokuvissa, muotimainoksissa, tv-ruudussa, satelliittilähetyksissä toiselta puolelta maapalloa. Syvimmiltämme meistä kaikista on tullut paradoksaaleja kaksoisolentoja: aina kun reagoimme johonkin, emme ole yksin, olennaisin osa todellisuusvastetta tulee peilikuvaltamme. Yhdeksän kymmenesosaa meistä on Narkissosta.
 |
| Ei kaivannut kultaa |
Lajityypillistä alkuperäistä ihmisten välistä yhteyttä ylläpitävä sosiaalinen muodoste, inhimillinen kieli, on jäämässä häviölle maailmassamme, joka nyt reagoi ja orientoituu visuaalisten ärsykkeiden mukaisesti. Kulttuurievoluutio on luonut kielen nahkat uudelleen useita kertoja, ja matkan varrella sapiens, tai ainakin osa kulttuureistamme, on ylittänyt hyvinkin merkitseviä kehityskynnyksiä.
Yhtä kielen kehityslinjaa on kuvattu käsitteillä signaalit – symptomit – symbolit. Mikään näistä kehitysasteista ei ole aiempia asteita kadottanut, vaan kaikki varhakantaisempi saattaa aivoissamme toimia myös korkeammassa potenssissa – kuten Fromm totesi: jos ihmistä jokin sana voisi kuvata parhaiten, tuo määre olisi ”kehittyvä” – ja kaikki inhimillinen kehitys on tapahtunut kerroksittain. Kun nykyihmistä taannutetaan hypnoosissa varhaisemmille kehitysasteille, niin fyysisen kuin psyykkisenkin rakenteen kerrostuneisuus tulee selvästi näkyviin.
Kehityksellisiä marssijärjestyksiä on, alkaen vaikkapa siitä, että jokaisen meistä tajuntaan syntyy varhaisimmassa lapsuudessa ensin häntä hoivaavan ihmisen hahmo, siis ”sinä”, ja vasta muutamaa vuotta myöhemmin muodostuu se kokemuksellinen keskus, jota sanomme ”minäksi”. Tästä yleisen ihmisidentiteetin ja minäidentiteetin kehityksellisestä marssijärjestyksestä suoraan seuraa, että elämme kaikki aina ikään kuin toinen toistemme sieluissa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme. Moraalin niin sanottu ”kultainen sääntö” palautuu inhimillisen kehityksen yleisiin ominaisuuksiin, niin paljon kuin kaikenlaiset uskonnot tai muut opit ovatkin vuosituhansien varrella tätä sääntöä omiin nimiinsä yrittäneetkin omia.
Monet lajin kulttuurievolutiivisista kehityskynnyksistä ovat olleet yhtä tärkeitä. Esimerkiksi kynnys joka erottaa puhutun ja kirjoitetun kielen. Puhuttu kieli valjastaa käyttöön korvan ja kuuloaistin kognitiiviset resurssit – ja puhuttu kieli elää varsinaisesti yhdessä ajanhetkessä – siinä tilanteessa jossa sanat lausutaan, siinä ajanhetkessä jolloin ääniaallot tavoittavat korvan rumpukalvon ja sanat porautuvat tajuntaan. Oman eurooppalaisen kulttuuripiirimme sisällä elettiin korvan ja kuuloaistin hallitsemien tiedonalojen vallassa koko vanha- ja keskiaika, antiikin Kreikasta renessanssiin, ja tuohon väliin sijoittuu myös suurimittainen tajunnallinen taantuma, likimain tuhat vuotta kestänyt sosiopsyykkisen depersonalisaation uni, johon eurooppalainen ihminen vajosi ja jonka yleisesti ottaen pitäisi edelleen muistuttaa meitä siitä, että lajimme kehityksessä myös suurimittaiset historialliset taantumat ovat mahdollisia.
Meille nykyeurooppalaisille on vaikea palata kuuloaistin valtaamaan tajuntaan, maailmaan, joka on ”kaikkiallinen” ja ”kaikkivaltainen” – kuuloaistumusten maailmassa ajanvirtaa ei voi pysäyttää, niin paljon kuin esimerkiksi antiikin kreikkalaiset yrittivätkin rakentaa maailmankuvaansa eräänlaisten ”todellisuuden pysäytyskuvien” – ”ideoiden” – varaan. Eurooppalaisen tiedollisen ajattelun alku sijoittui noihin tajunnallisiin ideoihin, ja ne elivät filosofiassa itse asiassa vielä viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä Wittgensteinin varhaisteoksessa, niin sanotussa ”kielen kuvateoriassa”.
Uusi aika loi uudet tiedonalat, jotka perustuivat ratkaisevasti silmän ja näköaistin kognitiivisten resurssien varaan. Renessanssissa eurooppalaiseen maalaustaiteeseen ilmestyi syvyysperspektiivi, ja kun maailmaa tarkkaileva Subjekti astui oman tajunnallisen raaminsa ulkopuolelle, ja kun alkoi eriytyvän ”minän” irtiotto Objektivoituvasta todellisuudesta, se merkitsi kokonaan uusien lokatiivisten järkijäsennysten syntyä. Kartesiolainen rationaalisuus ja empiristinen metodi toimivat uusien tiedonalojen – luonnontieteiden – ajatustyökaluina, ja kukin uusi tiede asetti tiedonalansa aitaukset omaksumiensa suureiden ja mittayksiköiden pohjalta.
Paljon myöhemmin – kun perustat olivat vakiintuneet, kun ajan hengen draivi ja objektivaation motiivi oli toistanut itseään jokaisen tieteen sisällä, ja kun kukin tiede oli pirstoutunut sisäisesti tutkimuskohteiden ja koulukuntien eriytymisen myötä, eurooppalainen tiedollinen ajattelu muuttui leimallisesti ”opilliseksi”. Tuo opillisuus muuttui lopulta viime vuosisadalla pirstoutuneiden ”ismien” itsekantaviksi käsitepinnoiksi, joilla jo jonkin ismin ikioma avainkäsitteistö riittää antamaan käsiteltäville asioille totuudellisuuden leimaa ja auktorisointia.
Näin eurooppalaisen uuden ajan ainutlaatuiset kulttuurikognitiiviset emergenssit ja ajatustyökalut, jotka niin valtavasti muuttivat ihmistä ja maailmaa, ovat kääntyneet itseään vastaan. Akateeminen maailma kahlaa itsetarkoituksellisissa ismeissä, joissa ideologiat ja tiedolliset totuudet saavat sulaa yhteen. Yhteiskunnat taantuvat kulttuurisen narsismin valtaan, jossa ihmiskuva esittää yliyleistävillä pyhillä yleiskäsitteillä kyhättyjen ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” mukaista ylihistoriallista, ylikulttuurista, ylikansallista ja yliyhteisöllistä yliyksilöä, jolle kuuluu jakamaton arvo ja kaikki oikeudet, joiden toimeen paneminen jää sitten joidenkin kokonaan toisten ihmisvelvollisuudeksi.
Ihmisyyden reaalisista ehdoista ei enää pystytä edes puhumaan.
”Opillisuus” on siis ainakin kaksiteräinen miekka. Vaikka yleiskäsitteellinen ”tieto” edustaa jotakin – sanotaan vaikkapa että se edustaa sellaista ajatusmuotoa joka on antanut meille todellisuuden- ja luonnonhallintaa – yleiskäsite on kielen elementtinä kuin ajan rattaiden hampaat syövyttävä myrkky. Huume luo illuusion – ja ideakuvan – totuudesta joka nousee kaiken ajanvirran keskeltä, liikkeestä ja pyörteistä ikään kuin omana laatunaan, johon kaikkea muuttuvaista voidaan suhteuttaa. Muunnettuna tämä totuudellisuuden jakomielinen ominaisuus on juuri se johon Wittgenstein viittasi sanoessaan, että ”vanha järjestelmä, jossa Jumala toimi kaiken selityksen päätepisteenä”, oli jollakin tavalla selvempi kuin uusi, jossa totuuden olisi täytettävä yhtä aikaa sekä totuuden että kehittymisen ominaisuus.
Kielteisestä käsin määriteltynä pysähtynyt ajaton totuus olisi ”totalitarismille” ominainen totuuslaatu. Totalitarismissahan ei ole ”kehittyviä” tai ”muuttuvia” ajatuksia, aatteita tai oppeja, vaan totalitarismissa on vain ”oikeassaolemista”. Ja juuri totalitaristisissa järjestelmissä huomaamme, miten ”oikeassaoleminen” ja depersonalisaatio – psyykkinen taantuma – käyvät käsi kädessä. Kun ”totuudesta” tulee ”ajatonta”, ihmisiltä katoaa ”minä”.
Ihmisen lajityypillisen olemuksellisen sosiaalisuuden ymmärtäminen on eurooppalaisen uuden ajan ihmiselle käytännössä täysin ylivoimaista. Aikalaisajattelumme individualismi on vahvistunut sokeuden asteelle. Ja tämän täydellistymisprosessin ”tiedollinen” kääntöpuoli toteutuu juuri siinä että yliviljelemme yleiskäsitteet merkityssisällöiltään niin täydellisiksi että tajunnallinen magia kattaa myös ajatteluun muodostuneet tabuaukot. ”Yleiskäsitehän” on tajunnallisesti jotain symbioottista, se taannuttaa tiedollisen ajattelun hahmonmuodostuksen alkutilaan.
Yleiskäsitteellistykset hävittävät tiedollisesta tajunnastamme kyvyn jäsentää ympäristöä – ylipäänsä paikkaa ja aikaa. Kun kielimaailma muuttuu käsiterealismiksi, sitä pahempi reaalitodellisuudelle. Kognitiosta katoavat toimijaroolit, lokatiivit (sijamuodot), sanaluokat – kaikki hallinta. Kaikkein ”pätevin” yleiskäsitteellinen päättely pystyy sementoimaan kognitiiviset aukot – ja niin vapahtaja kävelee vetten päällä. – Sellainen vaikutus on yleiskäsitteistä kavalimmilla – numeroilla. Taantuminen alkumagian valtaan liuottaa sanaluokkien rajat. Taloususkonto, joka on oman aikamme uusi valtauskonto, operoi ”rahaan” kuuluvalla kaikkivoipaisuuskuvitelmalla ja tekee numeraaleista subjekteja. Esineistynyt matematiikka on iätöntä ja ajatonta, ja se voidaan liimata minkä reaalimaailman päälle tahansa. Näin yleiskäsitteillä ymmärryksensä noituva maailmamme ohjautuu pelkkien numeroiden – esimerkiksi numeeristen ”taloudellisten realiteettien" – perustalta.
Nämä kappaleet ovat kotoisin tuolta.
””Missä on se valta joka puuttuu eduskunnalta?”” lauleli aikoinaan taistolaistyttönen Kristiina Halkola.
Heikäläiset taitavat edelleenkin ajatella, että valta on rahalla – mutta kun se ei ole vastaus oikein mihinkään. Talous on tosiasiassa enemmän yhteisesti tunnustettua uskontoa – niin sanotut ”taloudelliset realiteetit” tarkoittavat vain pohjimmiltaan uskonnollislaatuista kaikkivoipaisuuskuvitelmaa mukanaan kuljettavan "rahan" säännöillä toimimista – kuin mitään mikä itsessään voisi korvata demokratian.
Demokratian heikkoudet ovat nimenomaan demokratian heikkouksia, ja valitettavasti se on nyt kovin heikoilla, tuo demokratia.
Poliitikkomme eivät kanna vastuutaan vaikeiden päätösten tekijöinä, vaan käyttävät demokratiaa järjestelmänä, joka mahdollistaa sen ettei kenenkään tarvitse yksin kantaa vastuuta mistään. Juristeristit tulevat tässä kaikkien vastuutaan pakoilevien poliitikkojen avuksi – juristerian ylikansalliset kaapuniekat huutavat suureen ääneen jokaisen yksilön absoluuttista "ihmisarvoa ja -oikeuksia", koska hekään eivät halua tai uskalla kantaa vastuuta yhteiskunnista, vaan vain idealisoidusta yksilöstä.
Maailman suurimmat valheet ovat: "Yhteiskuntaa ei ole olemassakaan" ja "Yleistä oikeustajua ei ole olemassakaan".
Demokratia edellyttäisi yhteiskunnallista läpinäkyvyyttä, mikä ei tietenkään tarkoita vain sitä, ettei äänestäjillä ole pääsyä salaisiin kabinetteihin, eikä mahdollisuutta tietää ketkä todellista valtaa yhteiskunnassamme pitävät. Toinen, ja uskoakseni paljon vakavampi demokratiamme sairaus sisältyy siihen kieleen, jolla yhteiskunnallista keskustelua käydään. Mikään läpinäkyvyys ei tietenkään mitenkään voi toteutua, jos poliittisessa ja kansalaiskeskustelussa kaikkia vaikeita asioita opitaan käsittelemään pelkillä kiertoilmauksilla.
Siis että esimerkiksi puhutaan "maahanmuutosta" eikä kehitysmaalaisten kansainvaelluksesta. Tai että puhutaan humanismista siellä, missä vastassa on hybridisodankäynti.
Poliitikkojen pitäisi sulkea Venäjän vastainen raja niin, että toimenpiteen syyt sanottaisiin selvästi ääneen: "Hyökkäys Ukrainaan oli rikos, Putin on sotarikollinen, ihmiskilpinä rajalla käytetyt kehitysmaalaiset ovat sotarikos – ja Suomen raja suljetaan ja pysyy kiinni niin kauan kuin Venäjä on sotarikollinen. Me emme lähde mukaan sellaiseen." Piste.
 |
| Rauhaa päälle maan |
En usko, että älyllisen rehellisyyden haasteeseen ja vaatimuksiin pystyy vastaamaan kukaan, joka ei ole sisäistänyt ihmisyytemme – ajattelumme ja järkemme – kehityshistoriaa – siis niin sanottujen suurten kulttuurien laatua kovina kognitiivisina tosiasioina, tai oman eurooppalaisen uuden ajan rationaalisuutemme täydellistä erityisyyttä. Vain se, joka ymmärtää oman aikalaisjärkemme väistämättömät rajoitukset, voi vastata älyllisen rehellisyyden haasteeseen.
Wittgensteinin elämäntyö voidaan nähdä kunniakkaana yrityksenä asettaa paikoilleen ne raamit, joiden sisään kaikki mahdollisuutemme asettuvat. ”Tractatus” oli aksiomaattinen yritys nähdä kielen elementaarilauseessa sama rakenne – sama kudelma, kuten Shakespeare sen sanoisi – joka pitää reaalimaailman kuvaa koossa ja sitoo tosiasiat toisiinsa. Sitä kuvaa rajaa se mikä koetaan ”mielekkääksi”. Kielen madollisuudet rajoittuvat siihen, että kaikki mikä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi, ja että siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava.
Nämä huomautukset koskivat siis inhimillisen kielen, ajattelun ja totuuden suhteita – ne eivät koskeneet mitään tiettyjä sisältöjä. Seuraava poliitikko tai ruotsinkielinen hienostorouva, joka nostattaa itsetuntoaan siteeraamalla Wittgensteinin lausetta ”Kieleni rajat ovat maailmani rajoja” joutaisi itärintamalle syömään hernesoppaa sen sijaan, että hänet kutsutaan itsenäisyyspäivänä presidentin linnaan boolimaljoja kallistelemaan.
Mistä se voisi alkaa, kokonaisen kansan, tai jopa kokonaisen kulttuurisen aikalaisjärjen ja -ajattelun vinosuuntausten oikaisu, kun tilanne on päässyt jo niin toivottomalle tolalle kuin mitä se nyt valtaa pitävässä EU-internatsionalistisessa totalitarismissa on? Mehän emme ymmärrä edes sitä, että tämä ylikansallinen molokki ei voi itselleen omaksua sitä sisällöllisesti erityistä demokratian laatua, joka uudella ajalla syntyi kielellis-kulttuurisissa kansallisvaltioissa ja joka ei ole mikään vientituote, joka voitaisiin istuttaa minne tahansa.
Wittgenstein antoi järkemme mahdollisuuksista havainnollisen kuvauksen pohtimalla mitä tapahtuisi, jos voisimme joskus oikeasti kohdata Jumalan kasvoista kasvoihin. Jumala ei voisi tuomita meitä sen perusteella mitä emme ihmisinä ole pystyneet ymmärtämään. Jos Hän tavatessa lahjoittaisi meille annoksen ylimääräistä järkeä niin, että voisimme äkkiä nähdä koko maallisen vaelluksemme uudessa ”oikeassa valossa” – jos oivaltaisimme: ”Ahaa, tästä siis siinä kaikessa olikin kysymys” – sekään ei voisi toimia tuomitsemisen perusteena, vaan päin vastoin, tekisi meistä ihmisinä viattomia.
Jumala voisi tuomita ihmisen vain tämän omien sanojen perusteella. ”Katso, tässä sinä sanot näin, mutta et tee mitä sanot, vaan teet aivan toisin.”
Jumalan edessä paljastuisi, että suurin synti, johon ihminen voi syyllistyä – oikeastaan ainoa todellinen synti – on älyllinen epärehellisyys. Siis se, ettei ihminen käytä edes niitä lahjoja joita Luojalta on myötäjäisiksi saanut – että ihminen ummistaa silmänsä kohdatessaan kipeitä ja vaikeita asioita, että hän käyttää kysymysten muotoiluun käsitteitä, joilla hän voi kiertää todelliset ongelmat, että hän antaa hiljaisen hyväksyntänsä ja jopa julkisen tukensa toisillekin, sellaisille, jotka myös mieluummin valehtelevat kuin ottavat vastuun vaikeista asioista.
 |
| Kovaa valuttaa: kaipaan taivaan valoa |
Poliitikot puhuvat, ja puhe kuuluu ja toimii korvan ja kuuloaistin vallitsemassa kognitiivisessa maailmassa, ja puhekielen rajat ovat sen maailman rajoja jossa puhumisella vaikutetaan. Juuri kukaan ei toistaiseksi ymmärrä, miten merkitsevä oli se ihmislajin kehityshistorian kehityskynnys, jossa vaeltelevat joukot asettuivat paikoilleen, aloittivat viljelyn ja syntyi institutionalisoitunut yhteiskunta.
Kun puhekieltä pystyttiin mielessä hidastamaan niin että äänteet eriytyivät ja oli mahdollista siirtää ne merkkeinä kirjoitusalustalle, se muutti kielen koko laadun – myös kielen käsitteille syntyi uusi kotipaikka – kirjoitetussa kielessä – ja vaikka emme sitä suoranaisesti näe, kirjoitettu kieli elää omilla ehdoillaan omassa maailmassaan, kirjoituksen rajojen maailmassa.
Poliitikot vaikuttavat puhumalla, kirjoittava ihminen ajattelee kirjoittamalla.
Kuluu itse asian – ajattelun – tajunnallisiin lokatiivisiin sijainteihin, että kirjoittajan tekstin oikea kustannuspaikka – oikea tilinpidollinen sarake – on kielipilvi.
Ajattelussa ei siis ole kyse mistään yksilöllisestä eikä yksityisestä, vaan on oikeammin kuvitella niin että ”kieli ajattelee meissä”. Kieli on oikea subjekti, ja pilvi oikea predikaatti ja objekti.
Kieli ja ajattelu ovat kaiken ihmisyyden yleiset palautuspisteet – ja älyllisen rehellisyyden ongelmatiikka jakautuu puhumisen ja kirjoittamisen maailmoihin. Nämä maailmat ovat paljon erilaatuisemmat kuin meistä kukaan toistaiseksi osaa edes kuvitella. Muistutan, ettei edes viime vuosisadan nerokkain kielifilosofi Wittgenstein ymmärtänyt miten eriperusteisia järjestelmiä puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat.
Kohtaaminen Jumalan kanssa toistaa Narkissos-myyttiä. Puhuttu kieli on Kaiku-Keijun tarina. Vasta kun kirjoitetun kielen ominaisuudet – kirjoitettu kieli omaa erityisen kognitiivisen tavan tai tason, jolla se voi kiinteytyneistä pysyvistä käsitteistä muodostaa merkityksiä jotka puhaltavat uuden hengen myös tapaan jolla aktuaalisessa ajanhetkessä puhumme – palautetaan takaisin elämänmuodon toiminnallisiin yhteyksiin, vasta silloin maailma muuttuu.
Perustavanlaatuinen oivallus koskee kielimaailmojen yhteismitattomuutta. Vaikka puhekieli näennäisen täydellisesti sisältyykin kirjoitettuun kieleen, kirjoitus ei kuitenkaan ole palautettavissa puheeseen. Kirjoitus on oman kehityskynnyksensä ylittänyt kognitiivinen emergenssi, josta tosin vain osa ihmiskunnasta on toistaiseksi päässyt osalliseksi. Puhuttu ja kirjoitettu kieli eivät ole kognitiivisesti yhteismitallisia.
Kirjoittavilla ihmisillä on vastuunsa, joka ei koske vaikuttamista vaan vuorovaikutusta kielipilviin – niiden puhdistamista ajatussaasteista, niiden läpinäkyvyyden palauttamista. Kirjoittamalla ajatteleva ihminen ottaa kielen pysyvämmät muodostelmat vastuulleen – kannattelee tarpeellisia tukirakenteita, purkaa sitä mistä uhkaa muodostua itsekantavaa käsiterealismia.
-------------------------
Kirjoittavan ihmisen vastuu on todellista, ja siihen olemuksellisesti kuuluu se että tekstit julkaistaan. Julkaisemisen vaatimus on käänteinen toisinto Wittgensteinin komennosta: ”Mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava.” Sekään ei siis koskenut sisältöjä, vaan sitä mitä kielellä ylipäänsä voidaan sanoa ja miten kieltä tulisi käyttää.
Kun sanotaan, että ”totalitarismissa ei ole totalitaristeja on vain oikeassaolijoita”, se kuvaa tilannetta, jossa kieli on käsitteellisesti kiinteytynyt rigorismin asteelle. Silloin kaikki älyllinen rehellisyys on taantunut tunnustuksellisuuden asteelle – ja taantuminen on nimenomaan sosiopsyykkinen ominaisuus, ja sellaisena nimenomaan kielipilven ominaisuus – se ei ole mihinkään tiettyihin sisällöllisiin saati opillisiin seikkoihin kuuluva ominaisuus.
Emme voi oikeasti pitää kielipilveä elossa vain toistamalla jo olemassa olevaa. Puhuminen saa motiivinsa narsismista ja sisältönsä toistamisesta – vetoamisesta siihen mikä alitajunnassa tarjoaa voimaantumisen kokemuksia. Vain kirjoitettu puhe omaa ajattelun sisältöjä käsittelevän ja jopa niitä muuttavan voiman. Itse asiassa jokainen kirjoitettu lause on Jumalan kohtaamista kasvoista kasvoihin. Vain kirjoitettu kieli – joka on aivan erityisellä tavalla kiinteytettyä – käsitteiden sisällöllisiä tai niiden yhteen kytkeytymiseen – käyttötapoihin – kuuluvia ominaisuuksia – pysyviä ominaisuuksia omaavaa kieltä, voi sijoittua ja operoida sellaisilla yleisiltä käsitepinnoilta ylemmäs nousevilla merkityksen alkioilla, jotka muuttavat ihmistä ja maailmaa.
------------------
Lisäys 17.12. 2023:
""Kirjoittavan ihmisen vastuu on todellista, ja siihen olemuksellisesti kuuluu se että tekstit julkaistaan.
Julkaisemisen vaatimus on käänteinen toisinto Wittgensteinin komennosta: ”Mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava.” Sekään ei siis koskenut sisältöjä, vaan sitä mitä kielellä ylipäänsä voidaan sanoa ja miten kieltä tulisi käyttää. ""
Tämän tiedän olevan jotain jota kukaan missään ei ole Wittgensteinista ja hänen kielifilosofiastaan aiemmin sanonut.
Ei ole sitä selvää kahtiajakoa, niin, että "Tractatus" käsittelisi kirjoitettua kieltä, elementaarilausetta, sen rakennetta ja kielen kuvateoriaa, ja päättyisi epämielekkään eliminoimiseen ja tuohon todella outoon komentoon, kun taas "Investigations" keskittyisi puhekieleen, elämänmuodollisiin ja toiminnallisiin yhteyksiin, ja antaisi ihan tietynlaisen oikeutuksen kaikelle puheelle.
Vaan on niin, ettei filosofin kumpikaan yritys fokusoi kaikkein olennaisinta vedenjakajaa, puhutun ja kirjoitetun kielen yhteismitattomuutta.
Mutta jos ja kun eroa puhutun ja kirjoitetun välillä korostetaan, vasta silloin komento "Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava" saa kaivatun mielekkään sisällön -- ja sillä alustalla, jossa kirjoitettu kieli ei ole kuva vaan emergenssi, "Tractatuksen" komennolle löytyy vastine, jota, jos se olisi vitsi, voisi sanoa "negaatioksi".