 |
| Campaign for Nuclear Disarmament (CND) |
Kuten kaikkien pitäisi tietää ja ymmärtää, ihmistä niin lajiolentona kuin yksilönäkin määrittelee parhaiten yksi tietty nimenomainen käsite: ”Kehitys.”
Ihmisen lajihistoriassa on erityisiä kehityskynnyksiä, kuten paikoilleen asettuminen ja viljelyksen aloittaminen, sosiaalisten instituutioiden ja roolien synty, tai kirjoitustaidon omaksuminen – kehityskynnyksiä, jotka olemuksellisesti ovat kognitiivisia emergenssejä, aikakausiensa tajunnallisia vedenjakajia, joiden yhteydessä kaikki siihenastinen muuttuu menneisyydeksi, ja kaikki uusi tulee mahdolliseksi ja otetaan vastaan uusien kognitiivisten edellytysten ja ehtojen varassa.
Esimerkiksi sillä, millaisen perusratkaisun varhaiskulttuuri tekee kuva- tai äännekirjoituksen valinnassa, on yhteisöille kymmenien tuhansien vuosien mittaan asettuvia tajunnallisia seurausvaikutuksia. Meidän on otettava tavattoman vakavasti esimerkiksi se Marshall McLuhanin teesi, ettei kolmiulotteista tilageometriaa ole syntynyt missään missä kulttuuriseksi perusratkaisuksi ei ole valikoitunut äännekirjoitus.
Sellaisille kehityshistoriallisille kytkennöille saattaa olla rakenteelliset perusteensa. Niissä saattaa olla kysymys kokonaisten tajunnallisten kynnysten ja kerroksien emergoitumisesta – monet kognitiiviset kykymme kytkeytyvät toisiinsa ja ovat tosiasiassa yhtä samaa kudelmaa, mikä historiassa näkyy esimerkillisesti siinä, että kulttuurien ja yhteisöjen joukkomittaisten sosiopsyykkisten taantumien yhteydessä koko joukko sielunkykyjä häviää yhtä aikaa – ja aivan samat kyvyt saattavat uuden nousun yhteydessä jälleen herätä yhtä aikaa.
Meidän pitäisi pystyä näkemään ihminen vuosimiljoonien kehitysperspektiivissä – näkemään esimerkiksi, miten ihmisen alkulaumoja organisoinut ”valta” on lajinkehityksessä vähitellen jalostunut yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi”, joka kuitenkin voidaan yhä edelleenkin erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen olomuotoonsa, jolloin yllätykseksemme huomaamme, että yksilöllinen tahto voikin oudon ongelmattomasti siirtyä henkilöltä toiselle.
Ja kun nykyinen yksilö taannutetaan aste asteelta syvempään hypnoosiin ja kehityksellisesti varhaisemmalle tasolle, kehityskerrokset tulevat selvinä näkyviin. Yksilön kognitiiviset kyvyt taantuvat kerroksittain.
Eurooppalaisen kulttuurimme historiassa Rooman valtakunnan monikulttuuristumisen aiheuttamaa hajoamista seurasi likimain tuhatvuotinen taantuma, jossa jo olemassa ollut luku- ja kirjoitustaito katosivat, ja niiden mukana katosivat myös kyky jäsentää syvyysperspektiiviä kuin myös yleinen ajantaju. Jos McLuhan oli oikeassa, ei ole mitään mieltä kysyä mikä näistä kyvyistä oli muna ja mikä kana – ihmispsyyken kerrostuneissa rakenteissa tietyt emergenssit yksinkertaisesti vain sijoittuvat samaan kerrokseen, jonka toiminnat sammuvat aivoista aivan kuin joku sammuttaisi rakennuksesta yhden kerroksen valot.
----------------------
Keskiajalla ajantaju siis oli totaalisesti kadoksissa – ja koska ihmisen ”minä” on se kokemuksellinen raami, jossa yksilö hahmottaa oman olemassaolonsa jatkuvuuden, ajantajun katoaminen tarkoitti myös minäpersoonan katoamista, depersonalisaatiota. Eurooppalainen ihminen eli siis likimain tuhat vuotta eräänlaisessa depersonalisaation unessa, jossa katosi koko joukko niitä sielunkykyjä, jotka tarvitsevat kykyä hahmottaa dynaamista aikaa.
Keskiajan skolastikot, ajan kaikkein viisaimmat ihmiset, saattoivat oman järkensä premisseillä epäillä jopa omaa olemassaoloaan. Descartesin kuuluisaksi tullut lause ”Ajattelen, siis olen olemassa” oli kirkas oivallus keskellä täysin jäsentymätöntä, kaikkiallista ja kaikkivaltaista sielunmaisemaa, jossa siis ei vielä ollut maailmaa tarkkailevan Subjektin eikä Objektivoituvan todellisuuden psyykkisiä hahmoja tai asemointeja.
Keskiajan ihmisen maailma oli todella oudolla tavalla ”pysähtynyt” – opillisessa ajattelussa tämä ilmeni teokraattien käsityksinä siitä, että jumala oli kaikki maailman asiat aikanaan pannut paikoilleen, ja olisi jumalan tahdon vastaista yrittää muuttaa ikuisiksi koettuja totuuksia.
Vanhan ja keskiajan ”tiedonaloja” olivat retoriikka, grammatikka, ajattomien numeroiden aritmetiikka ja musiikki. Jos mietimme, miksi tiedollisen intressin erityisiksi kohteiksi valikoituivat tällaiset elämänmuodon ja yksilöllisen kokemuksen alueet, paras selitys löytyy jälleen Marshall McLuhanilta: kaikki nuo vanhat tiedonalat rakentuivat ratkaisevasti korvan ja kuuloaistin kognitiivisten resurssien varaan.
Tunto ja kuulo ovat ihmisen lajityypillisesti varhaisimmat aistit, ja juuri niihin liittyvät yksilön kokemuksellisen maailman varhaisimmat tunnot ja reaktiot. Vastasyntynyt elää vielä jäsentymättömässä, ”kaikkiallisessa” ja ”kaikkivoimaisessa” maailmassa, omnipresenssin ja omnipotenssin tunnoissa, jotka ovat yleisinhimillisia ja yleismaailmallisia, esimerkiksi maailman kaikkien uskontojen pohjimmaisia rakennusaineksia.
Uskonnoissa on toki muitakin olemuksellisia rakennusaineita. Primitiivisissä uskonnoissa ne näkyvät selvemmin kuin oman eurooppalaisen uuden ajan ajattelumme erityisen ”opillisen” luonteen muovaamina – siksi sosiologian isähahmo Emile Durkheim keskittyi tutkimaan maailman kaikkein alkukantaisimpia uskontoja, jotka likimain alkuperäisissä asuissaan edelleen elivät Australian alkuasukkaiden keskuudessa.
Hänen ajattelunsa loi uuden ihmiskuvan, jossa ihminen näyttäytyy lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalisena olentona, jonka tuntoja ja käyttäytymistä määräävät yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet, eivätkä yhteisöilmiöt ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Tämä ihmiskuva on ainoa realistinen – mutta omalle individualistiselle ajallemme sen ymmärtäminen on likimain ellei aivan mahdotonta.
Emme esimerkiksi yleisesti ymmärrä, miten ihmisen mieli tajunnallisia alkioitaan myöten on vuosimiljoonien saatossa rakennettu vuorokausivaihtelun – luonnonvalon – oloissa ja ehdoilla, ja miten perustavanlaatuinen keskeisten aistiemme työnjaon kannalta on yön pimeyden ja päivän valon vaihtelu. Yö on kuuloaistin valtakautta – se on retoriikan ja pyhän hiljentymisen aikaa – kun taas päivänvalo on silmän toimiala, ravinnon keräämisen ja metsästyksen arkista aikaa.
Edelleenkin puhutulla ja kirjoitetulla kielellä on laatuero, jota normaalisti emme ota huomioon, vaikka tiedämme, että ne aivoissammekin sijoittuvat ihan eri kohtiin. Kirjoitettu kieli on kulttuurinen emergenssi, joka ei ole jäännöksettömästi palautettavissa puhuttuun kieleen.
Edelleenkin poliitikot vaikuttavat puhumalla, kirjoittavat ihmiset ajattelevat kirjoittamalla.
Durkheim piti oivallustaan ”pyhän” ja ”profaanin” tajunnallisesta erosta, joka olemuksellisesti siis palautuu keskeisten aistiemme keskinäiseen työnjakoon, elämänsä tärkeimpänä keksintönä. Omat koulumme eivät näitä ihmisyyteen kuuluvia sosiologian peruasioita jostain syystä ollenkaan opeta.
----------------
Yksilön koko myöhemmän elämän ja kehityksen kannalta on olennaista, että varhaisimman lapsuuden perusturvallisuus toteutuu mahdollisimman ehjänä. Jos yksilö saa kehityksen kaikkein varhaisimmassa vaiheessa sielua vammauttavia traumaattisia kokemuksia, ja jos ”primaarinarsimiksi” nimitetty alkusymbioottinen turvallinen yhteys holhoajaan ei toteudu, seurauksena on läpi koko elämän jatkuvaa kipuilua, erilaisia riippuvuuksia ja irtiottoyrityksiä niistä. Fyysiset riippuvuudet tai käpertyminen ”opillisiin” symbiooseihin ovat tässä samalla viivalla – ja äärimmäisenä päätepisteenä on sitten väkivaltaa, tuhoamistarpeiden ja itsetuhon symbioosi.
Hitler ei suinkaan saarnannut kansalleen pahuutta, täysin päin vastoin. Hän oli narsisti, joka samaistui uhrituntoihin ja vetosi viattoman uhrin rooliin. Saksan kansa oli kärsinyt historiallista vääryyttä ja sillä oli oikeus ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja oikaista tapahtunut epäoikeudenmukaisuus. Ja tämä jokaisen yksilön perusnarsismia puhutteleva sanoma taannutti joukkovoimien vallalla oudon ongelmattomasti koko kansan.
Näinä päivinä sama toistuu Putinin puheissa ja kansansuosiossa. Suuri joukkomittainen sosiopsyykkinen taantuma takaisin perusnarsistisiin omnipresenssin ja omnipotenssin tuntoihin.
En väitä, että lajinsisäinen väkivalta, niin valtava ongelma kuin se ihmiselle on historiassa ollutkin, olisi ratkaistavissa pelkästään sillä että äidit ja lapset saisivat taatun ihanteellisen turvallisen lapsuuden. Kukaan ei tosin toisaalta myöskään pysty kiistämään sitä miten keskeisen tärkeää roolia jokaisen yksilöpsyyken rakentumisessa hänen varhaisin kehitysvaiheensa näyttelee.
Mutta siitä, että ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen olento, laumaeläin, ja että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, seuraa myös se, että lajinsisäisen väkivallan ongelmia on tarkasteltava kantimissa, jotka asettuvat lajinkehityksellisten, kulttuuristen ja yhteisöllisten mitta-asteikkojen koordinaatteihin, eikä yksilöpsykologian skaalaamisesta yhteisöä kokevaksi ole mitään tiedollista hyötyä.
Päin vastoin, sellainen laajentava skaalaaminen on ehkä pahin tiedollinen virhe jonka voimme omassa ajassamme tehdä.
------------------------
Kun mietitään ihmismielen kerroksellisuutta, ainoat maamerkit, jotka saattavat asettaa tajunnallisia palikoita paikoilleen, ovat kognitiivisia ilmiöitä.
On mielestäni perusteltua väittää, että eurooppalaisessa ajatushistoriassa tapahtunut murros, jossa korvan ja kuuloaistin kognitiivisten resurssien varaan rakentunut keskiaika sai renessanssissa rinnalleen silmän ja näköaistin visuaaliseen mieltämiseen perustuvat ajatusmallit ja järjen – se oli varmasti ihmissuvun koko ajatushistorian suurin tajunnallinen murros.
Gotiikan vertikaalilinjat käynnistivät syvyysperspektiivin hahmottamisen, romaaniset holvikaaret olivat ehkä ensimmäisiä visuaalisen tajunnan alkioita, joissa hahmottui avaruudellinen tila, tietynlainen ideainen sisäinteriööri.
Siinä missä vanhan- ja keskiajan maailma oli ollut olemuksellisesti ”kaikkiallinen” ja ”kaikkivaltainen” – teokratian koko pohja rakentui sellaisille mielikuville ja kokemuksille ”vallasta”, jossa legitiimi valta sai auktorisoitumisensa jumalalta, ja maallinen valta puhui ja jakoi tuomioitaan jumalan nimissä – siinä uusi visuaalinen mieltäminen loi tajunnalliseksi raamiksi kolmiulotteisen tila-avaruuden, jossa dynaamiset vaikutusvoimat eriytyivät substansseista.
Dynaaminen aika ja syysuhde jäsensivät tila-avaruuden ilmiöitä. Sanonta ”tieto on valtaa” saa merkityksensä juuri tässä historiallisessa tilassa, tajunnallisella vedenjakajalla.
-----------------------------
Kartesiolainen paradigma – maailmaa tarkkailevan Subjektin eriytyminen ja Objektivoituva ulkoinen todellisuus – rakentui historiallisena kerrostumana visuaalisen mieltämisen rakennuselementtien varaan. Syvyysperspektiivin, peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoinnin ajatushahmot alkoivat jäsentää maailmaa. Luonnontieteiden nousu tapahtui näiden ajatustyökalujen avulla, ja tekniikka ja teollinen hyvinvointi ovat sitten muuttaneet maailmaa ja ihmisen elinehtoja nyt muutaman viime vuosisadan kuluessa miljoonakertaisesti sen, mitä ne olivat muuttuneet ihmisen koko siihenastisen miljoonan vuoden kehityshistorian aikana.
Tuo inhimillisen kehityksen uusi kerrostuma merkitsi kehityksellisen rakenteen kannalta koskaan ennen näkemätöntä tajunnallista vallankumousta. Jostain syystä tätäkään asiaa ei kouluissamme ollenkaan opeteta.
Ehkä tähän erityisyyteen sisältyy myös ihan tietynlaisen sokeuden siemen – kun yksilöminuus eriytyi ja ”minästä” tuli kokemuksellisesti maailman keskipiste, koemme nyt tietoisen olemassaolomme objektin roolissa, vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottajina. Ja tämä positio on halukas haukkaamaan maailmaa enemmän kuin oikeasti jaksaa sulattaa – ja oman ”minuuden” rajoittuneisuus jää tässä yhtälössä kokonaan ulkopuolelle.
Niin paljon kuin visuaalisen mieltämisen ja luonnontieteiden keinoin olemmekin oppineet todellisuutta hallitsemaan, oma minämme on nyt paennut silmiemme sokeaan pisteeseen.
Tietyllä tavalla olemme samassa mitassa sokeita, joissa keskiajan depersonalisoitunut minuus oli. Mutta tajunnallinen raamituksemme on totaalisesti toinen, toisenlaatuinen. Meillä ei ole ikuisia ongelmia, vaan meidän olisi mahdollista tajuta, että eri ajoilla on lähtökohtaisesti eri ongelmat.
Retoriikan, kuuloaistin, maailma oli tajunnallisesti jatkuvasti samalla tavalla läsnäoleva, omnipresenssin läpäisemä. Kaikella mikä tapahtui oli pohjimmiltaan omnipotenttinen valtuutus. Kun tajunta ei jäsentänyt mitään visuaalisesti, esimerkiksi kielen yleiskäsitteisiin sisältyvä porrasteisuus – hierarkia ja priorisointi – olivat keskiajan oppineille ylipääsemätön ongelma, ja aikansa parhaat aivot pähkäilivät vuosisadasta toiseen yleiskäsitteisiin – ”universaaleihin” – liittyviä ongelmia.
----------------------
On tragikoomista, että meillä ovat yliyleistävät ylevöitetyt yleiskäsitteet edelleen ongelminamme. Ongelmat ovat samaa mittaluokkaa, vaikka elämme oman järkemme omassa aikalaisraamituksessa.
Jos kyseenalaistamme nykyisin yleisen ihmiskuvamme, joka esittää jonkinlaista ylihistoriallista ja ylikulttuurista yliyksilöä, jolla mukamas on aina ollut käytössään suunnilleen samat aistit ja niiden keskinäinen työnjako, suunnilleen samat aivot ja potentiaalinen kapasiteetti – yliyksilöä, siis oikeammin eräänlaista yli-ihmistä, jolle oman sumean humanismimme mukaisesti kuuluvat kaikki ”jakamaton ihmisarvo ja -oikeudet” – jos pystyisimme historiallisilla tarkennuksilla oikaisemaan tämän täysin vääristyneen ihmiskuvamme, miten paljon kaikista niistä meitä lajina ja yhteisöinä nyt vaivaavista kipeistä kysymyksistä – kulttuurien keskinäisestä yhteismitattomuudesta, yhteisöjen sisäisestä hajoamisesta ja väkivaltaistumisesta, valtioiden välisistä sodista – voitaisiin asettaa kokonaan uusiin raamituksiin ja käsitteellistää tavoilla jotka olisivat paremmin reaalimaailmaa vastaavia?
---------------
Uusien tiedonalojen synty uuden ajan alkuhämärässä – Spenglerin ja Friedellin nimeämän erityisen ”inkubaatioajan” jälkeen – ei suinkaan ollut mikään koulumielikuviemme mukainen ”tositiedon vallankumous”, jossa ”tieteen” auktoriteetti kukisti lopullisesti uskonnollisen auktoriteetin.
Edes sitä asiaa ei kouluissamme opeteta kunnolla – että se mitä ymmärrämme nykymuotoisella ”tiedolla” on laadullisesti aivan uusi ja eri asia kuin mikään ihmisen siihen mennessä saavuttama tiedollinen ”totuus”.
Eikä ”tiedon vallankumous” suinkaan lyönyt alas koko vanhaa taikauskojen maailmaa. Itse asiassa tajuntaamme muodostui yksi kerros lisää – mutta myös tieteellisen selittämisen sisälle jäi vaikuttamaan vanha teologisen selittämisen perinne.
Niin tajunnallinen kerrostuminen toimii – uudet kognitiiviset kerrokset pystyvät hyödyntämään kaikkea jo aiemmin olemassa ollutta, mutta tämä voi tapahtua ikään kuin korkeammassa potenssissa. Silti on oikein sanoa ja hyvä muistaa, että kaikkein abstraktisimmissakin loogisissa päättelyissä on edelleen läsnä ihmismielen pohjalla kaikki symbioottisesti yhdistävä alkumaaginen pohjasointu.
Uusien tiedonalojen emergoituminen ei pysähtynyt kovien tieteiden – omilla suureillaan ja mittayksiköillään toisistaan erottuvien tiedonalojen – syntyyn, vaan todellisuutta objektivoiva prosessi jatkui edelleen kunkin tiedonalan sisällä, jossa muodostui tutkimuskohteiden pohjalta oppisuuntia ja tulkitsemistarpeiden pohjalta koulukuntia. Tämä prosessi lopulta johti siihen tiedollisten ”ismien” maailmaan, jossa nyt elämme. Oman ajattelumme premissit ovat jo aikapäiviä sementoituneet kyseenalaistamattomiksi perusteiksi – ja kun ne ovat nyt yhtä totaalisesti legitiimejä kuin mitä teokratian lähtökohdat aikanaan olivat, muuttuu ”ismien” välinen vuorovaikutus taas näennäisesti entisen mallin mukaiseksi uskonsodaksi.
Pitkälle alkuperäisistä premisseistään eriytyneille opillisille ”ismeille” on ominaista paluu käsiterealismiin, jossa yleiskäsitteet saavat jälleen luvan noitua ymmärryksen, ja joissa tiedolliset ja aatteelliset totuudet saavat taas sulaa toisiinsa. Akateeminen maailmamme on nyt täynnään tällaisia täydellistä käsitesekaannusta varjelevia opillisia ”ismejä”, joilla luultavasti seuraavat sata vuotta saavat teologisesta tiedekunnasta valmistuneet akateemiset filosofimme päivänsä täyttää.
------------------
Jos jokin tiedollinen totuus on pitänyt paikkansa yli kaikkien aikojen, se on totuus ihmisestä lajityypillisesti altruistisena olentona. Altruismi on meissä yhteisöominaisuutena – jos ihmisessä tuhovoimat olisivat olleet vahvempia kuin lajia ja yhteisöjä säilyttävät voimat, olisimme jo aikapäiviä kuolleet sukupuuttoon.
Pasifismi ei ole mikään ”ismi”, ei mikään ”oppi”, vaan pikemminkin persoonallisuuden ristiretki depersonalisaatiota vastaan -- se on sitä älyllistä rehellisyyttä, jota ehdottomasti tarvitaan jotta pystyttäisiin väistämään kaikki ihmisen historiaan normaalisti oppikirjoissa liitetyt yliyleistävät yleiskäsitteellistykset. Pasifismi on yritys nähdä kaiken läpäisevällä röntgenkatseella kaikkien kehityskerrosten läpi lajin historiaan, myyttisen Narkissoksen lähteelle, ja yksilön historiaan, primaarinarsismin asettamiin lähtökuoppiin.
Pasifismi on ikään kuin äärimmäinen vastakohta valtiosubjektiharhan vallassa kirjoitetuille sotahistorioille ja yhtä vähän kulttuurisilta ja aikalaisajattelun juuriltaan irti kirkaistun yksilön mussuhumanismia ja ihmisen pohjimmaista ”hyvyyttä” tai ”pahuutta” koskevaa pohdiskelua.
Pasifismi on historian ymmärtämistä kehitysajattelun kautta ja realismin ehdoilla. Tarkoittaa Freudia, Durkheimia, Spengleriä, Wittgensteinia, McLuhania ja perillisiään, nykyisiä sähköisen median kriitikoita. Ei tarkoita Pinkeriä, Hararia, Bregmania.
------------------------------
Ehkä ismeilläkin voisi vähän määritellä jotakin. Pasifismi on vastakohta idealismille. Pasifismi on realismia, johon ei kuulu tulkintatarvetta, eikä kunnian tai häpeän tuntoja. Nehän eivät kuulu hyvän ajattelijan asennearsenaaliin.
Pasifismi voi olla oivallus siitä, etteivät eurooppalaisen uuden ajan oppihistoriassa syntyneet tiedonalat noudata jatkuvasti vahvistuneen individualismin aallonharjaa – että sosiologia autonomisena tiedonalana saattoi syntyä vasta kun syvyyspsykologia oli paljastanut yksilöpsyyken syvimpien kerrosten olemuksellisesti kollektiivisen luonteen. Se, että marssijärjestys oli Freudista Durkheimiin, ei paljastu opillisista yhteyksistä, se on ajatushistoriallinen ilmentymä.
Pasifistista on konstruoida kunnollisia käsitesiltoja sinne, missä kuilut yleensä korjataan skolastiikan yliyleistävillä yleiskäsitteillä. Niitä kuilujahan ei yleensä edes nähdä. Varhaislapsuuden maailman ja kielen kehityksen välille jää silloittamaton kuilu. Keskiajan ja uuden ajan välille jää kognitiivinen kuilu. Teologisen selittämisen ja tieteellisen selittämisen välillä on sama kuilu. Koherenttisen totuudellisuuden ja korrespondenssin välille jää laadullinen kuilu.
Kuitenkin ne ovat kaikki yhtä kudelmaa, kehityskerroksia. Inhimillista kasvua, tai sen vastakohtaa, taantumista takaisin primitiivisemmälle asteelle.
Pasifismi ei ole oppi muusta kuin korkeintaan siitä, että historiassa suuretkin kehitystaantumat ovat mahdollisia. Sivistynyt valtio voi taantua nopeassa tahdissa totalitarismin asteelle. Voimme vain ihmetellä miten nopeasti koko kansa taantui totalitaristiseen puhumattomuuden kulttuuriin Saksassa. Onko ikiaikainen Venäjä aina ollut tosiasiassa totalitaristinen matriarkaatti?
Siinä, missä toisen maailmansodan jälkeen paljastunut natsien harjoittama joukkotuhonta traumatisoi ihmismielet niin, että yhä edelleenkin televisioissa näytetään miltei päivittäin kuvia keskitysleirien hirvittävyyksistä, siinä sosiologiaa ymmärtävä pasifisti uskaltaa kysyä, kuinka tämä kauheuksien näytteille asettaminen palvelee sitä tarkoitusta, ettei totalitarismiin taantuminen enää koskaan toistuisi? Jokainen kuvia katsova päin vastoin saa luvan kokea, että ”pahuus” on tuolla jossakin, muualla, toisaalla, kuilun toisella puolella, se ei ole meissä itsessämme.
---------------------
Pasifismi tietää, ettei oikeastaan mikään ole ole yksilöistä kiinni. Yksilöt eivät pysty estämään sitä, kun koko yhteiskunta taantuu. Yhteiskunta taantuu esimerkiksi monikulttuuristumisen seurauksena – ja tosiasiassa meilläkin ollaan parasta aikaa sosiopsyykkisen taantuman asteikolla jo sensuurin ja sisäistetyn itsesensuurin, maagisten leimasanojen, ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuurin asteella.
Pasifismi on ennen muuta sitä, että pidetään viimeiseen saakka kiinni uuden ajan edustuksellisen demokratian ehdoista ja edellytyksistä, kuten siitä, että yhteiskuntien pitäisi olla täydellisesti läpinäkyviä -- sitä "sananvapaus" todellisuudessa tarkoittaa -- niin että kansalaisten olisi mahdollista tietää, mistä missäkin yhteiskunnallisessa kysymyksessä on oikeasti kyse. Tämä ehto ei nykyisellään toteudu, koska niin monet nimenomaan ihmisyyteen liittyvät kysymykset on liian kipeinä ja vaikeina vaiettu – ihmisyydestä on tullut ajattelun tabualue, jolle syntyneet valkoiset aukot on sementoitu umpeen yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä.
Älkää kuunnelko, mitä ”ihmisarvo- ja -oikeusideologeilla” on sanottavaa. He eivät ole pasifisteja, he ovat totalitaristeja.
 | ||
| Pasifisti |
---------------------------------------
Lisäys:
Tällä blogitekstillä on ehkä kertomisen arvoinen syntyhistoria.
Tarinasta oli tulla omakohtainen, elämänkerrallinen. Olen aiemminkin muistellut joitain omaan henkilöhistoriaani sisältyneitä mutta yleistä merkitystä omaavia vaiheitani, esimerkiksi rooliani niin sanotuissa ”aseistakieltäytyjien yllytysoikeudenkäynneissä”, joiden onnellisena lopputulemana tähän maahan saatiin asepalveluksen rinnalla toimiva siviilipalvelusjärjestelmä.
Olen kertonut hieman noista 1960-70 -lukujen tapahtumista esimerkiksi tuossa.
Mutta huomasin sitten, jo monta sivua kirjoitettuani, että olin täydellisesti väärillä vesillä. Lause, jota olin silloin muotoilemassa, kertoi sohvaperunoista, jotka jokaisen vuoden jokaisena päivänä saavat televisiosta tuijotettavakseen toisen maailmansodan tapahtumia. Ruudussa pauhaa Hitler, kohta marssii militanttien natsisotilaiden rivistö, näemme miehistä vartalonpalvontaa ilmentäviä propagandajulisteita, sitten seuraavat kuvat keskitysleireiltä, mustavalkoiselle filmille tallennettuja raakuuksia, kauheinta pahuutta mihin vain ihminen pystyy.
Olin kirjoittaessani kaivellut omia muistojani, muistikuvia vuosi vuoden jälkeen, ja äkkiä tajusin, että olin siinä koneen ääressä täsmälleen yhtä typeränä kuin kaikki sohvaperseet ovat television natsidokumentteja tuijottaessaan. Naputan asioita kokoon, naulaan ne mielen peräseinälle, ikuistan, siinä ovat.
Mikä tämän historiallisen ylenkatseen sisältö ja varsinkaan oikeutus on? Ottaa etäisyyttä johonkin, rakentaa runko muiston ja tajunnallisen hallinnan väliin. Vakuuttua siitä että mennyt on mennyttä, ettei se tapahdu enää, ei uudelleen, että se kaikki on voitettu, kuilun takana, kaukana, kootut teokset, ja sinne jää.
Se oli silloin ja ne olivat niitä ihmisiä, kaikki tuo kauhistuttava pahuus – mutta onneksi olemme siitä selviytyneet, se ei ole täällä, tässä ja nyt.
Tämä kappale --
””Siinä, missä toisen maailmansodan jälkeen paljastunut natsien harjoittama joukkotuhonta traumatisoi ihmismielet niin, että yhä edelleenkin televisioissa näytetään miltei päivittäin kuvia keskitysleirien hirvittävyyksistä, siinä sosiologiaa ymmärtävä pasifisti uskaltaa kysyä, kuinka tämä kauheuksien näytteille asettaminen palvelee sitä tarkoitusta, ettei totalitarismiin taantuminen enää koskaan toistuisi? Jokainen kuvia katsova päin vastoin saa luvan kokea, että ”pahuus” on tuolla jossakin, muualla, toisaalla, kuilun toisella puolella, se ei ole meissä itsessämme.””
-- tämä oli sitten ainoa kappale, joka kirjoittamastani omaelämänkerrallisesta tekstistä jäi yllä olevaan julkaisuun. Deletoin kaiken muun. Mietin että ”minä” on suurta harhaa. Jos olisin elänyt natsi-Saksassa, olisin ehkä itsekin ollut puhumattomuuden kulttuurin tunnustuksellinen kannattaja, itsekurin kasvatti ja kiltti kunnollinen kansalainen, kenties hieman ylpeäkin siitä, että saan olla osallisena jostain itseäni suuremmasta.
Olen lueskellut viime aikoina Hararia ja Bregmania, näitä kirjojaan miljoonapainoksin myyneitä, ihmisen historiasta hänen lajiominaisuuksiensa kannalta kirjoittaneita intellektuelleja, joille juuri ”pahuuden” ongelma on ollut haaste. En tunne saaneeni kummaltakaan mitään selvyyttä näihin lajiamme kipeästi koskettaviin kysymyksiin.
Yrsa Steniuksen Speer-kirjan koin eroahdistukseen menehtyvän yksilön yrityksenä vapautua symbioottisista riippuvuuksistaan.
Mietin, missä on perimmäinen syy siihen, etteivät nämäkään älykkäät ajattelijat osaa lähestyä ihmistä yhteisöolentona, vaan asettavat kysymyksensä käsitteistöillä joilla voidaan kuvata vain yksilökokemuksellista todellisuutta. Tämä kokemus on vahvaa ja aitoa – mutta antaako se yhtään ymmärrystä, auttaako yhtään lähemmäs totuutta?
Tietysti tähän kysymykseen on yksi hyvä vastaus – se, että kieli käsitekoneistoineen syntyy ja kehittyy vasta yksilötietoisuuden maailmassa. Kaikki tiedollinen ajattelumme tapahtuu "minuuden" raamituksissa. Kieleni rajat ovat maailmani rajoja. Mutta miten on mahdollista, etteivät edes intellektuellit -- historiankirjoittajat -- ymmärrä kuvailevaan ja selittävään kieleen sisältyviä väistämättömiä rajoituksia?
Mieleeni tulee, miten Norman Malcolm muotoili, hieman haparoiden, tapaa ilmaista kriittinen käsitys Wittgensteinista filosofina. Olen muistavinani, että monet muutkin olisivat huomauttaneet homoseksualismin aiheuttamista ajattelun rajoituksista. Nämä tällaiset huomautukset ovat tietysti ”poliittisesti epäkorrekteja”, mutta onko filosofiassa oikein tai älyllisesti rehellistä jättää ne tekemättä? Jättää ne silleen, politiikkana, miettimättä ja ääneen sanomatta?
Kysymys on yleisluonteinen, koskee meitä kaikkia. Se on ulkoistamisen ongelma. Miten paljon oma henkilömme heijastaa itseään niihin mielikuviin, joita meillä on todellisuudesta? Palautuuko esimerkiksi filosofin käsitys yleisestä ihmisidentiteetistä hänen ongelmalliseen minäidentiteettiinsä?
Yksilölähtöisesti tämä koskee yksilöitä. Mutta yksilölähtöisyys on kokonaan väärä lähtökohta.
Täydellinen kaikkialla vallitseva yleinen ymmärtämättömyys sitä kohtaan, että ihminen – siis me, jokainen, jokainen ”minä”, jokainen ”itse” – on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti yhteisöolento, ja että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin – tätä sosiaalisuuden tosiasiaa koskeva totaalinen tietämättömyys ja ymmärtämättömyys on se kaikkein kipein ongelmamme, joka kaipaisi korjausta. Individualismi ei ole vastaus ihmisen ongelmiin.
Individualismi kukkii narsistisimmin silloin kun akateeminen sosiologi sanoo, että se-ja-se yksilön ominaisuus on ”sosiaalinen konstruktio”. Siinä ei ole mitään mieltä.
Valitettavasti akateeminen maailma on toistaiseksi ollut ja oman arvioni mukaan tulee vielä seuraavatkin sata vuotta olemaan täysin kyvytön oikaisemaan sokean individualismin maailmassa vallalla olevaa harhaista ihmiskuvaa – yliyleistävillä yleiskäsitteillä muotoiltua kuvaa ihmisestä jonkinlaisena ylihistoriallisena, ylikulttuurisena, ylikansallisena ja yliyhteisöllisenä yliyksilönä, jolle kuuluvat kuin luonnostaan kaikki ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” mukaiset oikeudet, joiden toteen paneminen reaalimaailmassa sitten jää kokonaan joidenkin toisten velvollisuudeksi.
Akateeminen maailma istuu sohvallaan ja tuijottaa natsidokumentteja televisiosta. Akateemisista akateemisin filosofi nostaa persettään sen verran, että antaa julki lausunnon, jonka mukaan koko länsimainen moraalifilosofia pitää ankkuroida holokaustiin – ihmistuhonta on asia, johon kaikki arvot on suhteutettava. Se on asia jota emme saa koskaan unohtaa.
Mutta varmin ja toimivin tapa unohtaa oma vastuu on ulkoistaa se, ulkoistaa ihmistuhonta, ja toistaa ulkoistus ilta illan jälkeen televisiossa.
-------------------