 |
| Kielipilvi: totuuksien taivas |
Kun lukee tuskallisia uutisia siitä, mitä Ouluun sijoitetut ukrainalaispakolaiset ovat pelkästään yhden päivän mittaan maahanmuuttoviranomaisten taholta joutuneet kokemaan, tapausten kulku muistuttaa puistattavan paljon sitä raakaa tapaa, jolla virkavalta ajoi Laukon torppareita ulos kodeistaan. Noista vuoden 1907 tapahtumista on ansiokas kuvaus Arvid Järnefeltin kirjassa "Maa kuuluu kaikille".
Suomenmaakin näköjään nykyään kuuluu kaikille, paitsi ei meille suomalaisille, eikä todellista turvapaikkaa tarvitseville ukrainalaisnaisille.
Häätö ulos vastaanottokeskuksesta ja pakkosiirto pohjoiseen tuli Ouluun jo kotoutuneille ja sotatraumoistaan toipuville ukrainalaisnaisille ja -lapsille täytenä yllätyksenä. Keskuksen tiloja tarvittiin mukamas toisiin tarkoituksiin – niihin sijoitettaisiin niitä Putinin hybridisodankäynnin ”turvapaikanhakijoita” – afrikkalaisia ja arabialaisia nuoria miehiä – jotka viime viikkojen kuluessa ovat vaeltaneet Venäjältä Suomen itärajalle ja jotka joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta ovat rajanylityspaikoissa ilmoittautuneet ”turvapaikanhakijoiksi”.
Ajatelkaas tilannetta jostain korkeasta lintuperspektiivistä, vaikkapa tietoliikennesatelliitista nähtynä: kuinka Afrikan sarvessa värvätään ja jaetaan viisumeita vaellukselle halukkaille, kuinka isovenäläisten aidosti halveksimien monirotuisten irtolaisnuorukaisten virrat kulkevat läpi laajan Venäjänmaan, kuinka rajakaupungeista hankitaan polkupyöriä, joilla rajanylityspaikoille joukoittain saavutaan. Ja jossain palatsiensa saleissa tai komentokeskuksensa strategiakarttojen äärellä seuraa suuri hypnotööri Putin operaationsa onnistumista. Ja hurraa jokaisen rajan yli päässeen joukon suoritusta – ja aivan hervottomaan nauruun hän räjähtää kuullessaan miten Migri häätää Ouluun sijoitetut ukrainalaispakolaiset.
------------------------
Itseäni kiinnostaa tuossa Oulun episodissa ilmennyt viranomaisten täydellinen todellisuudentajuttomuus – tosiasia, ettei viranhaltijoilla mitä ilmeisimmin ole minkäänlaista käsitystä niistä inhimillisistä sisällöistä joita koskevia hallinnollisia päätöksiä he tekevät täydellisen sokeina aiheuttamilleen inhimillisille kärsimyksille – ja täydellisen sokeina omille, alitajunnassa vaikuttaville suttuisille motiiveilleen.
Mietin lähinnä sitä, miten oman aikamme moraalituntojen ja -ajattelun suuri vamma, eli moraalirelativismin omaksuminen premissiksi ja relativistiseen ajatteluun väistämättömästi aukeavien tabuaukkojen paikkaaminen kehittämällä yliyleistävien yleiskäsitteiden avulla kyseenalaistamattomia absoluuttisia "periaatteita" – kuten "kansainvälisen oikeuden" niin sanotut "asiantuntijat" tekevät – miten tämä omassa aikalaisajattelussamme vaikuttava mammuttimainen harha näyttäytyy niin politiikkamme kuin hallintomme jokaisella sektorilla ja portaalla.
Mitään niin täydellisen epäonnistunutta ja täydellisesti todellisuuden- ja tilannetajuttomuutta osoittavaa päätöstä ei voisi kuvitella ainoankaan viranhaltijan tekevän kuin mitä tämä Oulun episodi osoitti. Luulen, että Putin on näihin päätöksiin hyvin tyytyväinen ja hyväilee hekumallisesti otsassaan kasvavia sarvia.
Luuletteko että oma hallituksemme osaisi ottaa tilanteen haltuunsa ja korjata tehdyt typeryydet? Kuka uskoo keskenään kyräileviin ja oppositiota – sekä varsinkin ”kansainvälisen oikeuden asiantuntijoita” – yli kaiken pelkääviin ministereihin? He ovat vain virkamiesten virkamiehiä, viranhaltijoita kaikkein korkeimmassa potenssissa. He ovat myös omaksuneet aikalaisajattelun harhat totaalisemmin kuin kukaan. Kun heidän korvaansa kuiskaa jonkin maagisen taikasanan: ”Kansainväliset sopimukset!” – he säikähtävät ja hyppivät seinille.
-------------------
Olen toistamistani toistanut, miten traaginen on sellainen yhteiskuntatilanne, jossa ei oikeastaan kukaan yhteiskunnan valtaapitävistä omaa oikeastaan minkäänlaista ymmärrystä ihmisyyden perusasioista.
Meillä on presidentti, hallituksen ministerit, kansanedustajat, korkeat hallintovirkamiehet ja muu toimeenpaneva virkamieskunta, akateemiset oppineet, tutkijat ja niin sanotut asiantuntijat, journalistit ja aktiiviset kansalaiskeskustelijat – eikä kukaan ymmärrä edes sitä, että ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaeläin, ja että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin.
Että esimerkiksi yhteisöissä vallitsevan sosiaalisen sitovuuden aste määrää sen moraalilaadun, jonka pohjalta yhteisössä yksilöt kokevat hyvän ja pahan, oikean ja väärän. Että on olemassa sellainen tosiasia – toistan: sellainen ohittamaton tosiasia – kuin inhimillinen kehitys, joka merkitsee esimerkiksi sitä, että kehittymättömille yhteisöille ominaista yhdenmukaisuuden paineeseen perustuvaa ”mekaanista normimoraalia”, ei voi millään keinolla saattaa yhteen tai elättää rinnakkain kehittyneemmissä yhteisöissä vallitsevan, yksilöllisestä eriytymisestä vahvistuksensa saavan ”orgaanisen omantunnonetiikan” kanssa.
Tämä moraalilaatujen toisensa poissulkeva ominaisuus palautuu suoraan inhimillisen kehityksen tosiseikkoihin – vasta pitkään samoilla asuinsijoilla elämänmuotonsa vakiinnuttaneiden yhteisöjen piirissä voivat työnjaon, sosiaalinen roolituksen ja institutionalisoitumisen seurauksena syntyä ne ihmispsyyken kognitiiviset ominaisuudet, jotka ovat esimerkiksi ”demokratian” ehto ja edellytys.
Jos yleisemmin ymmärrettäisiin, että sosiaalisesti sitovissa yhteisöissä yksilöt saavat moraalisen vahvistuksensa sosiodynaamisesti täysin päinvastaisesta suunnasta kuin mistä moniarvoiseen demokratiaan pyrkivät orgaanisen omantunnonetiikan kasvatit moraaliarvonsa hakevat, silloin emme olisi niin totaalisesti sokeita kulttuurien keskinäiselle täydelliselle yhteismitattomuudelle.
Nythän me totaalisesti onttojen yliyleistävien yleiskäsitteittemme miellemaailmassa kuvittelemme, että monikulttuurisuus on synonyymi moniarvoisuudelle, ja että moniarvoinen demokratia voi ongelmitta sulkea sisäänsä vaikka mitä – vaikkapa täysin erisuuntaiset käsitykset hyvästä ja pahasta tai kummallisen kuvitelman, jossa demokratia ja teokratia voisivat elää rinnakkain.
Kukaan ei ole opettanut meille ajatushistoriaa – ei edes sitä perustavanlaatuista tosiasiaa, että kulttuuriset muutokset tarvitsevat satojen vuosien aikaperspektiivin – eikä niissä ole kysymys yksilöiden ominaisuuksista tai pyrkimyksistä. Niinpä meistä on tullut totaalisen sokeita oman aikalaisajattelumme historiallisille premisseille. Tämän totaalisen sokeuden seurauksena omien hallintohimmeleidemme jokaisella tasolla ja portaalla heiluttelee käsiään onneton tunari, joka oman olemassaolonsa ja itselleen anastamansa vallan oikeuttamana liehuttaa lippuja, joihin on kirjoitettu käytännössä mitään merkitsemättömiä mutta ymmärrystä noituvia yliyleistäviä yleiskäsitteitä.
Silloin kun koko Eurooppa nukkui tuhat vuotta keskiaikaisen depersonalisaation unta – silloin kun kaikki tiedonalat perustuivat korvan ja kuuloaistin kognitiivisten resurssien varaan – silloin kun kukaan ei pystynyt piirtämään kuvaa jossa olisi esiintynyt järjen jäsentämä syvyysperspektiivi – silloin aikansa oppineimmat ihmiset pähkäilivät päässään ”universaalien” eli yleiskäsitteiden ongelmia. Tajunta, josta kokonaan puuttuivat visuaalisen mieltämisen alkiot – syvyysperspektiivin, peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoinnin hahmot – se tajunta ei pystynyt hallitsemaan kielen yleiskäsitteitä.
Nyt olemme taas taantuneet samaan tajunnalliseen tilaan ja tolaan.
Mutta noita perusasioitakaan kouluissamme ei opeteta. Mitään todellisia sisältöjä emme ymmärrä. Kuvittelemme ja koemme, että yleiskäsittein ilmaistut ”totuudet” olisivat jopa pätevämpiä kuin konkreettiset tapaukset – että juuri yleiskäsitteet kattaisivat kaiken oleellisen ja todellisen. Todellisuudessa yleiskäsitteet ovat onton sisällön ympärille kudottuja teatraalisia esirippuja tai ajattelun valkoisten tabuaukkojen päälle sementoituja siltoja, joilla älyllisten väistöliikkeiden virtuoosit kävelevät kuin Jeesus vetten päällä.
----------------
Vanhat eurooppalaiset kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot ovat monikulttuuristumisen myötä taantumassa keskiaikaa kovasti muistuttavaan tajunnalliseen painajaiseen. Kaapuniekat, jotka nyt omivat tuomitsemisen valtuudet, pyhän lain ja totuuden, ovat kansainvälisen lain asiantuntijoita.
Olen ajatellut, että yhteiskunnat taantuvat kriisiytyessään – ja että monikulttuuristuminen on kaikkein vaikuttavin kriisiytymisen syy. Ja olen ajatellut, että kulttuurien totaalisesti toisensa poissulkevat ominaisuudet – kognitiivinen yhteismitattomuus – olisi se peruuttamaton tekijä, jota ei millään käsitteellisellä työkalulla saataisi hallintaan.
Sen rinnalle meidän pitäisi nostaa moraalinen tekijä – ihmisen lajityypilliseen sosiaalisuuteen kuuluvat yhteisösidokset ovat olemuksellisesti nimenomaan moraalisia sidoksia. Meihin kaikkiin on varhaisessa lapsuudessamme istutettu yleisen ihmisidentiteetin ja minäidentiteetin kehityksellisen marssijärjestyksen myötä samaistumisen ja empatian mekanismit – ja tämä niin sanottu ”moraalin kultainen sääntö” on todella tutkitustikin universaali, ihmisyyteen kuuluva ja yleismaailmallinen. Mutta nämä mekanismit eivät kerro tai takaa mitään yhteisöjen jo hamassa muinaisuudessa tekemistä kulttuurisista perusratkaisuista, jotka sitten kymmenien tuhansien vuosien kehitysperspektiivissä ovat evolutiivisesti valikoituneita ja vakiintuneita, ja edustavat siten varmasti jotain kaikkein ”perinnöllisintä” mitä ihminen saattaa nahkansa alla kantaa.
Yhteisöjen sisäinen sosiaalinen sitovuus on nimenomaan moraalista sidosta. Kun moraalin laatu erottaa yhteisöjä toisistaan, mikään muu kognitiivinen – kaikkein vähiten mikään ”tiedollinen” – tekijä ei pysty yhteisöjä yhdistämään ja eriperusteisten kulttuurien rinnakkain eloa mahdollistamaan.
Kun yhteisövoimat erottavat yhteisöjä toisistaan, mikään yksilöllinen ei pysty estämään syntyviä kulttuurisia hylkimisreaktioita. Ne ovat yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin tai pyrkimyksiin.
Ja sitten seuraa se kohtalonkysymys: mitä edellytyksiä Euroopalla on selviytyä sen mantereelle nyt suuntautuvasta kokonaan eriperusteisten kulttuurien kansainvaelluksesta, kun eurooppalaiset itse eivät ole ollenkaan selvillä oman kulttuurinsa aivan erityislaatuisista historiallisista premisseistä ja kielellis-kulttuurisille kansallisvaltioille elintärkeistä kognitiivisista ehdoista ja edellytyksistä.
---------------
On traagista, että kehittyneidenkin yhteiskuntien lainsäädäntö on olemuksellisesti normatiivista – ja johtuen sovittamattomasta kognitiivisesta dissonanssista normatiivisuuden ja orgaanisen etiikan välillä lainsäädännön yleispätevyyttä on tavoiteltu nimenomaan kehittämällä erityistä juristeristista kielipartta, jossa esimerkiksi kulttuuriset erot saadaan sulatetuksi yliyleistäviin yleiskäsitteisiin. Vaikka voimme yhtäältä puhua esimerkiksi kulttuurien erilaisesta yhteisöllisyydestä – sosiaalisuudesta – emme pysty puhumaan kullekin kulttuurille tyypillisestä epäsosiaalisuudesta – kulttuurisesta rikollisuudesta.
Kulttuurisesta rikollisuudesta puhuminen koetaan mahdottomaksi – ja kun yritetään pitää kiinni yhdestä kaikkia koskevasta lainsäädännöstä, seurauksena on yliyleistävien yleiskäsitteiden invaasio, jota sitten laajennetaan – jotta iso todellisuusefekti muuttuisi totuusefektiksi – kattamaan kaikkea aikalaisajattelua – ja tämä juristeristinen lähetystehtävä pyhitetään samanlaisella jumalallisella valtuutuksella kuin keskiaikainen inkvisitio koki olevansa sekä lain että tiedollisen totuuden kaikkivaltainen edustaja.
Kaikesta yhteiskunnallisesta vallankäytöstä päätetään laeilla, mutta miten on mahdollista että laki kurottaa kaikkien yhteiskuntien yläpuolelle? Moraali on aina kutakin yhteisöä sisältä käsin sulkevien sidosten kudelma. Miten mikään moraali voi tehdä sirkushypyn ylikansalliseksi laiksi? Miten mikään laki voi saada sellaiset valtuudet? Ja mikä sellainen laki voi sisällöllisesti edes olla? Jokin kokoelma niin yliyleistävillä yleiskäsitteillä muotoiltuja pykäliä, että sisällöllinen merkitys tarvitsee aina sekä tekstin että syytettyjen ulkopuolelta tulevaa tulkintaa – mikä sellaisen erottaa tavasta jolla keskiajan kaapuniekat tulkitsivat lakejaan jumalan nimissä?
Ja kuka on tällaisen ylikansallisen juristerian auktoriteetti – keneen tällaisen kaikelta reaalimaaperältä irronneen vallan kytkennät lopulta johtavat? Se on outo olento, ”kansainvälisen oikeuden asiantuntija”. Se on juristeristinen käsitekummajainen, käsitetaituri ja -taikuri, joka saa tyhjän päälle kyhätyistä yleiskäsitteistä puristettua irti absoluuttisen totuuden. Mitä täydellisemmin käsitesekava laki, sitä absoluuttisempi tulkinta sille löydetään.
Kansainvälinen laki on kuin yksi muunnelma poliittisen toiminnan teemasta: mitä absoluuttisemmat ovat aatteellisen poliitikon arvot, sitä suhteellisempia ovat keinot, joilla hän niitä on valmis toteuttamaan. Juristeristit tekevät tämän näennäisesti toisin päin. Mitä sekavammat ja valtuutukseltaan kyseenalaisemmat lait, sitä absoluuttisemmin ne on pantava toimeen.
Kansainvälisen oikeuden asiantuntijat eivät ole kansainvälisen oikeuden asiantuntijoita silloin, kun he ottavat itselleen valtuudet esiintyä ylikansallisen oikeuden asiantuntijoina. Kansainvälinen oikeus voi olla olemassa niin kauan kuin kansat ovat olemassa, mutta ylikansallista oikeutta ei voi olla olemassa.
--------------------
Poliitikot ovat aivan avuttomia ”kansainvälisten sopimusten” edessä. Miksi? Kuinka joku ylikansallinen kaapuniekka voisi tietää paremmin jonkin yhteisön omat oikeudentunnot kuin mitä tietävät yhteisön keskuudestaan valitsemat edustajat? Demokratian antama valtuutus kalpenee ja katoaa kuin veri syytetyn kasvoilta noitaoikeudenkäynnissä, kun ”kansainvälisen lainsäädännön asiantuntija” avaa suunsa. Tästä täysin käsittämättömästä vallananastuksesta on tolkuton matka siihen tosiasiaan, että ihmisyhteisöjen koko sosiaalisuus on alusta alkaen vain ja nimenomaan kullekin yhteisölle ominaista moraalisidosta.
Se eurooppalaisuus, josta meidän tulisi olla ei vain tietoisia vaan vakavasti ottaen vastuullisia, on nimenomaan uuden ajan ja kansallisvaltioiden eurooppalaisuutta. Se tarkoittaa nimenomaan kulttuurikognitiivisia emergenssejä: jo ennen renessanssia itänyttä individualismia, josta tuli yksilön eriytymisen eskalaatio ja yksilönvapauksien ja -oikeuksien ekstrapolaatio yhteisötasolle – se merkitsee yksilöitä kuvaavan kaunokirjallisuuden perinnettä ja sen roolihahmojen erityistä ”edustavuutta”, samaa kognitiivistä emergenssiä, joka historiassamme toteutui kansallisvaltioille – ja vain niille – ominaisessa, koskaan aiemmin missään esiintymättömässä, aivan ainutlaatuisessa demokratiassa.
------------------------
Eurooppalaisuutta on tiedollisen kognition kannalta visuaalisen mieltämisen läpimurto, kartesiolainen paradigma, maailmaa tarkkailevan Subjektin eriytyminen ja ulkoisen todellisuuden Objektivoituminen – ne tajunnalliset asemoinnit, tutkimuksen ja tiedonhankinnan uudet keinot ja empiristinen metodi, joka mahdollisti luonnontieteet, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin.
Uuden ajan eurooppalaisuus on joukko ihmisen historiassa täysin erityislaatuisia tajunnallisia työnjakoja ja ajatuksellisia työkaluja, joiden vaikutuksesta maailma ja ihmisen elinehdot ovat nyt viimeisten kahden vuosisadan aikana muuttuneet miljoona kertaa enemmän kuin mitä ne muuttuivat koko ihmissuvun koko aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana.
Tämä on realismia. Meidän pitäisi pitää eurooppalaisuudesta huolta. Pidämmekö? Emme. Emmekä ole pelkästään ymmärtämättömiä ja piittaamattomia, olemme itse asiassa aktiivisesti tuhoamassa tämän ihmiskunnan historiassa aivan ainutlaatuisen kulttuurin.
Me sallimme kansallisvaltiot yhteen sulattavan ja ajattelumme kaikki aidot sosiaaliset pohjarakenteet tuhoavan EU-virkamiesten internatsionalismin, ylikansallisen lainsäädännön, jossa sementoimme yliyleistävällä mussuhumanistisella juristerialla sillat ajattelumme tabuaukkojen yli, ja päättäjämme vetäytyvät pelokkaina kuoreensa siinä missä heidän pitäisi rohkeasti repiä silpuksi kansainvälisten sopimusten tärkeilevät lakitermeillä tärkätyt sopimuspaperit.
Me noidumme nyt ymmärryksemme yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä – kuten ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioilla” – ja ihmiskuvalla, joka esittää jonkinlaista ylihistoriallista, ylikulttuurista, ylikansallista ja yliyhteisöllistä yliyksilöä, jolle kuuluvat kaikki ”ihmisoikeusideologioiden” mukaiset oikeudet, joiden toteen paneminen jää sitten joidenkin aivan muiden velvollisuudeksi.
Tapa, jolla tällainen lakitekstin olettama yliyksilö sulaa nimettyyn viiteryhmäänsä, on outo. Kelvoton lakiteksti ei tee eroa yksilön ja yhteisön – ”kansanryhmän” – välillä. Tällainen yksilön ja yhteisön toisiinsa sulaminen ja läpäisy toteuttaa yhden absolutismin: ”Ein Volk, ein Reich, ein Führer!”
Sellaisia lakeja meillä jo on. Ne ovat jo kaukana siitä, mitä ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuva demokratia tarkoittaa. Palaamme keskuudessamme keskiaikaisen juristerian ja inkvisition käytäntöihin. Pelokkaat poliitikkomme käpertyvät keskinäisiin kärhämiinsä, ja tajuamatta tapaa jolla heidän pitäisi edustaa yhteistä kansaa, he hukkaavat voimansa toinen toisensa nokkimiseen. Viis veisaamme mistään ihmisen lajityypillisestä sosiaalisuudesta tai moraalien yhteismitattomista laatutekijöistä, tai kielellis-kulttuurisille kansallisvaltioille ominaisista erityisistä sosiaalisuuden muodoista kuten ”edustuksellisuuden” kognitiosta. Viis veisaamme oman yhteiskuntamme sosiaalisesta eheydestä, turvallisuudesta, tulevaisuudesta.
Niistä päättävät nyt tyypit, jotka pystyvät kyhäämään niin päättömiä ja päättymättömiä yleiskäsitteellistyksiä, ettei mikään valtakuntaa suojaava raja-aita niille riitä eikä pärjää.
 |
| Ilotalo |
---------------------
Lisäys 27.11. 2023:
Putin on jo pitemmän aikaa täydentänyt Ukrainassa sotivia joukkojaan rekrytoimalla vankiloista väkivaltarikollisia vapaaehtoisiksi rintamalle – muutama päivä sitten uutiset kertoivat, että Putin on jopa järjestänyt armahduksen kahdelle vankitaistelijalle, jotka oli aikanaan tuomittu tappamiensa ihmisten ruumiiden paloittelemisesta ja niiden jäsenten syömisestä, kannibalismista.
Jostain syystä kaiken maailman laillisuusintoilijoille on mahdotonta ymmärtää, että maamme itärajan täydellinen sulkeminen olisi puolustustoimi häikäilemättömän sotarikollisen masinoimaa hybridisodankäyntiä hillitsemään. Se, että tämän rikollisen härski operaatio tapahtuu ”turvapaikanhaun” kulisseissa, ei muuta tapahtumien todellista motivaatiota eikä luonnetta.
Normaalilla todellisuudentajulla varustettu kansalainen ei voi muuta kuin ihmetellä miten valtavan harhan vallassa käsitesekaannuksiaan varjelevat juristeristit ja narsistisen uhriajattelunsa sumentamat idealistit elävät. Maamme itärajan täydellinen sulkeminen saattaa kaatua omiin kotikutoisiin poliittisiin erimielisyyksiimme – valtakunta saa vaikka tuhoutua, kunhan oma ideologinen kilpi säilyy kirkkaana.
Rajat kiinni! Pitäkää tiettyä etäisyyttä! Määritelkää asiat oikeilla käsitteillä!
Kun itäraja suljetaan, se pitäisi tehdä julkilausumalla ihan tietty, toimenpidettä koskeva perustelu. Pitäisi määritellä näin: Suomi on pakotettu sulkemaan itärajansa siksi ettei sitä käytettäisi sotarikoksiin.
On tehtävä selväksi, että Suomi tulee pitämään rajansa kiinni siihen saakka kunnes Venäjällä ei enää ole vallassa sotarikollisia. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on itsessään sotarikos, puhumattakaan kaikesta siitä mitä sodan kuluessa on tapahtunut. Tästä kansainvälinen oikeus on päättänyt. Sen päätöksen, joka koskee poikkeusoloja ja Suomen rajoja, tekevät suomalaiset. Venäjää koskevat päätökset pitää venäläisten tehdä.
-------------