 |
| "Paholaisen torni" toimii UFOn laskeutumispaikkana Spielbergin elokuvassa |
Maapallon ihmiset ja jostain kosmisista ulottuvuuksista luoksemme saapuneet ufo-olennot saavat molemminpuolisesti sovitun ja organisoidun ensikohtaamisensa Steven Spielbergin elokuvassa ”Kolmannen asteen yhteys”, ja konkreettisesti tämä ihmisen ja elokuvan historiassa ainutlaatuinen kohtaus tapahtuu Wyomingissa sijaitsevan mahtavan pöytävuoren tasanteella, jonne ihmisinsinöörit ovat rakentaneet – varmaankin avaruudesta saamiensa ohjeiden mukaan – teknisen keskuksen, joka mahdollistaa aluksen laskeutumisen ja vuorovaikutuksen ufo-olentojen kanssa.
Teknisiä ongelmia ilmenee, maa ja ilma tärisevät, kyseessä ovat meille oudot fysikaaliset voimat, ikkunoita pirstoutuu säpäleiksi, mutta operaatiota johtava tutkija Claude Lacombe, jota näyttelee yksi ranskalaisen uuden aallon elokuvan johtohahmoista, Francois Truffaut, onnistuu hallitsemaan tilanteen. ”Nyt stereoaika ja vastus!” kuuluu hänen huudahduksensa – ja jossain väännetään vipuja tai käännetään nappuloita, koska häiriöt häviävät, ja kohta valtavan aluksen tassut asettuvat tasaisesti maan kamaralle.
Kerrottakoon myös, että yksi hyvin harvoista vakavasti otettavista – ja nykyisin myös otetuista – ufotutkijoista, J Allen Hynek, tekee elokuvassa cameoroolin.
Steven Spielbergille ”Kolmannen asteen yhteys” oli jättityö, joka mahdollistui ”Tappajahain” menestyksen jälkeen. Kaikista hänen omista kommenteistaan päätellen tämä avaruusseikkailu oli hänelle kaikilla tavoilla mieluinen projekti. Myös ufo-problematiikkaan väistämättä mukaan tulevat totuudellisuuden ongelmat puhuttelivat häntä. Ne näkyvät elokuvassa tarinankerronnan tietynlaisena tunnustuksellisena paatoksena – mutta mukana on niin paljon muutakin, ja myös kaikenlaista mikä inspiroi nimenomaan niitä joita elokuva taidemuotona kiinnostaa – niin että elokuvan voi ottaa elokuvana, ja antaa mielen vapaasti upota sielun sisä-avaruuden syviin yhteyksiin, joissa epäilemättä heijastuu myös jotain pohjimmiltaan kaikkiallista, kosmista.
Itse kirjoitin paikallislehteen arvion Spielbergista psykoanalyyttisena tapauksena – ymmärsin sen yhteyden joka mielen meren syvyyksistä nousevalla, uhkaavalla ”Tappajahain” hahmolla oli oman vastakohtansa, taivaalta laskeutuvan oudon, mutta totaalisen turvalliseksi osoittautuvan emoaluksen kanssa. Nämä elokuvat ovat kuin kolikon kaksi puolta, freudilaisen syvyyspsykologian peruskuvio – mielen kellareissa ulvovat sudet, ja taivaasta kuuluu enkeleiden laulu. Ei toista ilman toista.
-------------------------------
Musiikki, joka tajunnallisesti sijoittuu psyykemme kehityksellisesti varhaisimpiin kerroksiin, on mukana kuvassa – tiedollisesti ottaen musiikki on akseli, joka kumpuaa sydämen lyönneistä ja aivojen algoritmeista, kulkee intervallien kerrostumien kautta kannattelemaan melodiassa toteutuvaa ajan jatkumoa – ja ohjaajan oivallus, jossa musiikki pannaan kosmisena yleiskielenä palvelemaan maailmojen välistä yhteisymmärrystä sekä opettamaan ihmiskunnalle kehittyneemmän sivilisaation viisauksia, on mielestäni nerokas.
Tunto ja kuulo ovat varhaisimmat aistimme, ja jos olisikin mahdollista, että uutta tietoa syötettäisiin meihin ikään kuin pohjan kautta – sellainen tieto voisi orientoida ja organisoida koko tajunnallisen apparaattimme uudelleen. Se ohjelmointi oikaisisi viime kädessä myös viimesyntyisimmän kykymme, visuaalisen mieltämisen.
Inhimillinen kehitys on ollut myös kielen kehitystä – ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen olento, ja yhteisöjä sisältä käsin yhteen sitova kieli on olemuksellinen osa pohjimmaista sosiaalisuuttamme. Yksityinen kieli on mahdottomuus.
Myös kielen kehitykseen on sisältynyt kynnyksiä ja rakentunut kerroksia. Puhuttu kieli – joka elää korvan ja kuuloaistin kognitiivisten resurssien ehdoilla – on laadullisesti eri asia kuin kehityksessä myöhemmin emergoitunut kirjoitettu kieli, joka sijoittuukin aivoissamme aivan eri kohtiin.
Kielen kehityskerrokset ovat oiva esimerkki siitä, kuinka kaikki mikä on kehityksellisesti myöhäsyntyisempää pystyy käyttämään hyväksi kaikkea jo olemassa olevaa – ja tämä hyödyntäminen tapahtuu ikään kuin korkeammassa potenssissa. Kirjoitettu kieli ei ole palautettavissa puhuttuun kieleen, vaan omaa oman ominaislaatunsa.
Poliitikot vaikuttavat julistavilla puheilla, kirjoittava yksilö ajattelee kirjoittamalla. Meillä on kaksi korvaa pään eri puolille sijoitettuina – ne aistivat ”kaikkiallisen” maailman – ja kaksi silmää, jotka fokusoivat näköhavainnon.
Silmän kykyjen ja näköaistin kognitiivisten resurssien varaan on kaikki uudella ajalla kehittynyt tositietomme rakennettu. Se on ihmisyytemme tähänastinen päätepiste, ja kumpikin Spielbergin varhaistyö on itse asiassa kunnianosoitus nimenomaan visuaaliselle mieltämiselle. Kummassakin elokuvassa on kyse syvyysperspektiivin hahmottamisesta – ”Tappajahaissa” sukelletaan meren syvyyksiin, missä vihollinen vaanii, kun taas ”Kolmannen asteen yhteydessä” ystävystytään ylimaallisen äärettömyyden suuntaan. Nuo kaksi elokuvaa kuuluvat samalle akselille, syvyysperspektiivin fokukseen.
Sinne sijoittuu ihmisen kokemuksellinen ”minä”, joka oikeasti on paljon moniulotteisempi mielen ”sisäistyvän” ja ”ulkoistetun” aineksen keskinäinen vaihto- ja kauppapaikka, eikä se ole ainakaan mitään mitä voi pitää jonkinlaisena sipulin ytimenä.
----------------
Ihmissuvun alkuhämärässä, Narkissoksen lähteellä, ihmisen kokemuksellinen ”sisäpuoli” ja aistimin havaittava ”ulkopuoli” olivat vielä yksi ja sama asia. Kun Narkissos kurkisti lähteen pintaan, hän ei ymmärtänyt kuvajaisen olevan hän itse. Hän suhtautui peilikuvaan kuin itsen ulkopuoliseen olentoon, joka reagoi hymyyn hymyllä. Kreikkalaisen myytin jälkimaailmalle välittänyt roomalaisrunoilija Ovidius palautti peilikuvan idean koskemaan äänimaailmaa: hän kertoi tarinan Kaiku-Keijusta.
Alkuperäisimmät aistimme ovat tunto ja kuulo, ja näköaistin ne toiminnot, jotka hahmottavat syvyysperspektiiviä, ovat kehityksellisesti kaikkein myöhäsyntyisimpiä. Vastasyntynyt elää ja vastaanottaa vaikutukset vielä hahmottomassa ja muodottomassa ”kaikkiallisessa” ja ”kaikkivoipaisessa” maailmassa, omnipresenssin ja omnipotenssin tunnoissa, jotka ovat esimerkiksi maailman kaikkien uskontojen pohjimmaista rakennusainesta.
Maailmastahan ei ole löytynyt ainoatakaan ihmisyhteisöä, jossa ei jonkin muotoista uskonnollisuutta esiintyisi. Tästä tosiseikasta sitten nykyeurooppalainen oman historiansa valistuksellisista vaikutuksista täysin piittaamaton juristeristi vetää sen johtopäätöksen että uskonto on yleisinhimillisyydessään ja yleismaailmallisuudessaan jotain erityistä – siis erityistä suojelua tarvitsevaa – ja niin meilläkin ovat voimassa kummalliset ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” ja ”uskonrauhan rikkomista” koskevat lakipykälät, joiden mukaan tuomitaan jokainen joka tohtii arvioida uskontoja muutoin kuin moraalirelativismin raamituksessa.
Eurooppalaisen uuden ajan ajatushistoriassa ”minä” syntyy ja eriytyy renessanssissa, kun maailmaa tarkkaileva tajunnallinen Subjekti astuu ulos kuvan raameista ja ryhtyy ulkopuolelta tarkastelemaan Objektivoituvaa todellisuutta. Siitä lähtien todellisuus on kuva todellisuudesta, ja tarkkailija kuvan ulkopuolinen olento. Ensimmäiset maalaukset, joissa esiintyi järjen jäsentämä syvyysperspektiivi, vaikuttivat katselijoihin niin valtavasti, että niitä katsomaan vaellettiin kaukaa. ”Oli kuin joku olisi puhkaissut seinään aukon, josta näkyi suoraan ulos”, kuvasi joku aikalainen vaikutelmiaan.
Juuri sitä kuva tekee. ”Yksi kuvaa kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja elokuva tekee sen kaksikymmentä neljä kertaa sekunnissa”, sanoi Jean-Luc Godard, uuden aallon johtohahmo.
Syvyysperspektiivin ymmärtäminen merkitsi kykyä hahmottaa kolmiulotteista tila-avaruutta, jossa taas on mahdollista hahmottaa liikkeen dynamiikka. Näin syvyysperspektiivi ja ajantaju kutoutuvat yhteen. Ajantaju on edellytys syysuhteen ymmärtämiseen. Syysuhde on valistusajalla syntyneen välineellisen järjen työkalu. Ilman tätä aivan erityistä järkeä Eurooppa ei olisi Eurooppa.
-----------------------
Visuaalinen mieltäminen, kartesiolainen ajatteluparadigma, empiristinen metodi, luonnontieteet ja tekniikka, jotka mahdollistivat teollisen hyvinvoinnin – ne kaikki syntyivät ja kehittyivät Euroopassa – ihan tiettyyn aikaan ja tietyn ajatushistorian ihan tietyssä vaiheessa, tiettyjen kognitiivisten ehtojen ja edellytysten seurauksena. Niitä ei ole esiintynyt ihmisen historiassa koskaan aiemmin, eivätkä ne tule syntymään uudelleen, jos ne kerran menetetään.
Ja nyt olemme ne menettämässä.
Miksi? Yksinkertaisesti siksi, ettemme itse ymmärrä itseämme ja omaa historiaamme. Sama individualismi, joka toimi uudella ajalla emergoituneiden uusien tajunnallisten työnjakojen ja ajatusmuotojen motiivina ja moottorina – sama individualismi nyt kasvettuaan ja vahvistuttuaan sokeuden asteelle, on muuttunut tuhovoimaksi. Se, mikä ”sisällämme” on ”minää”, se on vakavasti sairasta, ja siitä, mikä on ”tuolla ulkona”, siitä pystymme käyttämään enää vain sielun kaikkein narsistisimpien itserefleksion mekanismien tarvitsemat, kaikkein aistimusvoimaisimmat ja räikeimmät efektit, joilla tylsistyvää ”minäämme” yritämme pitää hereillä.
Meillä ei yleisesti ottaen ole enää tajua eikä hajuakaan siitä mitä maailma menettää kun se menettää eurooppalaisen uuden ajan ajattelun tajunnalliset alkiot. Eurooppaan saattaa alkaneella vuosisadalla vaeltaa kehitysmaista satoja miljoonia ihmisiä, joilta totaalisesti puuttuvat kaikki, toistan tämän: kaikki ne kulttuurikognitiiviset ajattelun emergenssit, jotka Euroopasta tekivät Euroopan. Matka antiikin kreikkalaisten ihmishahmoisista jumalista oman aikakautemme roolihahmoihin, jotka valistavat kasvonsa valkokankaalla, on pitkä, mutta sisäisesti yhtä kehityksellistä punosta. Me kannamme nahkamme alla ainutlaatuista kulttuuriperintöä, mutta emme kanna vastuuta siitä.
------------------
Kulttuurinen kuvakielto on amputoinut tuhansiksi vuoksiksi monien kulttuuripiirien kyvyt sellaiseen järkiajatteluun, joka eurooppalaisen kulttuuripiirin sisältä on nyt muutamassa vuosisadassa muuttanut maailmaa ja ihmisen elinehtoja miljoona kertaa enemmän kuin mitä ne muuttuivat koko ihmiskunnan aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana. Silti me kunnioitamme kulttuurista kuvakieltoa enemmän kuin omaa ihmiskasvoista uskontoamme.
Toki omassa kulttuurihistoriassamme on ollut kuvakiellon aikoja. Vanha Testamentti sisälsi kuvakiellon, jonka tarkoituksena oli estää kuvat kilpailevista epäjumalista. Sitä ei pidä tulkita yksin epäjumalanpalveluksen kieltona, vaan vaistomaisena käsityksenä ihmispsyyken kerroksellisesta kehittymisestä – kuvakiellon julistaminen on nimenomaan visuaalisen kognition amputoimista. Tabun julistaja pelkää ennen muuta näköaistin resursseja – päivänvalo ja näköaistin kyvyt paljastavat aina todellisuudesta enemmän kuin tuntoaistiin pohjautuvan kosketuksen luoma turvantunne tai kuuloaistin hypnoottisiin äänivaikutuksiin perustuva rukous.
Eurooppalaisen vanhan- ja keskiajan koko tiedollinen ajattelu rakentui ratkaisevasti kuuloaistin varaan: tiedonaloja olivat retoriikka, grammatikka, ajattomien numeroiden aritmetiikka ja musiikki. Uuden ajan uudet tiedonalat rakentuivat nimenomaan näköaistin kognitiivisten resurssien ja visuaalisen mieltämisen varaan. Renessanssi oli tajunnan maailmanhistoriallinen vedenjakaja. Siitä emme enää ymmärrä juuri mitään – mutta pahinta on, ettemme edes halua ymmärtää. Juristeristit mitä ilmeisimmin mieluummin kaipailevat takaisin keskiajalle, jolloin heillä oli jumalallinen oikeus tuomita vääräuskoisia kidutettaviksi.
Pahimmassa tapauksessa tänne tunkeutuvat joukot tunnustavat uskontoja, joiden absoluuttiseen normimoraaliin kuuluu ehdoton kulttuurinen kuvakielto. Emme osaa vastata absolutismeihin absolutismeilla. ”Rajat kiinni!” ”Pitäkää tiettyä etäisyyttä!” ”Tunne itsesi!”
Tilanne Euroopan tulevaisuuden kannalta on nyt niin hurja, että tiedollisesti käsitteellistettynä se vaikuttaa absurdilta. Kuitenkin on enemmän kuin totta, että usko ufoihin on paljon terveempää ja ainakin vähemmän vaarallista kuin usko kuvakiellon oikeutukseen. ”Stereoaika ja vastus” ovat enemmän realistisia käsitteitä kuin uskonnolliset pyhät tabut, joiden loukkaamisesta lakimme yhä säätävät rangaistuksen samalla oikeutuksella jolla keskiajan inkvisitio harhaoppisia tuomitsi.
------------------------------
Avaruutta läheisempi meille on tietenkin oman mielemme sisäavaruus. ”Minällä” – joka ei siis ole mikään sipulin ydin – on kokemuksellinen ”sisäpuoli” ja havaittava ”ulkopuoli”. Kun ikuinen ihminen käy mielensä näyttämöllä sisäisen itserefleksion vuoropuhelua, ja kun kaikki tapahtuu ihmismielen lajihistoriassa kerrostuneiden kognitiivisten resurssien porrasteisissa hierarkioissa, tajunnalliset oikosulut ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Juuri mikään yksittäinen yksityiskohta eikä edes mittavakaan ilmiöiden ryhmä saata vielä todistaa mitään siitä minkälaatuiseen kokonaisuuteen ne kuuluvat.
Kun uuden ajan alussa individualismin itäessä myös protestanttiset kirkot yrittivät elvyttää kristillisen kuvakiellon, se oli nimenomaan uuden ”puhdistetun” uskonnollisen tulkinnan tarvitsemaa vaistomaista varmistusta ja ylisuojelua, jolla jokin osa uudesta ajattelusta haluttiin sammuttaa ja jotakin tunnustuksellista osaa entisestä hartaudesta vielä varjella. Se jäi ilmiönä tilapäiseksi, kuten pitemmässä historiassa voidaan nähdä.
Ihmismielen rakenteellinen kerroksellisuus on tosiasia, jonka merkitystä ei pysty mitenkään yliarvioimaan. Kaikki meissä on kerroksellista, ja psyyken kerrostumat ovat todellisempia kuin ne fyysisen rakenteemme kerrostumat joita Haeckel aikanaan yritti liian yksityiskohtaisesti jäljittää.
Esimerkiksi kerroksellisuudesta käy tosiasia, että jokaisen meistä mieleen muodostuu varhaisessa lapsuudessa ensin häntä hoitavan ihmisen hahmo, siis ”sinä”, ja vasta vuosia myöhemmin alkaa muodostua se kokemuksellinen raami, jota sanomme ”minäksi”. Tästä yleisen ihmisidentiteetin ja minäidentiteetin marssijärjestyksestä suoraan seuraa, että elämme aina kaikki ikään kuin toinen toisemme sielussa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.
Moraalin niin sanottu ”kultainen sääntö” seuraa suoraan syväpsykologiastamme, identiteeteistä, psyyken rakenteen kerroksellisuudesta. Kultaista sääntöä on omittu ”opilliseksi” totuudeksi jos jonkin nimisissä uskonnoissa, mutta ei sitä mikään aate voi omistaa.
Kun lakipykälien järjeksi nyt riittää, että ”uskonto” on jonkin uskonnon ”opillinen” nimi, siitä on ajattelu kaukana. Se ei ole ajatushistoriaa, vaan lattealla käsitepinnalla lentävä lautanen. Se on syyttäjälle kuin syömään pyytäisi.
Lautasella on nyt tarjolla kaikennimisiä tiedollisia taikauskoja. Niillä on yleinen syntyhistoriansa. Eurooppalaisen uuden ajan uudet tiedonalat kehittyivät kehittämällä kukin oman objektivaationsa aluetta kattavat suureet ja mittayksiköt. Tämä kehitys ei koskaan päättynyt, vaan jakautuminen kunkin tiedonalan sisällä jatkui tutkimuskohteiden ja opillisten painotuserojen pohjalta – ja juuri tämä tiedollinen dynamiikka päätyi ”opillisen” ajattelun itsekantaviin ”ismeihin”.
Nyt koemme ”oppineisuutena” kaikenlaiset ”ismit”, joissa tunnustuksellinen aatteellinen aines ja koeteltu tositieto saavat alitajuntaa voimaannuttavalla tavalla sulaa yhteen. ”Opillisessa” ajattelussa raamitukseksi riittää ismin nimi, uskonnoksi riittää uskonnon nimi.
----------------
Kuten sanottu, ”moraalin kultainen sääntö” – ja laajemmin ottaen ihmisen lajityypillinen yhteisöllinen altruismi – ovat meille rakenteellinen ja väistämätön ominaisuus – ja on pelkkää typeryyttä ja silkkaa tietämättömyyttä kirjata tällaisia ominaisuuksia jonkin tietyn uskonnon tai aatteen nimiin.
Kuitenkin juuri sellaisen nimeämisen ja tilillepanon me koemme aikalaisajattelumme ”opillisten” tiedollisten harhojen vallassa totuudelliseksi. Tulkitsemme todellisuutta ”ismien” vaikutuksina, ja meille riittävät ymmärryksen noitumiseksi kunkin ismin avainkäsitteet – ne imevät sisäänsä mega-annoksen alitajunnallista magiaa, ja niihin liitämme totuudelle kuuluvan auktorisoinnin.
Se on kokemus jonkin kohteen omistamisesta, totuuden totaalisesta omistamisesta. Kilpailevia oppeja kohtaan tunnettu tuhoamistarve on mustasukkaisuutta. Se on iso osa inkvisition motivaatiota.
Ajattelu taantuu taas keskiaikaiseksi skolastiikaksi, ja yliyleistävillä yleiskäsitteillä kyhätyt käsitepinnat sementoituvat itsekantavaksi käsiterealismiksi. Puhtaasti käsiterealistiset ismikyhäelmät otetaan äärettömän vakavasti, ja ne herättävät yhtä vakavasti otettuja opillisia vastavaikutuksia. Uskonsodat ovat tulossa takaisin.
Niin tapahtuu siksi, että mieli toimii alusta alkaen vastakohtapareja tuottaen – jo Narkissoksen maailma muodostui vastakohtapareista, vaikka hän näkikin ne täysin väärin. Jokainen voima tuo mukanaan vastavoiman, jokainen valo luo oman varjonsa, ja jokaiselle oivalluksen salamaniskulle on tarpeen taustalla vaikuttava pimeys.
-------------------
Jokainen suuri kulttuuri on jo hamassa lajin muinaisuudessa omaksunut ne kulttuuriset perusvalinnat, joiden pohjalta kulttuurille ominainen yhteisöllisyys syntyy ja kehittyy.
Ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaeläin, ja kaiken inhimillisen kehityksen taustalla vaikuttava etologinen draivi sanelee ne yhteisölliset ehdot joiden raamituksessa yksilöt voivat yksilöinä eriytyä. Tai, jos kulttuuriset voimat ovat valikoituneet vain vahvistamaan yhteisöjen sosiaalista sitovuutta, yksiöt voivat vain jäädä yksilöinä eriytymättä.
Kulttuuriset tekijät ovat lajihistoriassa evolutiivisesti valikoituneita ja vahvistuneita, ja koska ihminen on yhteisolento, ne ovat kaikkein ”perinnöllisintä” mitä yksilö saattaa nahkansa alla kantaa.
Voimme opettaa kouluissamme kaikkea mikä on ”opillista”, mutta mikään ”opillinen” ei koskaan tule muuttamaan eikä mahtamaan mitään sille mikä meissä on kulttuurista. Yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet ratkaisevat kaiken.
Vaikka saisimme kulttuuristen rakenteiden painopisteen siirtymään ja Pisan tornin oikaistuksi, se painaisi edelleen sen minkä se painaa. Ja itse asiassa se pysyisi omilla juurillaan entistäkin tukevammin.
--------------------------
Elämme hetkessä, mutta mieli saa vakaan pysyvän mielekkyytensä vasta kun ajatukset kielellisesti institutionalisoituvat ja asettuvat historiallisiin kantimiinsa. Kaikki eurooppalaiselle uudelle ajalle ominainen ”opillinen” ajattelu emergoitui erityisen individualistisen draivin pohjalta, ja tämä draivi johti myös syntyneiden uusien tiedonalojen jatkuvaan sisäiseen pirstoutumiseen. Sanoisin: "opillisuuden" sietämätön keveys on hinta jonka olemme maksaneet korrespondenttisesta totuudellisuudesta.
Tiedollinen ajattelumme -- tiedonkäsityksemme – on ihan tietyllä tavalla hetkellistä ja harhaista.
Jos pystyisimme tiedollista ajatteluamme koskien ymmärtämään edes sen, että jokainen ”ismi” on tuonut mukanaan oman vastakohtaisen ”isminsä”, ja kaikki se näennäinen aatteellinen kilpailu, joka tällaisten ismien totuudellisuuden suhteen vallitsee, on pelkkää käsitteellistä stiiknafuulaa -- olisimme jo paljon terveemmällä tolalla. Voisimme erottaa toisistaan todellisen edistyksen ja jättää omaan arvoonsa narsistisille lähteilleen jumittuneet institutionalisoituneiden mieli-ismiensä toistelijat.
Todellista kehitystä on olemassa, ja se näkyy vain tai ainakin parhaiten pitkissä historiallisissa kehityskerrostumissa. Aiheeseen liittyen: ei ole utopiaa uskoa tai toivoa, että ihmismieli yhä vielä kehittäisi laadullisesti kokonaan uusien tiedollisten resurssien kerroksia – sellaisia joita tarvittaisiin, hmmm, sanotaanko, silloin jos joskus oikeasti kohtaisimme ufoja ja yrittäisimme ymmärtää niitä älyllisiä sfäärejä joilla he meille vielä tuntemattomia luonnonlakeja hallitsevat.
Kaikki eurooppalaisella uudella ajalla syntynyt ja kehittynyt tositieto maailmasta ja ihmisestä on vielä – ei vain suhteessa avaruuden ikuiseen äärettömyyteen vaan siihen silmänräpäykseen jonka ihminen on maapallon pinnalla elänyt – sanomattoman nuorta.
Kulunut juttu kertoo kirurgista, joka kuittasi asenteensa rasismiin: ”Olipa iho minkä väristä tahansa, jo ensimmäisen viillon jälkeen kaikki nahan alla on samanlaista.”
Tapa, jolla aikamme juristeristinen inkvisitio tekee uuden tiedon muotorakenteiden varassa pykäläkirurgisia leikkauksia ihmisyyden syvimpiin syntyihin, on kammottava. Emme riisu opillisia kaapuja yltämme. Ihmisen pinta – pinnan väri – merkitsee nyt kaikkea. Emme ymmärrä – emmekä edes halua ymmärtää – mitään siitä mitä on pinnan alla.
 |
| Richard Dreyfuss, sähkömies "Roy", perunamuusi ja pakkomielle, mielikuva vuoresta |
--------------------
Lisäys:
Kuuntelin tätä kirjoittaessani taustalla YouTubesta Barney Kesselin kitarointia.
Ajattelin lauseita, joita huomasin kirjoittavani, samaan tahtiin kuin kitaristilla on tapana soittaa melodian sävelet kokonaisina sointuina, joita hän sitten johdattelee ja purkaa toisiin sointuihin niin että joskus tulee aavistuksenomainen tunne kappaleen joutumisesta harhapoluille.
Samalla lailla lause voi kirjoittajan käsissä hajota matkalla. Kuten muusikko lähtee liikkeelle rytmistä ja ajattelee harmonioilla, samoin kirjoittaja ajattelee kirjoittamalla. En useinkaan korjaa lauseitani, kohtia joissa ajatus eksyy – vaan jätän ne silleen. Kirjoittamalla tallennetussa ajattelussa autenttisuus on sitä, että tekstin muotoutumissa tapahtuneet harharetket jätetään näkyville.
Jos ymmärtäisimme ihmisen historiaa, ja erityisesti oman eurooppalaisen kulttuurimme historiaa – matkaa jonka olemme tehneet primitiivisistä oloista, joissa eläminen luonnonvalon armoilla, vuorokausivaihtelu, yön pimeys ja päivän valo, eriyttivät aistiemme keskinäisen työnjaon ja rakensivat perustuntoihimme ja tajuntaamme ”pyhän” ja ”profaanin” eron – voisimme laulaa kehtolaulujamme rauhallisemmin ja tehdä silmillämme selvemmän eron sen välillä mikä tervehdyttää ja eheyttää yhteisöjämme ja mikä hajottaa.
Meillä on kokonainen historia opeteltavanamme. Meillä on musiikkia kuultavaksi, kirjoja luettaviksi. Tarvitsisimme vain rauhaa ja tilaisuuksia keskittyä.
-----------------
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kolmannen_asteen_yhteys
https://www.imdb.com/title/tt0075860/
-------------------