 |
| Kuinka Kunnari kadotti passinsa |
Kuten linnut syksyisin ensin kokoontuvat parviksi ja sitten muuttavat talveksi etelään, aivan vastaavalla tavalla etologiset voimat jakavat ihmisyhteisöt johtajiin ja johdettaviin. Ne kategoriat ovat ikuiset, kuten Spengler sanoi.
Eurooppalaiset yhteiskunnat muuttuivat valistusajalta alkaen sääty-yhteiskunnista luokkayhteiskunniksi – mutta jossain yhteisöllisellä syvätasolla, jossa ikuiset roolit syntyvät, mitään sisällöllisesti uutta ei syntynyt. Jos voisimme tarkastella tuon aikakauden yhteisöhistoriaa samalla eksaktilla tavalla kuin me eurooppalaisen kulttuuripiirin kasvatit voimme tarkastella ulkoista todellisuutta – ja siinähän valistuksen tuotteet, luonnontieteet, aloittivat nimenomaan sisällöllisen voittokulun – siinä tarkastelussa sääty-yhteiskunnista sukeutui valistusajattelun seurauksena luokkayhteiskuntia yhtä sietämättömän kevyesti kuin N-liitosta sukeutui romahduksen jälkeen kapitalistinen oligarkkivaltakunta.
Jos näkisimme ne lajityypilliset yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet ja tavan, jolla yhteisöt läpi ihmisen historian sisäisesti institutionalisoituvat taatakseen jatkuvuuden, selviytymisen ja henkiin jäämisen, emme ylimalkaan kirjoittaisi tapahtumahistoriaa, emmekä varsinkaan sotahistoriaa – kirjoittaisimme inhimillisen kehityksen historiaa, jonkinlaista kulttuuriantropologista sosiaalihistoriaa, jonka tavoitteena olisi nähdä se, mikä ihmisessä on yleisinhimillistä, ja mitoittaa yleisinhimillinen lajihistoriallisella kehitysasteikolla.
Luonnontieteissä tiedonalat eriytyivät kehittäen kukin itselleen sopivat suureet ja mittayksilöt, mutta ihmistieteissä mitään vastaavaa ei voinut tapahtua. Ihmistieteiden lähtökohdat ovat erilaiset – tutkimuskohteena ei ole ”ihmisestä riippumaton ulkoinen todellisuus”, vaan ihminen itse, ja ihmisen käyttäytymisen kuvaaminen ja selittäminen tarvitsisi kaiken empiristisen tutkimuksen edellyttämän pätevän lähtökohtaisen käsitteistön, jolla ilmiöt tulisivat edustavasti ja jäännöksettömästi kuvatuiksi. Mutta ihmisen käyttäytymistä määrittelevään käsitteistöön sisältyy väistämättä ja aina jo lähtökohtaisesti tulkintaa ja selitystäkin – eikä kartesiolaiseen paradigmaan kuuluvaa puhdasta objektivaatiota voi tapahtua.
Mutta vaikka ihmistieteillä onkin erityiset tiedonhankinnalliset rajoituksensa, silti ihmistieteet ovat saavuttaneet myös kiistämätöntä tositietoa, jonka oppihistoriallinen ignooraaminen kertoo enemmänkin älyllisistä väistöliikkeistä, valistumattomuudesta ja vastuuttomuudesta, kuin yrityksistä ymmärtää valistusajatteluun väistämättömästi kuuluvia rationaalisuuden rajoituksia.
-----------------
Jotta ymmärtäisimme enemmän ja paremmin sitä tilannetta, ihmisen kehityshistoriassa ainutlaatuista kognitiivista emergenssiä, johon eurooppalaisella uudella ajalla syntyneet ja kehittyneet uudet tiedonalat ovat kaiken ”opillisen” ajattelumme saattaneet, voimme nostaa lähikuvaan luonnontieteiden muotorakenteita apinoivan, mutta sisällöllisesti täysin keskiaikaisen tunnustuksellisen teokratian varaan jääneen ”taloustieteen”.
Valistusajattelu ja liberalismi kuuluivat olemuksellisesti samaan hengenlaatuun, ja talousliberalismista sukeutui eräänlainen tiedollis-opillinen epäsikiö, jossa oli luonnontieteille ominaisia ajatusmuotoja, kuten yritys hahmottaa suureita ja kehittää mittayksiköitä – mutta jonka koko todistelumotiivi palautuu ”talouden” yleiseen toimintamotiiviin, jossa maagisen yhteisöllisen ”vallan” omistava yläluokka pyrkii uuden opillisen tunnustuksen – ”markkinatalouden” – käsitteellisessä raamituksessa säilyttämään sääty-yhteiskunnan rakenteellisen eriarvoisuuden.
Kuten luonnontieteissä mittayksiköillä pyritään määrittelemään ilmiöiden ihan tiettyjä ominaisuuksia, samoin ”talousajattelu” kuvitteli ”rahan” mittayksiköllä jäljittävänsä jonkinlaista ”yleistä arvoa” – mutta valitettavasti maailmasta ei ole eristettävissä mitään mittauskelpoista ”yleistä arvoa”, ja ”rahassa” jäi ennemminkin elämään vain pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma, jonka ympärille koko ”tiedollinen” talousajattelu rakentui.
Mitä enemmän "raha" yrittää kalibroida itse omaa arvoaan, sitä pahempi todellisuudelle.
Uuden ajan talousopit ovat uudestisyntynyttä keskiaikaista teokratiaa, talousteokratiaa, taloususkontoa – ja tämän, tajunnallisesti kaikkein alkukantaisimpien, kehityksellisesti varhaisimpien, omnipresenssin ja omnipotenssin tuntoihin palautuvan teokratian oppihistoriallinen tragedia on siinä, että kaikki uudella ajalla syntyneet talousajattelun opilliset – siis näennäisesti toisilleen aivan vastakkaisetkin – ”tiedolliset” ajatuskulissit palautuvat yhteen ja samaan alkumagiaan, eikä liberalismin ja sosialismin välillä ole siis mitään todellista sisällöllistä eroa – vain näennäinen käsitteenmuodostus on erilainen.
Ja jos pystymme sisäistämään oikein tämän ajatushistoriallisen paradoksin, jossa näennäisesti toisilleen vastakkaiset opilliset käsitteellistykset paljastuvat pohjimmaisilta toimintamotiiveiltaan ja -tavoiltaan yhdeksi ja samaksi, silloin meille ehkä tulee mahdolliseksi myös ymmärtää, miten ihmistieteissä, jotka ovat lähtökohtaisessa käsitteenmuodostuksessaan erityisellä tavalla vaikeuksissa, voimme ajattelussamme kehittää opillisia ”totuuksia”, joilla ei ole tosiasiallista, todellisuudenhallintaa mahdollistavaa sisältöä, vaan jotka ovat pohjimmiltaan sääty-yhteiskunnan valtarakenteisiin palautuvaa aatteellis-ideologista aivolavastetta, joka pahimmillaan enemmänkin estää meitä näkemästä asioiden todellista laitaa eikä suinkaan ohjaa tiedonhankintaamme oikeaan suuntaan.
Immanuel Wallerstein ilmaisi N-liiton romahduksen paljastaman taloushistoriallisen tosiasian ehkä kaikkein selvimmin: ”Edesmennyt N-liitto oli taloushistorian tuntemista maista toistaiseksi tehokkaimmin ja eniten pääomia ja valtaa harvojen käsiin keskittynyt kapitalistinen valtio.”
------------------------
Tässä yhteydessä on syytä nostaa esille vielä yksi yleinen ihmisen historiaan kaikkina aikoina kuulunut juttu – eli se tosiasia, että kaikista yhteiskuntajärjestelmien ja -järjestysten muutoksista huolimatta yhteiskuntiin aina muodostuu eliitti, jolle on ominaista erottua laajoista joukoista. Johtajien ja johdettavien kategoriat ovat ikuisia, kuten Spengler sanoi.
Vaikka yhteiskunnissa kaikki ihmiset tyypillisesti "samaistuvat sosiaalisesti ylöspäin” – eli köyhät aina tavoittelevat sitä aineellista hyvää mikä ylemmällä säädyllä jo on – silti historiassa aina nimenomaan yläsääty on ollut ja on edelleenkin se, joka pitää yllä erottautumistaan ja asemiaan, kuilua itsensä ja alempisäätyisten välillä.
Yläsääty on se, jolla on valtaa – ja ”valta” on koskaan poistumaton yhteisöolemus, lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalisen laumaolennon pohjimmainen toimintaa ja ajattelua ohjaava voima. Ylhäältä määrätään se, missä määrin alhaalta tulevaa painetta torjutaan.
Johtajien ja johdettavien välinen ikuinen kuilu ei tietenkään ole yksinomaan aineellinen, se on aina myös ajatuksellinen – ja tätä tekisi mieli korostaa, sanoa, että se on nimenomaan ajatuksellinen – ja ajatushistoriaa on kartoitettava, tutkittava ja suunnistettava siitä lähtökohtaoletuksesta, että kunkin ajan "tiedollisetkin" totuudet ovat aina nimenomaan ylemmän säädyn tunnustuksellista ajattelua.
Uudella ajallahan luokkayhteiskunnissa – jotka siis ovat sisällöllisesti edelleen sääty-yhteiskuntia – tuo ”tiedollinen” yläsäätyisyys on siinä mielessä ollut helppo toteuttaa, että uuden ajan koko ajattelulaatu on ollut korostetusti "opillista" – eli on ollut mahdollista yliyleistäviä yleiskäsitteitä muotoilemalla luoda totuudellisuutta apinoivia vaikkakin aivan harhaisia "opillis-aatteellis-ideologisia" totuusjärjestelmiä, jotka noituvat hyvänkin ymmärryksen.
Taloususkonto on omassa ajassamme eniten valtaa omaava opillinen ajatustekijä. Näin siksi että talousteokratian valta palautuu inhimillisessä kehityksessä kaikkein varhaisimmalle asteelle, sinne minne maailman kaikki muutkin uskonnot palautuvat, omnipresenssin ja omnipotenssin tuntoihin. Numerot ovat ajattomia ja iättömiä, ja maagisina tajunnallisina alkioina ne näennäiseksaktiudessaan luovat tiedolliseen ajatteluun vahvan harhan todellisuudenhallinnasta. Tuskin mikään voi olla harhaisempaa.
Paitsi se, että sama täysin ymmärtämättä jäänyt yleisinhimillisyyden illuusio luo yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä noidutun älyllisen väistöliikkeen, jossa ihmisen lajityypillinen sosiaalisuus pelataan kokonaan tiedollisen ajattelun ulkopuolelle, ja kaikki älyllisesti rehellinen keskustelu ihmisestä käydään pelikentän ulkopuolella, ja sielläkin vain samanlaisen, ”poliittisella korrektiudella” invalidisoidun käsitteistön varassa jolla itse pelinkin säännöt on laadittu.
Invalidi ymmärrys vaikuttaa suunnattomasti harhaisissa ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioissa”.
----------------
Eurooppalaisen uuden ajan ihmistieteet eivät missään vaiheessa kalibroineet käyttöönsä sitä tärkeintä, yhtä ja ainoaa yleisinhimillistä suuretta, joka olisi mahdollistanut sellaisten mittayksiköiden käytön, joilla ihmisen ominta ominaisuutta, ihmisyyttä -- lajityypillistä sosiaalisuutta ja yhteisöllisiä tekijöitä -- olisi pystytty jäljittämään.
Tämä yleisinhimillinen suure on ”kehitys” – sillä kaikista ihmistä määrittelevistä käsitteistä kaikkein eniten ihmistä kuvaa ja selittää nimenomaan yleisinhimillisen ”kehityksen” mitta-akseli.
Voimme ymmärtää yleisinhimillisestä kehityksestä eräitä perustavanlaatuisia totuuksia, kuten sen, että jokaisen yksilön tajuntaan syntyy varhaisessa lapsuudessa ensin häntä hoitavan ihmisen hahmo, siis ”sinä”, ja vasta muutamaa vuotta myöhemmin alkaa kehittyä se itsetietoinen kokemuksellinen raami, jota sitten läpi elämämme nimitämme ”minäksi”. Tästä yleisen ihmisidentiteetin ja minäidentiteetin kehityksellisestä marssijärjestyksestä suoraan seuraa esimerkiksi se, että elämme aina kaikki ikään kuin toinen toisemme sieluissa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.
Niin sanottu ”moraalin kultainen sääntö” on todellakin universaali, yleisinhimillinen ja yleismaailmallinen. Se on ihmiseen -- inhimilliseen kehitykseen -- sisäänrakennettu -- se ei ole mikään "oppi", vaikka niin monet keskenään äärimmäisenkin erilaiset ”opilliset” julistukset sitä ovatkin historian varrella yrittäneet yksityisomaisuudekseen omia.
Kaikkien koulujemme opetuksessa kaikki moraalisia painotuksia millä tavalla tahansa – tunnustuksellisesti tai tiedollisesti, normatiivisesti tai omantunnoneettisesti – käsittelevät oppiaineet alkaen uskonnoista ja niin sanotusta ”elämänkatsomustiedosta” ja suomen kielen kielioppiin ja yleiseen historiaan päätyen pitäisi rukata uudelleen, ja persoonapronominit olisi korjattava vastaamaan niiden todellista kehityksellistä järjestystä. Siis: ”Sinä”, ”Minä”, ”Hän”, ”Yleistynyt Toinen”, jne.
Ja erityisen syvälle kaikkien koululaisten sieluihin pitäisi sijoittaa ymmärrys siitä, että ihmistä eniten määräävät tekijät – yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet – siirtyvät ihmiseen symbioottisen varhaisvaiheen yhteydessä, kun taas kaikki kieli käsitekoneistoineen omaksutaan vasta parin vuoden iässä. Tästä ihmisyyden marssijärjestyksestä suoraan seuraa, ettei meillä voi olla käytössämme hyviä käsitteitä ja kielimuotoja, joilla sosiologisia tosiasioita ilmaistaisiin.
---------------------------
Toistelen teksteissäni tuota tajunnallisesti ja tiedollisesti mittavaa tosiasiaa – inhimillistä kehitystä koskevan tosiasiaa – jonka ignooraaminen on meiltä eurooppalaisen uuden ajan kasvateilta evännyt mahdollisuudet käyttää ihmistieteissä samaa järkeä, jolla olemme muutamassa vuosisadassa luonnontieteiden ajatustyökaluja käyttäen rakentaneet maailmaan ihmisen uudet elinehdot, ja toteuttaneet muutoksen, joka on miljoonakertainen verrattuna ihmissuvun koko aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana tapahtuneeseen muutokseen.
Eurooppalaiseen ajatushistoriaan sijoitettuina nykytyylin – ”poliittisen korrektiuden” – mukaiset ihmisen käyttäytymisen kuvaukset ja selitykset ovat pelkkää yliyleistävien yleiskäsitteiden pyörittelyä. Ne eivät edusta mitään siitä tiedollisesta asiahallinnasta, joka uudella ajalla käynnisti erityisesti luonnontieteiden voittokulun, mutta jonka ajatusmuodot pitäisi nostaa kunniaan myös ihmistieteissä.
Aika harva edelleenkään tajua että maailmaa ihan "tieteen" arvovallalla jakaneet aatteet – kuten juuri liberalismi ja sosialismi – ovat tosiasiassa saman erityisen, eurooppalaisella uudella ajalla syntyneen ja kehittyneen "opillisen” ajattelulaadun mukaisia, mutta pohjimmiltaan hyvin yleisinhimillisiä yhteisövoimia ja yhteisöominaisuuksia toistavia ajatusmuotoja. Kun sääty-yhteiskunta käsitteellistettiin uudelleen ja siitä tuli luokkayhteiskunta, itse asiassa mitään varsinaista syvätason muutosta ei tapahtunut.
Ja tuo yhteiskunnallisen jakautumisen kuvio meitä yhä määrää. Meillä on eliitti, joka itse oman ajattelunsa täydellistä epäpätevyyttä ymmärtämättä kokee omaavansa valtaa, joka yleisen tietämättömyytemme antamilla valtuutuksilla voidaan siunata "ihmistieteelliseksi".
Opillisten ”ismien” maailmassa aatteelliset ja tiedolliset ainekset saavat nyt rauhassa sulaa yhteen samaan ”yleisinhimilliseen” – tosiasiassa yleispoliittiseen – soppaan, eikä nykyisten yhteiskunta-akateemikkojen – eikä etenkään nykyisin myös tiedemiehiksi itsensä identifioineiden poliisimiesten tai vaikkapa taistolaislaulujaan väräjävällä äänellä esittävien artistien – puolipoliittisissa julistuksissa mitään sisällöllistä järkeä ole. Ei niillä mitään todellista saada hallintaan.
Jos ajatellaan esimerkiksi nyt kipeänä käyvää yhteiskunnallista keskustelua meilläkin pidäkkeettömästi lisääntyvästä ”jengirikollisuudesta”, ei tässä keskustelussa ole alun alkaenkaan yritetty lähteä liikkeelle sosiologian kaikkein perustavimmanlaatuisista tosiasioista. Olemme vain hyväuskoisia ja hyvätapaisia hölmöjä, jotka toistelemme asioiden toista puolta – yritämme herkistyä hyväksymään positiiviseksi kokemamme tosiasian siitä, että ”kaikki kulttuurit voivat olla omanlaisiaan”, mutta sama totuus mitalin toiselta puolen kertoo, että sosiaalisuuden erilaatuisuus merkitsee myös kulttuurisen epäsosiaalisuuden erilaatuisuutta – ja tämän jätämme käsitteellisen pelikenttämme ulkopuolelle.
Keskitymme kymmenennen asteen kysymyksiin, kuten siihen, miten ”jengi” pitäisi määritellä. Siinä taannutaan siis jo keskiaikaisen skolastisen käsiterealismin asteelle, ja eurooppalaisen uuden ajan koko järki hylätään käytöstä. Päättely tapahtuu inkvisition tyyliin yleiskäsitteellisistä kyhäilyistä todellisuuteen päin.
---------------
Tapahtuipa tuollainen kulttuuripohjainen epäsosiaalisuuden ilmenemä missä yhteiskunnassa tahansa, kyse on aina myös yleisinhimillisestä sosiopsyykkisestä taantumailmiöstä, jossa primitiivinen ilmaisullinen käyttäytyminen korvaa instrumentaalisen – siis päämäärärationaalisen, keinot ja päämäärät erottelevan – käyttäytymisen.
Olemme jengi-ilmiöiden kuvaamisessa ja selittämisessä kaksinkertaisesti harhateillä. Ensinnäkin meidän pitäisi siis ymmärtää ja hyväksyä lähtökohdaksi kulttuurien keskinäinen yhteismitattomuus, ja toiseksi pitäisi ymmärtää, ettei oman eurooppalaisella uudella ajalla syntyneen ja kehittyneen päämäärärationalismin raamituksissa pidä edes yrittää selittää ekspressiivistä käyttäytymistä.
Kulttuuriseen rikollisuuteen syyllistyvät katujengit on kuvattava ja selitettävä kulttuuristen erojen ja yleisinhimillisten sosiopsyykkisten taantumailmiöiden pohjalta – ei minkäänlaisten poliittisesti korrektien älyllisten väistöliikkeiden tuottamilla invalideilla käsitteistöillä. Toiskulttuuriset katujengit ovat olemuksellisesti jotain ihan muuta.
Taannoin, kun ensimmäiset täysin viattomiin vastaantulijoihin kohdistuneet toiskulttuuristen jengien väkivallanteot – silloin pojankollit pelasivat niin sanottua "knock-out" -peliä, jossa hakattiin pesäpallomailoilla, yms, satunnaisia vastaantulijoita – poliisi sai kymmenittäin ilmoituksia ennen kuin se edes sai itsensä liikkeelle, eikä poliisi sitten edes missään myöhemmässäkään vaiheessa raportoinut mistään jengikäyttäytymistä eniten määräävistä piirteistä, kuten siitä, että päämotiivina oli jännityksen hakeminen, ja jengit jopa jakoivat keskuudessaan pisteitä siitä, miten paljon pelkoa he saivat hakattaviksi valittujen silmissä syntymään.
Kuinka näin kehnolla sosiologian osaamisella sitten saadaan valtuudet puhua julkisuudessa pelkkää ideologista soopaa? Kun ei ymmärretä edes, että sosiopsyykkinen taantuminen nimenomaan ilmenee esimerkiksi siinä, että jengeissä saattaa olla mukana minkä tahansa sosiaalisen taustan yksilöitä? Tai että jenginsisäinen hierarkia ei näy järjestäytyneenä, vaan nimenomaan epäsuorasti ja kokonaan julkilausumattomina jengin sisäisinä sääntöinä.
Sosiaalisesti äärimmäisen sitovan jengiyhteisön säännöt ilmenevät pysyvänä hierarkiana, joka saattaa hyvinkin julmalla tavalla hakea vahvistautumistaan toistamalla alistajan ja alistetun rooleja. Jopa niin, että joitakin jengin jäseniä voidaan ilta toisensa jälkeen pahoinpidellä – ja aina seuravana iltana he kuitenkin palaavat taas alistetuiksi.
Meillä ”keskustelijoilla” menee yhtä huonosti. Palaamme ilta illan jälkeen julkisuuteen toistelemaan oman roolimme mukaisia oman sosiaalisen sidonnaisuutemme mukaisia ”opillisia” harhakuvia.
Ensimmäiseksi pitäisi päästä näiden itseään neropatteina pitävien poliisien ja muiden itsensä ”asiantuntija-asemaan” nostaneiden aatteellisten mestaroijien auktoriteeteista ja valta-asemista eroon. Eivätkä poliitikot ole useinkaan sen parempia ajattelijoita kuin viihdemaailman artistit – ja rappion kokokuvaan kuuluu jo, että nämä viiteryhmät ovat sulamassa toisiinsa. Valta Media Puolueen pitäisi ryhdistäytyä älyllisesti ja ensihätään nyt ainakin purkaa itsesuojelua panssaroivaa sensuurimielialaansa ja alkaa uutisoida tapahtumista kaihtamatta niiden käsitteellistämistä todellisuutta oikein tai edes paremmin kuvaavin käsittein.
 |
| Kuin piste iiiii:n päällä |
-------------