 |
| Minne vie Svejkin tie? Tavataan "Pikarissa" sodan jälkeen kello kuusi |
Näinä päivinä monet sivistyneet eurooppalaiset silmät seuraavat vanhojen kielellis-kulttuuristen kansallisvaltioiden sisäistä sosiaalista hajoamista, ja korvien välissä mietitään sitä, mikä mahtaa olla se muslimiväestön prosenttiosuus väestöstä, joka sinetöi lopullisen perikadon.
Kun eri maiden väestötilastoja tässä mielessä vertaillaan, lähdetään liikkeelle siitä julkilausumattomasta oletuksesta, että toiskulttuuristen prosentuaalinen väestöosuusosuus kertoisi jotain yhteiskunnassa vallitsevista aatteellisesta jakautumisesta ja uhkaavasta hajoamisen asteesta. Elämme demokratiassa, jonka ideaalien mukaisesti jokainen ääni on yhtä tärkeä ja jossa laillinen yhteiskuntajärjestys perustuu siihen, että vapaissa vaaleissa eniten ääniä saanut poliittinen ryhmittymä käyttää eniten valtaa. Ja pelkäämme että kantaväestön vähetessä ja monikulttuuristumisen myötä siinä voi käydä hullusti.
Kouluissamme opetetaan demokratian muotorakenteita, mutta ei kerrota juuri mitään eurooppalaisen valistusajan ajattelusta eikä siitä, että ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuvalla demokratiallamme on toimiakseen muitakin ehtoja ja edellytyksiä kuin vain vapaat vaalit. Harvapa taitaa tajuta edes sitä, että demokratiamme oli alun alkaen laiton kapinaliike sääty-yhteiskunnassa vallinnutta synnynnäisiin periytyviin etuoikeuksiin perustuvaa eriarvoisuutta vastaan. Harvapa on sisäistänyt sitä valistusfilosofien aatteenpaloa, jolla nämä hyökkäsivät nimenomaan uskonnolla legitimoitua valtajärjestelmää vastaan. Keskiaikainen teokratia ei niin vain paikaltaan luopunut. Yleisen sivistystason nostamisesta syntyi ensimmäinen sisällöllinen ehto demokratialle: demokratia voi toimia vain siellä missä kansa on tarpeeksi valistunutta ajatellakseen omilla aivoillaan.
Kouluissa meille opetetaan yhä, että Galilei taisteli uuden tiedon puolesta inkvisition miehiä vastaan – ja oppimatta jää, että koko korrespondenttinen totuudellisuuden laatu ja sen mukainen ”tieto” oli tuossa vaiheessa vasta syntymässä. Galileikin vain horjutti teokratian auktoriteettia – kyse ei ollut vanhan ja uuden ”tiedon” taistelusta.
Epäilemättä Diderot’n ”Suuri Ensyklopedia”, jonka kymmenissä tuhansissa artikkeleissa miltei joka sivulla hyökättiin taikauskoja ja papistoa vastaan, oli ratkaiseva kylvö, jolla tiedollisen ajattelun taimia istutettiin. Mutta taistelu raamatun pykälillä legitimoitua teokraattista totalitarismia vastaan ei ollut ainoa muutoksen areena. Meidän ei myöskään pidä unohtaa toista eurooppalaisen uuden ajan kirjallisen perinteen tuotetta: romaania. Ilman kaunokirjallisuuden vaikutusta ”edustuksellisuuden” kognitiota ei olisi syntynyt – kirjallisuus loi roolihahmot, kuvitteelliset henkilöhahmot, joihin samaistuminen loi sen tajunnallisen rakenteen, ihmisidentiteetin, eurooppalaisen uuden ajan ihmisen ”minän”, joka tarvittiin myös yhteiskunnallisen vallan uusjakoa toteuttamaan.
Harva kuitenkaan ymmärtää että esimerkiksi ”vallan kolmijako-oppi” on romaanikirjallisuuden, ei valtio-opillisen viisastelun tuote.
Vielä
harvempi ymmärtää ihmisen syvintä historiaa, metamorfoosia jossa
alkulaumoja organisoinut "valta" on jalostunut yksilön kokemukselliseksi
"tahdoksi". Eurooppalaisen uuden ajan individualismin tuotteena oli
oikeammin ilmaistuna "tahdon kolmijako-oppi".
Jos demokraattisen ajattelun syntyhistoria olisi koulujemme opetuksessa oikein ja tarvittavalla vakavuudella huomioitu, ei Eurooppaan ylipäänsä päästettäisi suuria määriä ihmisiä joiden koko kulttuuriperimä poikkeaa täysin niistä ihmisen historiassa aivan ainutlaatuisista ja erityisistä emergensseistä, joita nimenomaan eurooppalainen uusi aika toi mukanaan. Eurooppalaiset ovat tavallaan kompastuneet omiin jalkoihinsa – uuden ajan uudet tiedonalat muuttivat kaiken ajattelun ”opilliseksi”, ja juuri tämä opillistamiseen olemuksellisesti kuuluva muotorakenteiden korottaminen sisältöjen yläpuolelle ja yliyleistävillä yleiskäsitteillä noiduttu ymmärrys ovat nyt koitumassa kohtaloksemme.
----------------------------
Esimerkiksi tuo puhtaiden muotojen ja numeeristen määrien pohjalta nouseva kuvitelma ”enemmistön” ja ”vähemmistön” kaiken määräävästä merkityksestä demokratiassa on vain ”opillisuuden” luomaa harhaa. Se voi noitua ymmärryksemme ja sulkea silmämme siltä että reaalimaailma ei koskaan ole todellisuudessa järjestynyt tällaisten muotorakenteiden pohjalta vaan jokaisen ongelman kohdalla vain sisällöt ovat ratkaisseet sen, miten vallankäyttö on onnistunut.
Pelko siitä, että kokonaan eriperusteista kulttuuria edustavat kansainvaeltajat joskus kaappaisivat oman demokraattisen järjestelmämme on siinä mielessä katteeton, ettei sellaista tapahtumaketjua eikä asiaintilaa käytössä voi olla olemassakaan – yhteiskuntamme on hajonnut jo paljon ennen kuin mikään muodollisen valtajärjestelmän tasolla toteutuva vallankaappaus voisi todellistua. Näin siksi, että oma järjestelmämme on olemassa ja toimii – vaikka emme sitä siis itse ymmärräkään – vain sisältöjen varassa, ja jos sisällölliset ehdot ja edellytykset menetetään, muotorakenteet voivat vain romahtaa.
Ei, korjaan tämän. Jos edustuksellisen demokratian todelliset sisällölliset ehdot ja edellytykset menetetään – sanotaan tässä vaikka yhteiskunnallinen läpinäkyvyys, joka todellakin tällä hetkellä on jo uhattuna, kun kipeimpiä ongelmia ei enää pystytä käsittelemään käsitteillä jotka kuvaisivat monikulttuuristumisen ongelmia oikein ja jäännöksettömästi – voi olla mahdollista, että saman valtajärjestelmän kulisseissa sisällöt muuttuvat niin että demokraattisissa muotorakenteissa toteutetaan teokraattista totalitarismia.
Sellainen voisi olla mahdollista siksi, että koko tiedollinen ajattelumme todellakin tätä nykyä kärsii ”opillisuuden” rasitteista. Yliyleistävillä yleiskäsitteillä noiduttu ymmärrys ei enää tavoita reaalimaailmaa – minkä seurauksena esimerkiksi akateemisessa maailmassa opillisten ”ismien” raamituksissa voivat aatteelliset ja tiedolliset ainekset tätä nykyä sulaa yhteen – ja toisaalta meidät lumoaa numeeristaminen – numeerinen näennäiseksaktius – jossa laadulliset sisällöt eivät enää eriydy laadullisina vaan päätyvät älyllisenä väistöliikkeenä jollekin yksittäistapauksia niputtavalle tilastosarakkeelle.
Olemme tuollaisissa älyllisissä väistöliikkeissä itsepetoksen mestareita. Siinäkin suhteessa siis olemme ”Ruotsin tiellä” – ruotsalaiset ovat melkein neroja omassa loputtoman ”diskuteeraamisen” kulttuurissaan – ”peittelyn taidossa”, joka on siis puhumattomuuden kulttuurin petollisin muoto.
On vielä pitkä matka siihen, että esimerkiksi rikosnimikkeet uusittaisiin niin, että tehdyt teot nähtäisiin tekijöiden kulttuuritaustan pohjalta eikä niin, että joidenkin mukamas ”yleispätevien” tunnusmerkkien mukaan se-ja-se teko luokiteltaisiin aina sen-ja-sen rikosnimikkeen lokeroon.
----------------------------
Me eurooppalaiset emme siis tunnista oman ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuvan demokratiamme olemuksellisia laadullisia tajunnansisältöjä. Osaamme vain tuijottaa väestö-osuuksien prosentuaaliseen numeeriseen jakaumaan, ja numeerinen näennäiseksaktius noituu ymmärryksemme.
Ikään kuin polvet tutisten odottaisimme sitä päivää, jolloin jollakin kokonaan eriperusteista kulttuuria edustavalla väestöryhmällä olisi jossain maassa määrällinen enemmistö. Ikään kuin demokratiamme vasta sinä siunaaman hetkenä vaihtuisi teokratiaksi.
Mutta demokratiamme menettää ominaislaatunsa jo paljon paljon paljon ennen sitä. Todellisuudessa se menettää ominaisuuksiaan koko ajan. Vanhoissa kielellis-kulttuurisissa kansallisvaltioissa vallitsee jo tällä hetkellä eräänlainen puolivaloille himmennetty totalitaristinen demokratia.
Demokratian edellyttämää yhteiskunnallista läpinäkyvyyttä ei enää ole. Yhteiskunnallisen keskustelun edellyttämä kyky käyttää kutakin ilmiöitä kuvaamaan käsitteitä, joilla ilmiö tulisi jäännöksettömästi kuvatuksi – tämä kyky on jo menetetty. Kipeät kysymykset jätetään sekä käsitteellistämättä että käsittelemättä, ja ajatteluun auenneet valkoiset tabuaukot sementoidaan umpeen käyttämällä yliyleistäviä ja usein ylevöitettyjä yleiskäsitteitä.
Sellaisia kuin
”maahanmuutto” – vaikka kysymyksessä on kansainvaellus. Välimeren yli
kulkee loppumaton Kharonin lauttojen armada, joka tulee rahtaamaan
alkaneella vuosisadalla Eurooppaan satoja miljoonia kehitysmaalaisia.
Sillä merellä on kalteva pinta, ja ne aallot hukuttavat Euroopan paljon
ennen kuin mikään ilmastonmuutoksen eskatologia ehtii realisoitua.
Meidän pitäisi nyt olla huolissamme ihan muista asioista.
Oma
puhumattomuuden kulttuurimme estää meitä ilmaisemasta suoraan
kulttuurisia hylkimisreaktioita, jotka painamme kiltisti alitajuntaamme,
jossa ne saavat rauhassa tehdä tajunnallisia tuhojaan.
Sieltä, käsittelemättömien kipeiden kysymysten tunkiolta, ne väkivaltaisuudet sitten nousevat.
-----------------
Toiskulttuuristen määrällisten prosenttiosuuksien vertailusta ei oikeasti ole mitään hyötyä senkään vuoksi, koska kansainvaellusta vastaanottavat vanhat yhteiskunnat poikkeavat sosiodynaamisilta perustekijöiltään niin paljon toisistaan. Jos kuvitellaan vastaanottavat yhteiskunnat samanlaisiksi, tehdään ihan perustavanlaatuinen sosiologinen lähtökohtavirhe.
Jo oman eurooppalaisen kulttuuriperinteemme piirissä Gemeinschaft ja Gesellschaft ovat laadullisesti eri asioita. Siellä missä sosiaalinen sitovuus on vahvaa jo hyvinkin pieni määrä erilaisen kulttuurin omaavia yksilöitä riittää sekoittamaan koko pakan.
Me suomalaiset olemme likimain tuhat vuotta vieraalla hallintokielellä alistettua kansaa, ja tuon historian painolastista kertoo ehkä havainnollisimmin se, että yhä vieläkin koko valtakunnan kohtalosta päättää käytännössä pieni kielivähemmistö. Oma suoraan alistushistoriasta nouseva taipumuksemme jakautua jokaisen yhteiskunnallisen ongelman kohdalla vahvasti kahtia ei tule keskuudestamme häipymään vielä moneen sataan vuoteen.
Siksi meidän pitäisi pitää oman yhteiskuntamme sosiaalisesta eheydestä paljon parempaa huolta kuin mihin nykyiset poliitikkomme koskaan tulevat pystymään. Kuinka tämä tehdään, sitä kukaan ei osaa meille neuvoa niin, että yhteiskunnallinen "valta" siihen reagoisi.
Sosiologisesti eriperusteisen tunnustuksellisen ajattelun – kuten juuri eri uskontojen – keskinäisestä yhteismitattomuudesta ja toinen toisiaan tuhoavista vaikutuksista ei koko länsimaailma ole vielä oppinut avoimesti puhumaan. Natsien harjoittaman ihmistuhonnan aiheuttama trauma pakottaa joka maassa sivistyneistöä pysyttelemään "poliittisen korrektiuden" edellyttämässä puhumattomuuden kulttuurissa, joten voidaan sanoa, että Eurooppa tulee kaatumaan "rasismin" pelkoon.
-----------------
Mitä ne muutamat harvat eurooppalaisen ihmisen historiaa edes hieman syvemmin ymmärtävät yksilöt – omassa maassamme varmaan vain sormin laskettavissa oleva joukko – voivat nykytilanteessa tehdä? Koululaitoksemme on niin avuton ettei se edes ole vielä päässyt eroon pakkoruotsista. Akateeminen maailma tuottaa mussuhumanistisia filosofeja teologisesta tiedekunnasta – ja valtiotieteellisestä kaiketi vain monimielisiä monikulttuurisuusasiantuntijoita? Jos edes sielumme silmillä näkisimme ne puhumattomuuden muurit, joilla olemme itsemme ympäröineet ja joita varjelemme keskuudessamme, pilkahdus toivoa olisi. Nyt sitä ei ole.
Yksilöllä on vain yksi mahdollisuus reagoida. On omaksuttava kunnon sotamies Svejkin rooli. Lisää löylyä jo ennestään löylynlyömien yleviin julistuksiin. Kun maailma muuttuu hulluksi, hulluudesta on opittava ottamaan ilo irti.
----------------------------------