 |
| Jumala on sata metriä korkea parrakas vanha äijä |
Maailmasta ei ole tähän mennessä löytynyt yhtäkään ihmisyhteisöä jossa ei ilmenisi jonkinmuotoista uskonnollisuutta. Se mitä sanomme ”uskonnoksi” on siis pikemminkin jokin alkuperäinen ajattelulaatu — ei mitään ”opillista”, vaikka meillä eurooppalaisen uuden ajan ihmisillä on omassa tiedollisen ajattelun perinteessämme vahva taipumus muotoilla kaikki totuudellisuutta tavoitteleva ajattelu nimenomaan ”opillisesti”.
Uuden ajan uudet tiedonalat syntyivät kun keskiaikaisen depersonalisaation unesta havahtunut eurooppalainen ihminen oivalsi olevansa ”minä” – ”Ajattelen, siis olen olemassa.”
”Kartesiolainen subjekti” syntyi ja alkoi objektivoida todellisuutta. Objektivoimiseen olemuksellisesti kuuluu silmän linssille omninainen toiminto: tutkimuskohteen fokusoiminen ja rajaaminen. Näin syntyi tiedollisia ajatusaitauksia, jotka sitten empiristinen metodi vakiinnutti niin, että kullekin erityistieteelle kehittyivät niille ominaiset omat suureensa ja mittayksikkönsä.
Uuden ajan uusi totuudellisuus oli laadultaan kohteistavaa – ”korrespondenttista”, kuten sanotaan. Mutta, kuten monet tiedonfilosofit ovat aivan oikein huomauttaneet, toinen totuudellisuuden laatu – ”koherenttinen” totuudellisuus – jäi edelleen vaikuttamaan korrespondenttisen totuudellisuuden sisälle tai rinnalle. Tämä on totisinta totta: ”tiedollisenkin” selittämisen sisällä vaikuttaa teologisen selittämisen perinne.
Tämä voidaan kuvata myös niin, että ”uskonnollinen” mielenlaatu ei koskaan ole meistä mihinkään väistynyt, vaan tiedollisen edistyksenkin suhteen tilanne on sellainen että ihmismielen pohjalla on aina – myös silloin kun ajattelu nousee abstrakteihin sfääreihin — jokin maaginen, kaiken ykseyttä rakentava pohjasointu. Tämä on puhdasta syvyyspsykologiaa: ihminen on tajunnallisissakin suhteissa nimenomaan kehittyvä olento, ja kaikki kehitys muodostaa nimenomaan kerroksia.
Kehitykselliset perustat eivät koskaan meistä mihinkään häviä, vaikka niiden päälle kasvaa uusia kehityskerroksia. Ne pystyvät hyödyntämään kaikkea aiemmin olemassa ollutta ikään kuin kumulatiivisesti korkeammassa potenssissa. Kaikessa ajattelussamme tietoisuuden kerroksia syvyyssuunnassa lävistävät yhteydet ovat eniten merkityksiä määräävä tekijä, vaikka kaikki ajattelu tuppaa aina asettumaan yhdelle käsitepinnalle ja näyttää näin muodostuvan vain käsitteiden näennäisten keskinäiskytkentöjen varaan.
Jos ymmärtäisimme -- tai näkisimme sielumme silmin -- aivoissamme tapahtuvia syvyyssuuntaisia kytkentöjä, emme tavoittelisi harhaista varmuutta sementoimalla käsitekiinteitä itsekantavia pintoja, joilla sitten kävelemme kuin Jeesus vetten päällä.
Ja vaikka niin mielellämme nykyisin takerrumme juuri uuden ajan ”tieteen” mukanaan tuomiin uusiin ”opillisiin” käsitesisältöihin, ja juuri uudessa ”opillisten” totuuksien maailmassamme tunnemme tarvetta irtisanoutua kaikesta nyt historiallisesti harhaisena näyttäytyvästä ”opillisesta” uskonnollisuudesta, tämäkään ei vapauta meitä pohjimmaisesta koherenttisesta totuudellisuuden laadusta, jota kaikki korkeinkin looginen ajattelumme perustakseen tarvitsee.
--------------------------
Eurooppalaisen ajattelun piirissä tunnustuksellisen uskonnon tarinat ja muut enemmän tai vähemmän ”opillistetut” oppisisällöt ovat todellakin vain jotain, jotka oma historiallinen aikamme, kulttuurimme ja yhteisömme on meille omilla ehdoillaan ja jokaiselle nykysukupolvelle aikalailla ”valmiina” antanut.
Niihin ei liity kummoistakaan ”totuutta”. Pitäisikö tämä toistaa ja selventää: ne uskontoja koskevat kysymykset jotka meidän eteemme nousevat, ovat omaan aikaamme ja paikkaamme käpertyneitä käsitekyhäelmiä — vailla sellaisia kytkentöjä joilla itse ilmiötä – uskontoelämän tajunnallisia alkeismuotoja – voisi kuvata ja selittää.
Olisi jo aikamoista edistystä, jos ensin pääsisimme omien opillisten käsitteidemme pinnan alle ja voisimme lähestyä ”uskonnollisuutta” jonakin ihmisen ajattelulle, hmmm, sanottaisiinko vaikka lajityypillisenä, tai jollain joka tapauksessa perustavan laatuisella tavalla ihmiselle ominaisena kognitiivisena ilmiönä. Ettei meitä siis pitäisi tippaakaan kiinnostaa mikään opillinen erittely ja todistelu, eikä myöskään kysymys, onko jokin uskonto jossain ”opillisessa” mielessä toista veikeämpi — tai onko jumalaan uskominen sama asia kuin joulupukkiin uskominen — vaan pystyisimme syventämään tarkasteluperspektiiviämme sosiaali- ja kulttuuriantropologian ja syvyyspsykologian suuntaan.
--------------------------
Sosiologian perustajista Emile Durkheim tekee pääteoksessaan ”Uskontoelämän alkeismuodot” varsinaisen jättiurakan tarkastellessaan Australian primitiivisten heimojen keskuudessa esiintyneitä uskonnollisuuden alkeismuotoja ja sitä, miten nuo alkuperäiset uskonnon ajattelumuodot loivat tajuntaamme ”tiedolliset” peruskategoriat, sellaiset kuin voiman, syyn ja seurauksen, ajan, avaruuden, luokan ja hierarkian ideat ja käsitteet.
En ole jäljittänyt hänen käyttämiään lähteitä niin että pystyisin erittelemään ne antropologian klassikot joiden antamien vaikutteiden pohjalta hänen originellit oivalluksensa ovat syntyneet. Voin vain kuvitella, että esimerkiksi James Frazer on saattanut vaikuttaa paljon. Frazer oli myös Wittgensteinia ongelmoiva inspiraatio, ja ”Kultainen oksa” oli Kubrickin mielikirja, jota hän kuuleman mukaan lueskeli päivittäin viitaten siihen usein puhuessaan tapansa mukaan tuntitolkulla puhelimessa ammattitovereidensa kanssa. Frazerin mammuttiteoksen sisältöjä on käsittääkseni siirtynyt tämän ohjaajaneron elokuviin, esimerkiksi "2001:Avaruusseikkailuun" ja mestarin testamenttiin, psykoanalyysille kunniaa tekevään ”Eyes Wide Shut”iin.
Meidän ei todellakaan kannattaisi uhrata järkeämme sen pohtimiseen mitä yhä tunnustuksellista ajattelua tarvitsevat ja sitä jopa kipeästi kaipaavat teologit ja teokraatit tällaisista asioista ajattelevat. Sellaisilla tajunnansisällöillä on ihmisen ja elämän ymmärtämisen kannalta niin marginaalinen merkitys, etteivät ne vastaa edes G H von Wrightin ironisesti mainitsemaa avaruuteen puhallettua hyppysellistä nuuskaa.
Traagista on tämä nyky-yhteiskunnassamme tapahtuva eurooppalaisella uudella ajalla saavutettujen tajunnallisten valmiuksien taantuminen ja kaikenlaisen tunnustuksellisuuden uusi tuleminen. Poliitikot ovat aina olleet suuria puhujia ja huonoja ajattelijoita, mutta politiikan sisältöjen taantumisessa tunnustuksellisten "ismien" asteelle on nyt jotain aivan tavatonta.
Ajattelija ei elä opeissa annettujen totuuksien vallassa, eikä pelkää olleensa väärässä. Kunnia ja häpeä eivät kuulu ajattelijan asennearsenaaliin. Arvojohtajien arvostaminen tai arvostelu ovat tuossa mielessä yhtä arvotonta kuin aivotonta.
---------------------------
Voisimme tietysti pitkäänkin keskustella esimerkiksi ilmoituksen teologiasta, mutta ehkä muutama sana tässä riittää. Ihmisen sanoista on kysymys, ihmisen, jonka loi Jumalan omaksi kuvakseen.
Wittgenstein huomautti ilmoituksen yksityisestä puolesta suunnilleen näin: ”Voit kuulla Jumalan puhuttelevan vain itseäsi. Et koskaan kuule Jumalan puhuttelevan jotakuta toista.”
Tämä ihmisen ja Jumalan suhde on kristinuskon kovaa ydintä. Juutalaisuudessa jäivät elämään esimerkiksi kuvakielto ja se tietynlainen persoonan kielto, joka kristinuskoon tuli uutena liittona Jeesuksen elämän, Uuden Testamentin evankeliumien mukana. Tämä ihmiselle annettu testamentti(!) uudistettiin sitten nimenomaan yksilön persoonakohtaista jumalasuhdetta koskien eurooppalaisen uuden ajan aurana, uskonpuhdistuksissa.
Se että kristinuskon Jumala on ihmishahmoinen, ja että sanoma kertoo alusta loppuun nimenomaan Jumalan kasvojen valistamisesta ihmiselle niin yksityisen kuin niin sanotun ”yleisen ilmoituksen” kautta, luo pohjan sille miksi kristinusko on ollut niin historiaan, kulttuuriin ja ihmisen muuttumiseen mukautuva. Kokonaan toisin on ollut laita islamin maailmassa, jossa jumaluuteen kuuluu ankara ehdoton kuvakielto ja tabun kaikkea ajattelua amputoiva elementti.
Me emme saisi omalta pohjaltamme kieltää itsessämme sitä ihmisyyttä jota me edustamme. Siihen kuuluu luottamus siihen että ihmisyydessämme ilmenee jumalallinen missio, että jokaisella on oma puhuttelunsa, ja jokaisella on velvollisuus käyttää lahjojaan parhaan kykynsä mukaan.
Kun nykyisin uskontokeskustelut parhaimmillaankin tuppaavat jäämään samalle tasolle jolla ne jo Daytonin apinajutun aikoihin olivat — edelleenkin itseään ihan valistuneina pitävät ihmiset jaksavat aivan antaumuksella keskustella joulupukkijumalasta — olisi mielestäni tarpeellista, että nimenomaan kristityt ottaisivat oman lähetystehtävänsä tarpeeksi vakavasti, eivätkä jäisi vain puolustuskannalle kaikenlaisia traumatisoituneita skeptikkoja oikaisemaan.
Kristinuskon kulttuurisesti arvokkaat ominaisuudet voitaisiin nostaa korostetusti esiin, eikä siinä tehtäisi itse uskonnolliselle uskolle mitään vääryyttä. On erinomaisen hienoa, että kristinuskolla on ihmishahmoinen jumala. On erinomaisen hienoa että kristinusko on alusta alkaen rakentanut suhteen jumalan ja ihmisen välille. On erinomaisen hienoa että kristinusko on alusta alkaen ollut nimenomaan yksilöä puhutteleva tekijä.
---------------------------
Monista historiaamme rasittavista kitkoista huolimatta uskontomme on myös omannut ne kognition syvätasolla vaikuttavat ajattelumuodot, jotka erityisesti eurooppalaisella uudella ajalla ovat toimineet kaiken tiedollisen edistyksemme pohjimmaisina muotorakenteina. Kuten on viisaasti todettu, myös kaikessa tieteellisessä selittämisessä vaikuttaa syvätasolla edelleen teologisen selittämisen perinne.
Tällaiset hienot ominaisuudet voi myös kristinuskoa ulkopuolelta tarkasteleva ihminen omaksua, ja miettiä niiden vaihtoehtona esimerkiksi sellaisia uskontoja, joissa kuvakielto amputoi kaiken visuaaliseen hahmottamiseen perustuvan ajattelun ja jossa ihmistä vihaavat irrationaaliset voimat ja pelot ovat määräävässä roolissa.
------------------------
Uskonnoista on mahdollista kirjoittaa asiallisesti vain durkheimilaisittain, uskontoelämän tajunnallisten alkeismuotojen, hahmon- ja käsitteenmuodostuksen kannalta — ei siis opillisesti, tunnustuksellisten opillisten sisältöjen kannalta. Kuten todettu, uskontoilmiöstä on turha yrittää irtisanoutua. Sellainen kuuluu ihmisyyteemme – ja myös ja nimenomaan siihen tajunnalliseen osaamme, joka olemuksellisesti ja olennaisesti määrää ihmisyytemme kulttuurista ominaislaatua.
Kristinuskon jumala on ihmishahmoinen, ja siksi se on ollut nimenomaan ihmis- ja itseidentiteettiä muodostava. Ja se on ollut tavattoman hyvä asia.
Oma kulttuurinen aikajänteemme starttasi kun tuhatvuotinen keskiajan depersonalisaatio mureni renessanssissa, ja eurooppalaisen uuden ajan tajunnalliset lokatiivit — Subjektin eriytyminen ja todellisuuden Objektivoiminen — kiteytyvät kartesiolaisessa paradigmassa. Se oli sellainen kulttuurikognitiivinen emergenssi jota ihmisen kehityshistoria ei koskaan aiemmin ollut kokenut.
Ja sen seurausta ovat siis olleet ne viimeisen kahden vuosisadan muutokset maailmassa ja ihmisen elinehdoissa, jotka ovat olleet ainakin miljoonakertaisia verraten kaikkeen aiemmin ihmisen miljoonan vuoden kehityshistorian aikana tapahtuneeseen muutokseen.
Ja uuden ajan alussa — jolloin visuaaliseen mieltämiseen perustuvia erityistieteitä ei vielä lokeroitunut — myös uskonto toimi sinä syvän maaperän humuksena josta uuden ajan yksilöindividualismi — yksilöoikeudet ja -vapaudet, historiallisesti ainutlaatuinen, erityiseen edustuksellisuuden kognitioon perustunut demokratia ja sen yhteisöprojektio, kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio — sekä kaikki tiedollinen ajattelu — empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja lopulta teollinen hyvinvointi — nousivat.
Eurooppalaisuutemme on nimenomaan eurooppalaisen uuden ajan ajattelua. Ja sen syntymisessä kristinuskon perinteellä on syvätasoa määrännyt roolinsa. Eivät esimerkiksi filosofian suuret systeeminrakentajat tai matematiikan uranuurtajat aikanaan mitenkään kokeneet uskontoa vastustajanaan. Käsitys että uskonto ja tiede olisivat alusta alkaen olleet toistensa vastakohtia ja vihollisia, on täysin perätön. On ollut täysin päinvastoin. Vasta lokeroitumisen ja opillisen ajattelulaadun myötä syntyivät oppiriidat.
Eikä niistä näköjään vieläkään ole päästy irti. Täällä sitä jauhetaan joulupukkijumalatarinoita edelleen — tajuamatta Durkheimista mitään.
-------------------------
Vuorokausivaihtelun realiteetit, yön ja päivän, pyhän ja profaanin vastakohdat ovat alkuperäisimmät inhimillisen tajunnan rakennusaineet. Tunnustuksellinen ajattelu elää edelleenkin korvan ja kuuloaistin kognitiivisten resurssien varassa, ja vasta eurooppalainen renessanssi toi tajuntaamme ne visuaalisen mieltämisen mallit – syvyysperspektiivin, peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoinnin ajatushahmot – joita tarvittiin kaiken todellisuutta objektivoivan tiedon tuottamiseen.
Kolmiulotteinen tila-avaruus on meille maailman tapahtumisen paikka. Dynaaminen liike hahmottuu ja jäsentyy vain tila-avaruudessa. Dynaaminen mieltäminen tuo mukanaan myös ajantajun, joka kautta ihmisen varhaisemman historian oli puutteellista – syvyysperspektiivi, tila-avaruus, ajantaju, syysuhde ja välineellinen järki ovat kaikki samaan, laajaan koherenssiin palautuvia ja suuret holistiset kokonaishahmot mahdollistavia emergenssejä.
Se mitä eurooppalaisella uudella ajalla tajunnallisesti tapahtui oli jotain aivan ainutlaatuista. Sitä ei ollut koskaan missään muualla tapahtunut, eikä sitä tule tapahtumaan koskaan toiste. Emme voi mitenkään yliarvioida eurooppalaisen uuden ajan ajattelun erityislaatuisuutta.
Meidän pitäisi ymmärtää nykyisen järkemme ehtoja paljon nykyistä syvemmin, jotta osaisimme arvostaa sitä emmekä hukkaisi niitä yhteisöllisiä edellytyksiä jotka tiedollisen ajattelun tajunnallisille alkioille ovat elintärkeitä. Tätä nykyä annamme yhteisöjemme hajota yhtäältä rahaohjasteisen taloususkonnon -- talousteokratian -- vaikutuksiin, toisaalta monikulttuurisen kansainvaelluksen aiheuttamaan sosiaaliseen häiriöön.
Jos ymmärtäisimme aikalaisajattelumme historiallisesti ainutlaatuisia ansioita, varmaan pystyisimme ymmärtämään myös järkemme rajoittuneisuuden. Yhdessä suhteessa emme ole poikkeuksellisia: kaikkien aikakausien järki on aina ollut ja oleva rajoittunutta.
Kun taloususkonnon numeerinen näennäiseksaktius noituu ymmärryksemme, se on ei vain talousteokratian oppeihin vaan myös numeroihin olemuksellisesti kuuluva ominaisuus. Numerot, aritmetiikka, on vanha tiedonala, joka eli jo korvan ja kuuloaistin kognitiivisessa maailmassa. Logiikka tuo mukaan aikajatkumon, syysuhteen. Se on visuaalisen mieltämisen maailma, reaalimaailma, jossa meidän olisi saavutettava todellisuudenhallintaa ja selviydyttävä.
Mutta -- ja tämä koskee kaikkea matemaattista ajatteluamme talousteokratiasta kosmologian suunnattomiin mittasuhteisiin asti -- emme voi tietää miten reaalisia reaalilukumme ovat. Numerot ovat ajattomia.
Kaikki tietomme, tämä täytyisi toistaa yhä uudelleen ja uudelleen: aivan kaikki tietomme on toistaiseksi kovin, kovin, kovin nuorta. Se että olemme omilla eurooppalaisen uuden ajan ajatusaseilla ja -asemoinneilla saavuttaneet tiettyä todellisuudenhallintaa ja uusia totuudellisuuden kokemuksia, ei muuta miksikään tosiasiaa, että nämä ajatustyökalumme ovat edelleenkin kulttuuriin ja aistiemme keskinäiseen työnjakoon ja kehitykseen sidottuja, eikä meillä ole varmoja vastauksia ihmisyyden ja olemassaolomme perimmäisiin kysymyksiin.
----------------------
Samuuden tunnistaminen ja säännön ulkoistaminen olivat kaiken ajattelun alku. Alkuperäisen ajattelulaadun ”uskonnollisuus” ei tietenkään tarkoita mitään ”opillista”. Opillisuus on eurooppalaisella uudella ajalla visuaalisen kognition vaikutuksesta syntyneiden erityistieteiden sisäisen edelleen pirstoutumisen myötä kehittynyt ajattelulaatu.
Esimerkiksi sellaisen nykyiset käsitteemme kuin ”valta” ja ”tahto” ovat alun perin olleet yhtä ja samaa. Kollektiivinen tahtotoiminto on edelleen tajuntamme syvärakenteissa tallella, ja sieltä se voidaan erityistä regressoivaa menetelmää, hypnoosia, käyttäen edelleenkin elvyttää, jolloin nykyisin yksilölliseksi kokemamme ”vapaa tahto” siirtyykin henkilöltä toiselle. Tahto palautuu yhteisöilmiöksi, joko liueten joukkosuggestioon tai siirtyen toisen yksilön, hypnotisoijan haltuun.
Durkheimin sosiologia on yksinkertaisesti sanottuna oivallus siitä, että meitä ovat lajihistoriassa rakentaneet ja meissä edelleen vaikuttavat yksilötasolle palautumattomat yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt -- ja koska ne ovat olleet selviytymisen ja hengissä säilymisen ehto, ne ovat evolutiivisesti valikoituneita ja niin ollen "perinnöllisintä" mitä ihminen saattaa nahkansa alla kantaa. Eurooppalaisella uudella ajalla — kaiken sen kulttuurikognitiivisen emergenssin täydellistyessä — meidät vallannut individualistinen sokeus ja opillinen ”ismi”-ajattelulaatu tekevät meille aika mahdottomaksi durkheimilaisen sosiologian ymmärtämisen.
Oma ihmiskuvamme on pahasti harhainen, emmekä pysty enää kuvaamaan käsitteillämme ihmistä niin että pystyisimme esimerkiksi selittämään tajuntamme perustavanlaatuisen hypnoosi-ilmiön. Pidämme sitä jonkinlaisena kuriositeettina, mielen temppuna, ehkä illuusiona — vaikka todellisuudessa nimenomaan se mitä nimitämme ”yksilölliseksi vapaaksi tahdoksi”, on kaikesta kokemuksellisesta totuudellisuudestaan huolimatta pelkkä illuusio.
--------------------
Itse asiassa eurooppalaisen keski- ja uuden ajan taite on ihmisen historian jyrkin kognitiivinen murros. Kaikki mitä uudella ajalla on emergoitunut on ihmisen historiassa aivan ainutlaatuista. Se muutos minkä uuden ajan täydellistyvä tiedollinen ajattelu on maailmassa ja ihmisen elinehdoissa kahden viime vuosisadan aikana aikaansaanut, on todellakin tuhatkertainen verrattuna lajin koko aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana tapahtuneeseen muutokseen.
Ja samalla tähän aikalaisajatteluumme — kielimaailmaan ja käsitteelliseen häkkiin jossa me (wittgensteinilaisittain) elämme — implikoituu totaalista kyvyttömyyttä nähdä lajimme alkuperäisiä tajunnanmuotoja ja -sisältöjä. Meillä on käytettävissämme vain nämä omat, yksilökokemuksen maailmassa syntyneet ja kehittyneet käsitteemme, emmekä niillä pysty kuvaamaan saati selittämään yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia tai yhteisöilmiöitä.
Ilmaisu ”yksilötasolle palautumattomat yhteisötekijät” on anakronismi. Yksilötaso voi palautua yhteisövoimiin ja yhteisöominaisuuksiin, ei päinvastoin. Yksilö on ihmisyyden kehityksellinen emergenssi -- koko ihmisyys on kehityksellinen emergenssi. Eurooppalainen yksilöindividualismi on kasvanut sokeuden asteelle, ja kaikki tieto on nyt laadullisesti hajoamassa. Totuus ei ole enää koherenttista eikä korrespondenttista, vaan pelkkä identiteettikysymys.
-------------------------