Jokainen joka tutkii kulttuurihistorian pitkiä kehityskaaria nyt käytössämme olevien ihmistieteiden – antropologian, syvyyspsykologian, sosiologian – ajatustyökaluilla, voi kokea tajunnallisessa syvyyssuunnassa yhtä valtavia elämyksiä kuin mitä tähtitaivaan ja kosmisten mittasuhteiden avautuminen ja paljastuminen teleskooppien avulla on antanut.
Ihmisen historiallinen sisäavaruus palaa Narkissoksen lähteen äärelle jossa hän ensimmäisen kerran näki kaltaisensa olennon, jota hän tuskin kuitenkaan tunnisti omaksi minäkseen. Narkissos suhtautui kujavaiseen kuin toiseen ihmiseen – ja myytin ihmeellisyys on sitä, että Narkissos menetti itsensä toiselle. Mutta aivan vastaavalla tavalla me syvän avaruuden mittaamattomien etäisyyksien äärellä yhä menetämme omat perspektiivimme ja jäämme miettimään missä oikein olemme ja mitä meillä on edessämme.
Taivaan tähdistä on kirjoitettu monta romanttista runoa, mutta niiden selittämättömyys on reaalimaailman tosiasia, jonka pitäisi jotenkin vaikuttaa myös arkielämäämme. Mutta ne eivät vaikuta, eivät millään tavalla. Olemassaolon taistelu ja selviytymisen haaste – niitä kohtaamaan meidät on valjastettu, samalla tavalla, yhtä arkisesti ja raadollisestikin kuin aasi on valjastettu turpansa eteen ripustettua porkkanaa tavoittelemaan.
Aikamme yksilö tuntuu elävän porkkanan ja kepin välissä, eikä yksilöllä ainakaan kokemuksellisesti ole todellista päätösvaltaa sen suhteen kuinka omat arvonsa ja elämänsä tärkeysjärjestyksen asettaa. Tunne oravanpyörässä olemisesta on aikalaistotuutta, ja ”vapaus” on aikalaisajattelussa tavoitelluin ”arvo”. Tekniikan miehet, insinöörit, jotka kahden viime vuosisadan kuluessa ovat pystyttäneet länsimaiden aineellisen hyvinvoinnin, ovat saaneet rinnalleen kilpailijan, jaksamista ja henkistä hyvinvointia markkinoivat elämäntapainsinöörit ja kaikenlaisten konsulttien armeijat, jotka maallistuneessa maailmassa korvaavat sen aukon jonka perinteisen uskonnollisuuden haalistuminen on tajunnallisiin maisemiin jättänyt.
Toisen maailmansodan jälkisukupolvista sanottiin, että he kaikki olivat ”sotilaiden lapsia”, mutta vastaavalla tavalla nykyisistä ja tulevista sukupolvista voidaan sanoa, että he ovat tuomittuja -- arkimaailmasta pakenemisen, viihteen, elämyksenmetsästyksen ja jatkuvasti aina omat entiset rajansa ylittämään pyrkivän efektihakuisuuden vankeja. Moni ihonsa täyteen tatuoinut nykynuori ei tajua koukkuun jäämistään saati narsistiseen motivaatioonsa olemuksellisesti kuuluvaa itsetuhoisuutta.
Elämme vahvistuvan kulttuurisen narsismin aikaa, ja yhä useampi on – omaa tilaansa ollenkaan tajuamatta – jäänyt peilikuviensa ja identiteettiensä vangiksi – eikä narsistisesta itse itseään koko ajan ruokkivasta itserefleksion oravanpyörästä ole sen enempää mahdollista irtisanoutua kuin mitä aineellisen hyvinvoinnin kasvattamiseen omistautuneiden sukupolvien oli mahdollista irtisanoutua omasta oravanpyörästään.
Lohtua monen mieleen saattaisi antaa myös ymmärrys siitä, että kaikki syvyyspsykologinen ja sosiologinen tositieto vahvistaa käsitystä, ettei yksilön elämä ole koskaan ollut eikä koskaan voikaan olla vain yksilön omien valintojen varassa. Ihminen on aina ollut ja tulee aina olemaan syntymästään lähtien symbioosi ei vain oman lajinsa antamien yleisten edellytysten ja ehtojen kanssa, vaan aina myös lähipiirin, omien läheistensä, oman aikansa, oman yhteisönsä, oman kulttuurinsa kanssa.
Kulttuurisen narsismin aika, jota elämme, tosin ei näe itseään peilistä eikä pysty itseään auttamaan.
-------------------------
Ihmisyksilö on aina symbioosi oman aikansa yleisten illuusioiden kanssa. Nyt puhuttelevat kaikenlaiset ”vapauden” illuusiot”. Individualismin kasvettua sokeuden asteelle monet kokevat ja uskovat ihmisen ”minän” sellaiseksi kaiken alku- ja palautuspisteeksi, jossa niin tunteiden kuin tiedon ongelmat voitaisiin ratkaista. ”Voimmehan ainakin kaikki ajatella itse mitä haluamme.” Valitettavasti sekään ei pidä paikkaansa. Synnymme kaikki valmiiseen jo olemassa olevaan kielimaailmaan, ja kieli ja sen käsitekoneistot muodostavat eräänlaisen ihmisen päiden ympärillä ja yläpuolella leijailevan pilven, joka muodostaa sen ajatusilmaston jossa ihmiset elämänmuotonsa ja maailmansa kokevat.
Kieli on ihmisyyden perustekijä, se on sosiaalisen laumaolennon sidos, elämänmittainen symbioosi, joka takaa olemassaolonkokemusten yhteisyyden ja jatkuvuuden, ja se voi muuttua yhden ihmiselämän aikana vain vähän. – Kielen ja kulttuurin perustehtävänä on varmistaa yhteistä ymmärrystä, ja siksi kielelle on ominaista tietynlainen jatkuva ”totuudellisuus” – ”varmuus”, kuten viime vuosisadan merkittävin kielifilosofi Wittgenstein tätä ominaisuutta nimitti – taustavakaus, jonka pohjalta sitten vasta kaikki kritiikki ja muutoskin mahdollistuvat.
Mitä tiukemmin kielen käsitteet määräytyvät toisillaan ja muodostavat ikään kuin sementoituja käsitepintoja, sitä vähemmän pystyvät oman aikansa luovat nerot kieltä ja ajattelua uudistamaan. Tässä on paradoksi: mehän käytännössä nimenomaan pyrimme määrittelemään käsitteet tarkasti toisillaan. Pyrimme myös pysyviin sementoituihin käsitekonstruktioihin, koska emme siedä syvää epävarmuutta, vaan haluamme kaikelle ajattelullemme tukevan alustan ja taustavakauden. Jossain mielessä me uuden ajan eurooppalaisetkin haluamme palata depersonalisoituneen keskiajan mielenmaisemiin, jossa yliyleistävät yleiskäsitteet koettiin yhtä ”todellisina olemuksina” kuin konkreettiset esineisesti olemassa olevat kohteet. Yleisnimi ”koira” oli keskiajan käsiterealisteille yhtä todellinen kuin yksittäiset koirat ”Haukku” ja ”Musti”.
Kun kulttuuri ja yhteiskunnat kriisiytyvät – kuten vanhat eurooppalaiset kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot nyt kansainvaelluksen ja monikulttuuristumisen seurauksena sisäisesti kriisiytyvät – kieli reagoi tähän epävarmuuden lisääntymiseen käpertymällä yhä tiukemmin vallitseviin käsitekiinteyksiin – ja yhä useampi pelkästään käsiterealistinen yleiskäsitteellistys alkaa vaikuttaa ”todelta”. Todellisuuden uudet haasteet eivät enää kehitä todellisuutta vastaavaa uutta kieltä, vaan ajatteluun aukeaa valkoisia tabuaukkoja, joita sitten sementoidaan umpeen yliyleistävillä, usein ylevöitetyillä yleiskäsitteillä. Ylevöittäminen kuuluu kipeyksien torjumisen kaavaan, se on magiaa, joka palautuu yksilön ja lajin alkuperäisiin symbioottisiin kehitysvaiheisiin.
Jos oma kulttuurisen narsimin aikamme osaisi kurkistaa peiliin – jos aikamme narsistit näkisivät lähteensä pohjaan eivätkä jäisi kuvajaisten tarjoamien illuusioiden vangiksi – he saattaisivat järkyttyä siitä että lähteen pohjalla velloo juuri se sama mutavelli, joka yliyleistäviksi ylevöitetyiksi yleiskäsitteiksi sementoituna on nostettu moraalikatoksi heidän päidensä päälle. Koko painollaan se painostaa ja pakottaa alistumaan -- se saarnaa totuutena mielikuvaa, ihmiskuvaa, joka esittää jonkinlaista ylihistoriallista, ylikulttuurista, ylikansallista ja yliyhteisöllistä yliyksilöä, jolle jokin illusorinen taho takaa täällä maan päällä yleisen ”ihmisarvon ja -oikeudet”, joiden todeksi tekeminen sitten jää joidenkin reaalitasolla omasta toimeentulostaan taistelemaan joutuvien yksilöiden velvollisuudeksi.
--------------------
Me mieluusti näemme Narkissoksessa ihmisyksilön prototyypin, alkuidean – mutta myytin voi tulkita toisinkin, täysin päinvastaisella tavalla. Narkissos oli yhtä kuvajaisensa kanssa, kyseessä oli symbioosi, ihminen alkumuodossaan – yksilö joka ei ollut yksi vaan oma kuvansa, tai kaksi, tai ehkä vieläkin enemmän: ihminen yleensä, tämä lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaolento, joka ei vain toista toista samanmoista, vaan sulaa yhteen symbioosiin, samaan alkulaumaan kaltaistensa kanssa.
Kun Narkissos hymyilee, kuvajainen vastaa hymyllä, ja näin Narkissoksesta tulee ”oman itsensä servomekanismi” (Marshall McLuhan) – mutta myytissä kyseessä ei ole vain Narkissos, vaan olemuksellisesti ihmislaji, alkulauma, yhteisö joka ei erota yksilöä toisesta. Alkulauma ei suinkaan muodostu yksilöistä, vaan yksilöt ovat lauman jäseniä elimellisesti, orgaanisesti, samalla tavalla kuin yksilön ruumiissa pää, kädet ja jalat ovat jäseniä.
Alkulaumassa kaikki tapahtui ikään kuin ”kollektiivisessa tajunnassa”, yhteisövoimien vaikutuksesta. Alkulaumaa organisoinut yhteisövoima, ”valta”, on pitkässä lajinkehityksen historiallisessa perspektiivissä jalostunut yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi”, joka kuitenkin voidaan vielä tänäkin päivänä yhä palauttaa erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen alkuperäiseen kollektiiviseen olomuotoonsa, jolloin hämmästykseksemme huomaamme, että yksilöllinen tahto voikin siirtyä henkilöltä toiselle.
Suurimpia mahdollisia valheita ovat: ”Yhteiskuntaa ei ole olemassakaan.” ”Yleistä oikeustajua ei ole olemassakaan.”
-----------------------
Ihmislajin kehityshistoria voidaan vääryyttä tekemättä kuvata yhtä yksikertaisesti kuin yhden ihmisyksilön elämänkaari – jos pitäisi valita yksi käsite, joka kuvaa ihmistä kaikkein parhaiten, tuo käsite olisi ”kehitys” (Erich Fromm). Kehitys niin lajin kuin yksilön kohdalla on kasvua varhaisimman lapsuuden täysin symbioottisesta riippuvuudesta aikuiseen autonomiaan.
On olennaista huomata ja ymmärtää, ettei tässä kehityksessä missään yhteydessä tapahdu mitään hyppäyksiä eikä irtiottoja – ei, vaikka kaikki kehitys tapahtuukin muodostamalla kehityskerroksia.
Psyyken apparaattien kehitys ei tässä mielessä erotu muun rakenteen kehityksestä. Evoluutio on kerrostanut meidät tavalla, jossa jokainen kehittyneempi kerros käyttää ikään kuin korkeammassa potenssissa hyväkseen kaikkien aiempien kerrosten kykyjä ja ominaisuuksia. Myös ajattelun koneistoissa toistuu sama rakenne: kaikkein korkeimpien abstraktioiden sfääreistä kytkeytyy yhteyksiä kaikkein syvimpiin, yhteisyyttä ja yhteyttä varjeleviin tajunnallisiin pohjakerroksiin. Voisimme jopa sanoa niin, että loogisimmat todistelumme tulevat ”tosiksi” kun ne kytketään kaikkein symbioottisimpiin mielemme maagisiin kerroksiin.
Kaikki päässämme syntyvät ”ajatukset” ovat kuin tähtikuvioita syvässä ajatusavaruudessa. Näemme sielumme silmillä, miten ajatus ”esittää” jotakin – mutta emme näe emmekä noteeraa tosiasiaa, että avaruudellisessa perspektiivissä kaikki kirkkaat käsitetähdet sijoittuvat syvyyssuunnassa niin kauas toisistaan, ettei mitään ”esittävää” kuviota voi syntyä eikä nähdä muusta kuin siitä yhdestä tietystä tarkastelupisteestä missä itse sijaitsemme. – Vertausta voisi vääryyttä tekemättä jatkaa vielä niin, että kirkkaiden tähtien joukossa ne, jotka eniten merkityksiä synnyttävät, sijoittuvat syvimmälle, siis kaikkein kauimmas siitä taivaan pinnasta jolla tähtikuviot nähdään.
Kaikki yleistävä ajattelu hakee käsitteellistyksiinsä tarvittavan maagisen laajentavan voimavarauksen syvältä hahmon- ja käsitteenmuodostuksen sulana magmana hehkuvasta alkumerestä. Tulisieluisimmat agitaattorit tekevät retoriikallaan suurimman vaikutuksen – he suggeroivat kuulijansa, saavat aikaan affektitartunnan katarttisia väristyksiä, ja syvällä yksilösielujen pohjalla herää kollektiiviminuus, joka saa yksiöt joukossa tekemään tekoja joita yksikään yksilö ei yksin tekisi.
---------------------
Oman aikamme hyvinvointiyhteiskuntien yksilöiden kokemusmaailmassa ”minä” on maailman keskipiste, ja tämä on myös tiedollisten järkijäsennysten ja jopa kaiken oman aikamme akateemisen ihmistieteen lähtökohta. Eurooppalaisen uuden ajan individualismi on siis kasvanut jo sellaisiin mittoihin, että ihmistä mitataan hänen aikalaisajattelunsa antamalla peilikuvalla. Kyse siinä ei ole mistään narsismiin liitetyistä itsekorostustarpeista, vaan koko uutta aikaa kannattaneen, jatkuvasti vahvistuneen ja parhaat ominaisuutensa ”kartesiolaisen paradigman” ja empiristisen metodin työkalujen muodossa ihmiskunnalle antaneen ajattelun hajoamisesta.
Itselleni valkeni hyvin myöhään, ikääntymisen myötä, että sosiologia autonomisena tiedonalana saattoi syntyä vasta syvyyspsykologian jälkeen. Eli vasta kun yksilöä koskeva eläytyvä ymmärrys alkoi lähestyä psyyken olemuksellisesti kollektiivisia syväkerroksia, saattoi ajattelun historiassa paljastua yksilön käyttäytymisestä se puoli, joka määräytyi yhteisövoimien ja yhteisöominaisuuksien pohjalta.
Kuilu, joka tässä yhteydessä ratkesi yksilölähtöisen ja kollektiivitekijöitä ymmärtämään pyrkivän lähestymisen väliin, oli ammottava. Se näkyi ensiksi sosiaalipsykologiassa, jossa klassikot sen tunnistivat ja eksplikoivasti tunnustivat, mutta yksilöpsykologiassa on jatkunut tilanne, jossa voidaan sanoa että kyseessä on ”nuori tiede, jossa vallitsee yhtä aikaa käsitesekaannus ja empiristinen metodi”.
Ja siltä perustalta lähdettäessä on sanottava, että ”minän” kokeminen kaiken alkupisteenä on niin vastoin kaikkea ihmistä koskevaa kehitysajattelua kuin mikään vain olla voi. Jokaisen tajuntaan muodostuu varhaisessa lapsuudessa ensin hoitavan ihmisen hahmo – siis ”sinä” – ja vasta paljon myöhemmin alkaa muodostua se kokemuksellinen keskus, tai raami, jota nimitämme ”minäksi”. Persoonapronominien todellinen oikea kehitysjärjestys on ”sinä”, ”minä”, ”hän”, ”yleistynyt toinen”, tms.
Tästä yleisen ihmisidentiteetin ja minäidentiteetin todellisesta marssijärjestyksestä suoraan seuraa, että elämme kaikki ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, teemme myös itsellemme, itsessämme. Tämä ”moraalin kultaisena sääntönä” tunnettu tosiasia on todellakin ihmisen universaali ominaisuus, eikä sillä siis ole mitään tekemistä minkään nimetyn moraaliopin kanssa, niin paljon kuin kaikenlaiset opilliset manifestaatiot ovatkin ”kultaista sääntöä” omiin nimiinsä omineet.
-------------------------
”Minän” kokeminen olemassaolon keskipisteenä on tietysti suoraa seurausta siitä, että kaikki tietoinen ajattelu tapahtuu itsetietoisuuden maailmassa – ja kaikille yksilölähtöisille kuvauksille ja selityksille asettaa raamit se tosiasia, että käsitteellinen kieli opitaan varsinaisesti vasta sen jälkeen kun itsetietoisuuden kynnys on noin kahden vuoden ikäisenä ylitetty. Jos inhimillinen kehitys missään näyttää kaikkea määräävän merkityksensä niin siinä, että väistämätön kehityksellinen tosiseikka voi rajoittaa kaikkea ajatteluamme niin ratkaisevasti, ettei itse kehityksen kaikkein vaikuttavin kynnys meille näyttäydy.
On siis kehityksellisistä syistä täysin mahdotonta, että käytössämme olisi kokemukseen perustuva ja yhteisövoimia ja yhteisöilmiöitä kuvaava käsitteistö. Raskaimman mahdollisen ajatusvirheen – lähtökohtaoletuksen, jonka mukaan yksilöt muodostavat yhteisön – että yhteisö on vain yksilöiden summa – tekemättä jättäminen on aikalailla mahdotonta.
Lajinkehitys ja yksilönkehitys lyövät tässäkin kättä toisilleen: vaikka olennainen osa kaikkea käsitteellistä ajatteluamme palautuu varhaisimman lapsuuden ”kaikkiallisiin” ja ”kaikkivaltaisiin” tuntoihin – juuri tämä symbioottinen ykseys antaa voiman ja vallan kaikelle minkä koemme ”totuutena”, ja vaikuttavimmillaan mekanismi voi yhtä hyvin – ikään kuin yhtä vahvoin valtuutuksin – joko todistaa loogisen päättelyn päteväksi, tai tehdä kaiken täysin päin vastoin: muuttaa kaiken ajattelun magiaksi, ”tunnustukselliseksi”. –
Emme koskaan pääse käsitteellisesti käsittelemään näitä kysymyksiä. Nämä eniten ihmisyyttämme määräävät tekijät ovat pysyvästi poissa kaikilta käsitteellisiltä pelikentiltä.
Jossain syvällä tajunnallisten pintojen alla velloo vielä kieli-ilmaisuiksi kirkastumaton käsitteiden alkumeri, josta hahmon- ja käsitteenmuodostuksen laji- ja yhteisöhistorialliset seulat poimivat pyyvimpiä muodosteita itsetietoisuuden valoon. Ja tämä valo on se, missä ihminen maailmansa näkee – se on valoa itsetietoisuuden kynnyksen tällä puolen, ja tässä valossa tulkitsemme kaikkien käsitteiden merkitykset niissä rajoissa, joihin yksilöllinen kokemus meidät on sulkenut. Ehkä Wittgensteinin kuuluisaa ja jokseenkin poikkeuksetta väärin ymmärrettyä toteamusta ”kieleni rajat ovat maailmani rajoja” voitaisiin käyttää myös näin. Oikeastihan se viittaa kielen kuvateorian raameihin, joiden ulkopuolelle jää jotain, ehkä kaikkein tärkein.
"Elämme keskellä aikojen pimeyttä." Ehkä tämäkin voitaisiin tulkita laajemmin: kaikki ihmiset ovat aina eläneet ja tulevat elämään keskellä aikansa pimeyttä. Kartesiolainen paradigma on kuin valaisisi todellisuutta lampun valokiilalla -- silloin subjekti näkee objektivoituvan kohteen. Mutta mitä voimakkaampaa valoa käytämme, sitä syvemmäksi käy ympäröivä pimeys. Ja kaikkein traagisin tosiasia on, että tässä maailmassa subjekti itse on tuomittu sokeuteen -- tajunnan lokatiivisista asemoinneista seuraa se, ettei hän ei koskaan voi nähdä itseään kirkkaassa valossa.
Luonnontieteissä hyvin käytetty ja toiminut positivismi ei pelasta ihmistieteitä. Ihmisen ajattelun ja käyttäytymisen tutkimisessa kaiken empirismin aina tarvitsema, ilmiöitä lähtökohtaisesti mahdollisimman hyvin ja jäännöksettömästi kuvaileva käsitteistö sisältää aina alusta lkaen tulkintaa ja selitystä. Imistieteissä ymmärrys voi lisääntyä ehkä eniten eläytymiskykyä kehittämällä.
-----------------------------
Ihmisen ja hänen käyttäytymisensä kuvailemisessa ja selittämisessä voidaan tehdä monia lähtökohtaisia virheitä, joista yksi on se, että kuvitellaan ihminen ikään kuin ylihistoriallisena, ylikulttuurisena, ylikansallisena ja yliyhteisöllisenä yliyksilönä – eli idealisoidaan ihmiskuva, niin että kulloistakin todistelutarvetta häiritsevät tekijät poistuvat kuvasta. ”Kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia.” ”Kaikki olemme erilaisia, mutta kaikki samanarvoisia.”
Toinen virhe saattaa sitten olla kehittynyt peittämään idealisoidun ihmiskuvan ilmeistä pahaa paikkansapitämättömyyttä. Jostain syystä meillä on vahva tarve todistaa ja sementoida ajattelun tunnustukselliseksi lähtökohdaksi ihmislajin pohjimmainen hyvyys. Tämän todistelutarpeen motiivit liittyvät vallitsevaan käsitesekaannukseen – siihen ettemme pysty käsittelemään ihmistä yhteisövoimien ja yhteisöominaisuuksien käsitteellisessä raamituksessa.
On kirjoitettu nykyihmistä puhuttelevia, miljoonapainoksia myyneitä teoksia, joissa ihmisen pohjimmaista hyvyyttä tai pahuutta puntaroidaan invalidien yleiskäsitteiden antamilla valtuuksilla. Jos lajimme lähtökohtainen ja olemuksellinen sosiaalisuus ymmärrettäisiin, riittäisi yksikertainen toteamus: yksilö on illuusio, altruismi ei ole yksilön ominaisuus vaan yhteisöominaisuus. Jos tuhon ja itsetuhon voimat olisivat meissä olleet vahvempia kuin elämää säilyttävät voimat, olisimme aikapäiviä sitten kuolleet sukupuuttoon.
Ja jos sosiaaliset tosiasiat eivät riitä, ottakaa käsiinne Kropotkinin ”Mutual Aid” – siinä yllin kyllin ihan konkreettista tapaustodistusta siitä miten yhteisön kriisiytyessä yksilöt toimivat.
Niin monen niin monia aikalaisiamme puhuttelevan, ihmislajin historiallista moraaliolemusta pohdiskelevan teoksen todistelujen lähtökohta on yritys dokumentoida yksilön joko perimmäinen hyvyys tai pahuus, ja päättelysuunta on joko väkivaltaisia ilmiöitä mitätöivä tai niiden dramatiikkaa härskisti hyväksikäyttävä. Kaikenlaista todistusaineistoa löytyy yllin kyllin kumpaakin teesiä todentamaan. Onko aikamme kansantajuistetun tietokirjallisuuden kokokuva, kun kaksi samaa metodia käyttävää mutta hieman eriviritteistä tai eri etumerkillä leimattavaa historistia, Yuval Noah Harari ja Rutger Bregman, kuin aviopari tai samaa perhettä ainakin, poseeraavat myyntimenestystensä kansissa?
------------------
Vaarana on myös se että kuvataan ihmistä ei vain ilman kielteisiä, vaan ilman kaikkia ominaisuuksia. Selitetään, että yksilön käyttäytyminen määräytyy täysin jossakin yksilöä ympäröivässä ylivoimaisten ulkoisten tekijöiden vaikutuskentässä. Nämä sosiologiaa täysin ymmärtämättömät selitykset voivat olla koko todellisuutta koskevia, hyvin yleisiä opillisia raamituksia. ”Köyhyys raaistaa ihmisen.” Niinkö? Entä jos väittäisin, että rikkaus se vasta raaistaakin? Vastaavasti Yhdysvalloissa: ”Moderni taide on kommunistien salajuoni”. Neuvostoliitossa vastaavasti: ”Moderni taide on kapitalistista hapatusta.”
Sellaisia selityksiä riittää: kun ihmistä ei yksilönä tohdita tuomita, ihmisten ilmiselvä pahuus voidaan lokeroida ideologiseen laatikkoon ja polttaa kirjaroviossa. Moraaliteoreettiset – ehkä paremminkin sanoen: ideologiset – tuomiot ohittavat yksilön ja ratkaisevat pahuuden ongelman yleiskäsitteellisenä. Varsin useinhan tällainen ajatuksissa vaikuttava totalitarismi tuo mukanaan myös teot – ja totalitaristinen yhteiskunta on ainoa, toistan: ainoa tapaus – siis täydellinen poikkeustapaus – jossa niin sanottu ”pahuuden porttiteoria” pitää paikkansa.
Ja tämä ihmisyyden alennustila, totalitaristinen yhteiskunta, toteutuu käytännössä aina nimenomaan hyvien arvojen ja korkeiden ihanteiden nimissä. Sillä tiellä kaikki alitajunnalliset ansat lupaavat kymmenen hyvää ja kaksikymmentä kaunista – esimerkiksi uhrirooleihin samaistumisesta saatava voimaantuminen on tosiasiassa tie totalitarismiin, lopulta marttyrismiin ja terrorismiin – ja juuri suuren humanismin nimissä syntyvät ne yliyleistävän ylevöitetyn yleiskäsitteiden käytön ansat, jotka luovat tiedollisia kulisseja – nyt niin huippumuodikkaita ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioita” – jotka käytännössä yhteiskuntajärjestyksen hävittävät ja kuriyhteiskunnan pystyttävät.
Ihmistä yksilönä koskevat pohdiskelut asettavat yleisluonteisen kysymyksen ”onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha” – ja opillisilla yleiskäsitteillä operoivat kovan lain tuomiot ovat tietävinään koko totuuden siitä että ”sillä-ja-sillä leimalla määriteltävät ihmiset ovat sitä-ja-sitä”. Kaikki tällainen yliyleistävistä yleiskäsitteistä liikkeelle lähtevä päättely on pelkkää skolastista käsiterealismia – yhteiskuntatieteelliset ja poliittis-ideologiset ismit sulavat aikamme akateemisessa ajattelussa arvaamattoman ongelmattomasti yhteen.
---------------
Ideologiset raamit asettavat yksilön teorian tasolla ulkoisten realiteettien armoille ja käytännössä vapauttavat kaikki yksilöt vastuusta. Kun väitetään, että niistä-ja-niistä ympäristötekijöistä johtuen yksilö tekee aina vain sen minkä ihan jokaikinen yksilö vastaavissa olosuhteissa varmasti tekisi, yhteiskunta saa muuttua kasvottomaksi automotoriseksi totalitarismiksi, jossa asiat vain ”tapahtuvat”, eikä kukaan enää näe, ei kuule, eikä sano mitään.
Katsokaa Venäjän Putinia ja Putinin Venäjää. Ein Volk, ein Reich, ein Führer. Totaalinen puhumattomuuden kulttuuri. Ilmekään ei värähdä satojen salissa istuvien valtahenkilöiden kasvoilla kun he kuuntelevat Putinin puhetta. Kukaan ei uskalla. Mitä tapahtuu, kun ei vain kasvot, vaan koko ajattelu, koko ihminen on valettu sementtiin?
Sen pitäisi olla ihmisoikeusrikos, kun ihmisyydestä ei enää ole mitään jäljellä. Mutta sen sanotaan olevan historiallinen totuus, historiallinen välttämättömyys, historian uhriksi joutuneen suurvallan oikeutettu nousu takaisin valtansa ja voimansa tuntoon.
 |
| Winter is coming |
------------------------