 |
| Pasifismi eilen, tänään, ja ... |
Se, mikä Hannah Arendtin elämäntyössä minua pasifistina puhuttelee, ei ole hänen monumentaalinen kartoituksensa totalitarismin synnystä, eivät myöskään hänen yllättävänkin yksilökeskeiset näkemyksensä ihmisyyden ehdoista, vaan hänen näkemyksensä älyllisen rehellisyyden absoluuttisesta arvosta. Se on ollut myös oman vakaumukseni olennaisin sisältö hamasta nuoruudesta alkaen – ja siihen olennaisimpana tajunnallisena ominaisuutena kuuluu kokemus kaikkien ”opillisten” totuuksien toissijaisuudesta.
Pasifismi ei nähdäkseni ole mikään ”ismi”, ei mikään ”oppi”, joka voitaisiin palauttaa joihinkin tiedollisesti nimettäviin arvoihin tai aatteellisesti perusteltaviin käsityksiin. Tällaiset mielikuvat pasifismista ovat niin yleisiä, että itseään ihan viisaina pitävät yhteiskunnalliset vaikuttajat voivat aseista kieltäytymisen ehtona vaatia vaikkapa sitä, että kieltäytyjien pitäisi perustella vakaumuksensa viittaamalla joihinkin tiettyihin filosofeihin tai yleisesti tunnettuihin rauhanmiehiin tai -naisiin.
Minullehan tuollainen tietysti sopisi, kun kirjahyllyssäni on metri Einsteinia ja puoli metriä Bertrand Russellia. Mutta voi olla, että ihan muista syistä kieltäytyisin perustelemasta pasifismiani heidän teoksillaan.
Opillinen ajattelu on syntynyt ja kehittynyt kaiken akateemisen sivistyksen keskeiseksi tukirakenteeksi eurooppalaisella uudella ajalla, kun vanhaa ja keskiaikaa hallinnut retorisen ajattelun perinne – kuuloaistin kognitioon kuulunut tiedollinen fokus – tiedonaloja olivat olleet retoriikka, grammatikka, ajattomien numeroiden aritmetiikka ja musiikki – koki totaalisen paradigmaattisen vallankumouksen, jossa tajunnallisen pääroolin ottivat silmän kognitiiviset resurssit ja visuaalisen mieltämisen mallit.
Uudet tiedonalat – luonnontieteet ja myöhemmin ihmistieteet – eivät pelkästään syntyneet ja eriytyneet toisistaan, ne jatkoivat jakautumista omien aitaustensa sisällä. Oppisuunnat täsmentyivät kukin tutkimuskohteensa mukaan ja kasvattivat koulukuntia – ja nykyisin elämme sitten jo alustaltaan kokonaan irronneiden ”ismien” maailmassa, jossa jo ismin avainkäsitteistö antaa käsiteltäville asioille tiedollisen auktorisoitumisen leimaa ja jossa aatteelliset ja tiedolliset ainekset saavat sulaa samaan soppaan ja yhtyä yliyleistävien yleiskäsitteiden kaiken siunaavassa vihkivedessä.
Pasifismi ei kuitenkaan ole mitään vain tähän perinteeseen liittyvää. Pasifismi on pikemminkin irtiotto kaikesta aatteellis-opillisesta historiallisesta rasitteesta. Tunnustuksellisten oppien nimissä ihmiset ovat ottaneet itselleen jumalalliset valtuudet valloittaa maita ja tappaa kanssaihmisiä – ja ottavat edelleen, kuten uutiset päivittäin meille kertovat.
Pasifismi ei ole mikään ismi. Se ei voi sitoutua mihinkään opillisiin totuuksiin, ei entisiin, ei nykyisiin, ei ylihistoriallisiin. Se voi olla vain vaatimus ehdottomasta älyllisestä rehellisyydestä.
Luulen kuitenkin, että on mahdollista sanoa, että ihmisen pohjimmainen olemuksellinen altruismi – kun tämä määre ymmärretään lajityypillisenä ominaisuutena, ei yksilön valintana – on kumoamaton tosiasia. Jos tuhoaminen olisi meihin ohjelmoitua, olisi itsetuho jo toteutunut ja lajimme hävinnyt evoluutiohistorian hämärään.
Lajinsisäinen aggressio on kuitenkin valtava ongelma, ja sitä pitäisi lähestyä käyttäen kaikki omalle aikalaisjärjellemme mahdolliset keinot. Tiedollinen edistyneisyytemme esiintyy nykyisin järkemme ”opillisissa” muodoissa, ja niihin liittyy aina tiedostamattomaksi jäävä yritys sulkea ”alitajunta” ajattelun ulkopuolelle. Se on nähdäkseni syy siihen, miksi emme ole saaneet taipumustamme väkivaltaisuuteen hallintaamme.
Olen kokenut ”ajatushistorian” harrastamisen keinoksi olla sitoutumatta tarjolla oleviin ”opillisiin” totuuksiin. Opillisuus muuttaa ajattelumme tunnustukselliseksi, ja silloin saavat alitajunnan voimat vallan. Oman aikalaisajattelumme kantavat rakenteet ovat pelkistetysti ”käsitetietoa”, ja sellaiseen on mahdollista jokseenkin ongelmitta sulattaa julkilaumattomiksi jääviä ”arvoja” ja niistä yhteen kytkettyjä ”aatteita”.
Mutta pasifismi ei ole mikään aate, se on enemmänkin metodi. Se on usein epätoivoinen yritys pitää oma pää pinnalla – aikalaisajattelun käsitepinnan yläpuolella – josta on mahdollisuus nähdä järjen premissejä ja niiden historiallista kehittymistä. Kehityshän ei suinkaan aina ole ollut edistystä, vaan ajatushistoriassa on tapahtunut myös suuria jopa vuosituhantisia taantumia.
Pahoin pelkään, että oma aikamme on jälleen kokemassa suurimittaista historiallista taantumaa. Olemme tiedollisella rintamalla menettäneet otteemme niihin opillisiin totuuksiin, jotka saattaisivat auttaa meitä eurooppalaisen uuden ajan kulttuurin parhaiden ominaisuuksien varjelemisessa – eikä tässä tule avuksemme vaan päinvastoin itsetuhomme täydentäjäksi maailmassa nyt käynnistyvä ja tällä vuosisadalla mahdollisesti miljardimittaan kasvava kansainvaellus kehitysmaista valmiit kulutusmahdollisuudet omaavaan Eurooppaan.
Se tulee olemaan totaalinen katastrofi, jota emme pysty estämään, koska oma ”opillinen” ajattelulaatumme noituu ymmärryksemme, emmekä pysty siihen älylliseen rehellisyyteen, jolla oman ajattelumme itsekantavat, toisiinsa kytkeytyvistä yliyleistävistä yleiskäsitteistä sementoidut käsitepinnat pystyttäisiin taas läpäisemään ja päästäisiin käsiksi alitajunnassa nyt muhiviin tunkioihin.
Vain äärimmäinen älyllinen rehellisyys omaa potentiaalin puhkaista käsitetiedollisen pinnan ja avata läpinäkyviksi ne yleiskäsitteillä kantaviksi sementoidut, sensuurin säikyttämänä syntyneet ajattelun ammottavat valkoiset tabuaukot, joita emme ”poliittisen korrektiuden” vuoksi ole voineet tiedollisesti käsitellä.
Meillä olisi kummassakin rajanaapurissamme tarjolla karmaisevuudessaan kammottava esimerkki siitä millaiseksi yhteiskuntatilanne taantuu kun maan valtaa poliittiseksi korrektiudeksi sementoituva puhumattomuuden kulttuuri. Kun yksilöiltä häviää yhteiskuntailmiöitä teräväpiirteisesti kuvaava ja selittävä kieli, ja kun kaikki kipeät kysymykset torjutaan ja painetaan yhä syvemmälle yhä suttuisemmaksi muuttuvaan alitajuntaan, jäljelle jää vain purkautumistaan odottavaa normatiivista painetta, jonka vaikutuksesta kaikki älyllinen rehellisyys muuttuu aggressioksi.
Valinta yhteisötasolla tehdään pasifismin ja putinismin välillä. Viimeiseen bunkkeriinsa ahdistetun Putinin päässä aggressiot kääntyvät itseään vastaan, tuho ja itsetuho yhtyvät, ja narsistisen uhriajattelunsa marttyyriroolissa hän kokee moraaliseksi oikeudekseen ellei velvollisuudeksi valita pommin.
Oman aikamme ”akateeminen” oppineisuus ei meitä missään pyrkimyksessä äärimmäiseen älylliseen rehellisyyteen auta – päin vastoin, koko kouluinstituutiomme ala-asteelta alkaen on valitettavasti valjastettu nimenomaan yliyleistävien ylevöitettyjen yleiskäsitteiden – kuten harhaista humanismia huokuvien ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” – mukaiseen älynkäyttöä aatteellisesti amputoivaan käyttöön.
Kun aikalaisajattelu on totaalisen harhaista, silloin on taiteen tehtävänä navigoida ihminen takaisin kartalle. Näen tämän tehtävän historiallisena kunniatehtävänä – visionäärit ovat aina olleet omissa projekteissaan parhaita aikalaistulkkeja ja parhaimmillaan aikaansa edellä. On myös mahdollista nähdä tiedollisen ajattelun paradigmoja ravistelleet vallankumoukselliset tieteentekijät enemmän taiteilijoina kuin vallitsevan auktorisoidun todellisuuskäsityksen nöyrinä oppimestareina.
Taiteella on tehtävänsä – ja tähän samaan hengenvetoon on sanottava, että kaikilla taiteen aloilla on edelläkävijänsä, joista osa rikkoo ja uudistaa oman taiteensa normatiivisia raameja, mutta varmaan parhain osa saa vahvan otteen aikalaistunnoista ja -ajattelusta ja luo uusia kuvitteellisia maailmoja, joihin on mahdollista eläytyä ja jotka vaikuttavat maailmaa muuttaen.
Tarjoan esimerkiksi sen vaikutuksen joka teatterilla ja kaunokirjallisuuden romaanimuodolla oli eurooppalaisella uudella ajalla kielellis-kulttuurisissa kansallisvaltioissa – ja vain niissä – syntyneen ja kehittyneen, erityiseen edustuksellisuuden kognitioon perustuvan demokratian kehitykselle. Sitä kehitystapahtumaa emme enää ”opillisten ismien” pirstomassa tajunnassamme ymmärrä, ja ymmärtämättömyytemme on saanut meidät tekemään jopa epätoivoisia ja alusta alkaen tuhoon tuomittuja yrityksiä demokratian viemiseksi vaikkapa asevoimin maihin, joissa mitään kulttuurisia edellytyksiä demokratian sisällöllisille edellytyksille ei ole eikä koskaan tule – ja tämä täydellinen ymmärtämättömyytemme on ajattelussamme rakennettu nimenomaan yliyleistävillä yleiskäsitteillä kyhättyihin opillisiin tunnustuksiin.
Taiteen ei tarvitse olla tunnustuksellista vaikuttaakseen. Se voi ikään kuin esittää todellisuuden sellaisena että se näyttää nykyisen elämyssisältömme ja sen vaihtoehdon samassa kohtauksessa.
Elokuvalla on tuollainen mahdollisuus – se on vaikuttamisen keinona jossain mielessä ideaalinen. Se tarjoaa elämyksellisen kosketuksen todellisuuteen, ja samalla se varjelee sitä eurooppalaisen uuden ajan tiedollisen ajattelun premissiä jossa maailmaa havainnoiva tarkastelija voi objektivoida todellisuuden. Se voi tarjota goethelaisia ”alkuilmiöitä” ja samaan viimeiseen hengenvetoon pitää yllä tietoisuutta siitä että tarkastelijalla on tarkastelijan rooli.
Ja elokuva voi aukaista katsojan tajunnassa kehityshistoriallisen kuva-albumin – elokuva voi kylvää mieleen ituja, jälkikuvia, joista aktiivinen mieli voi itse omassa rauhassaan rakentaa itselleen uuden ja mahdollisesti todellisemman maailman. Jos niin voi sanoa, elokuva vastoin kaikkia sitä koskevia ennakkoluuloja voi toimia eurooppalaista uutta aikaa generoineen kirjallisen perinteen ja nyt hallitsemattomana vallalle päässeen ja vielä vain hajottavia vaikutuksia omaavan visuaalisen efektoinnin välikappaleena.
Tuohon siltaan kuvallisen efektin ja kirjallisen – kielellisen – ajattelun välillä pitäisi alan toimijoiden panostaa yhä enemmän. Kaikki taide tarvitsee materiaalisen perustansa, mutta jos koko ala omistautuu vain myynnin edistämiseen ja massojen suosion tavoitteluun, huonosti käy. Taide ei ole samaa kuin huumekauppa. Taiteella on ikuisuusarvoja joita kenenkään ei kannattaisi kieltää. Jos kansainvaelluksen seurauksena väistämättömästi tapahtuva tajunnallis-kognitiivinen romahdus vie ensin älyllisen rehellisyytemme ja sen jälkeen viimeisetkin rippeet historiallisesta ymmärryksestämme, jäljelle jää maailma jossa väkivalta on kuin halvassa elokuvassa.
 |
| ... huomenna Putin? |
------------------------------------------
Lisäys:
Lukiessani omaa lausettani, muotoilu "kuuloaistin kognitioon kuulunut tiedollinen fokus" särähtää korviini.
Ei pitäisi puhua kuuloaistin kognitiosta ja fokusoitumisesta samassa yhteydessä. Itse asiassa se syntymästä alkanut ja sen jälkeen suhteellisen kauan jatkuva kehitysvaihe, jolloin ensin tunto ja sitten kuulo aistimusmaailmaamme hallitsevat, omaa nimenomaan fokusoitumattomuuden ominaisuuden.
Kaikki kiinni pitäminen palautuu tuntoaistin toimintaan. Vastasyntynyt reagoi putoamiseen rajusti, ja tavallaan koko elämän luja turvallinen pohja luodaan kun vauvaa varhaisessa lapsuudessa pidellään tukevalla otteella ja kaikki liike tapahtuu otetta irrottamatta. Ennen vanhaan käytetyt kapalot saattoivat olla herkkävaistoinen turvatoimi jatkuvan pito-otteen takaamiseksi.
Äänet jotka kuulemme valtaavat koko tilan -- äänen maailma on tavallaan "kaikkiallinen". Vaikka lapsi oppii että ääni tulee tietystä suunnasta, silti emme voi puhua fokusoitumisesta äänen ominaisuutena. Kaikki samassa tilassa olevat reagoivat ääneen. Ääni voi kääntää katseen mutta katse ei koskaan näe ääntä.
Tällaisista syistä johtuen kirjoitustaidon kehittyminen -- jossa siinäkin ihmiset ovat jo muinaisuudessa tehneet ratkaisevia laadullisia perusvalintoja esimerkiksi kuva- ja äännekirjoituksen, tai äänteiden erilaisen eriytymisen yhteydessä -- on niin valtavan tärkeä kulttuurievolutiivinen emergenssi. Jos ja kun emme tällaisia tajunnallisiin pohjavirtoihin asettuvia kehitystekijöitä ymmärrä, kuinka pystyisimme ymmärtämään yleensäkään kulttuurisia kehityseroja tai yleensäkään yhteismitattomuutta.
Se mitä yritän sanoa puhuessani eurooppalaisen ajatushistorian valtavasta tajunnallisesta vallankumouksesta -- keskiajan ja uuden ajan taitteesta -- jolloin tuhansia vuosia vallinnut korvan ja kuuloaistin valtakausi sai rinnalleen ja asetti päärooliin silmän ja näköaistin kognitiiviset resurssit ja visuaalisen mieltämisen tiedolliset mallit -- se koko ihmissuvun historiassa ainutlaatuinen havaitsemisen ja tärkeimpien aistiemme keskinäisen työjaon uudelleenorganisoituminen -- sen merkitystä emme voi mitenkään yliarvioida.
Uuden ajan uudet ajatustyökalut ovat nyt parin viime vuosisadan aikana muuttaneet maailmaa ja ihmisen elinehtoja miljoonakertaisesti sen mitä ne muuttuivat ihmissuvun koko aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana.
Ja on todella outoa, että niin paljon kuin filosofian historiat tästä ajajaksojen taitteesta ovat tuoneet esiin, esimerkiksi oma kouluopetuksemme on tämän tiedon suhteen edelleen totaalisen sokea.
Ikään kuin koululaitoksemme eläisi yhä keskiajalla, retoriikan ja siihen kuuluvien perustuntojen -- omnipresenssin ja omnipotenssin, kaikkiallisuuden ja kaikkivaltaisuuden -- maailmassa. Ikään kuin tiedonalojamme yhä olisivat yhä nuo ajattomien ikuisten totuuksien -- de facto teokratian -- opilliset ilmaukset.
Lukion lehtoraatit ovat antaneet uskonnon ja psykologian veljeillä keskenään. Ikään kuin mikään täydellisen yhteismitaton ei näitä tiedonaloja tekisi totaalisen erilaatuisiksi.
Emme ymmärrä sen enempää syvyysperspektiivin tajunnallisia alkioita kuin syvyyspsykologiaakaan. Ja koska sosiologinen ymmärrys voi syntyä vasta kun ymmärretään psyykemme syvimpien kerrosten olemuksellinen kollektiivisuus, sosiologiakin on meille toistaiseksi pelkkää käsitesekavaa stiiknafuulaa.
Pian saapuvat barbaarit ja tuhoavat loputkin eurooppalaisen uuden ajan mukanaan tuomasta todellisuudenhallinnasta, taiteesta ja ylipäänsä sivistyksestä. Mutta ehkä olemme taantuneet siinä vaiheessa barbaareiksi itsekin, joten menetystä tuskin kukaan edes havaitsee.
------------------------