 |
| Vaaleanpunainen elefantti |
Elefantti posliinikaupassa tai virtahepo olohuoneessa ovat sanontoja, joiden merkityksen ymmärtää jokainen joka on tuollaisiin tuhoelukoihin omassa tai jonkun toisen kodissa törmännyt. Sanonta viittaa siihen, että näkymättömät mielen mammutit saattavat muuttua läsnä oleviksi hyvinkin konkreettisilla tavoilla – alitajunnassa kasvaneilla kummajaisilla on taipumus purkautua oikosulunomaisesti ja silloin syntyy sirpaleita sekä sieluihin että perheen posliineihin.
Puolalaisen satiirikon Slawomir Mrozekin mainiossa kirjoituskokoelmassa ”Elefantti” on tarina paremman luokan porvarisrouvista, joilla on tapana kokoontua päiväkahveille tai nauttimaan naisväen kesken cocktaileja erään edustusvaimon erittäin edustuskelpoiseen kotiin, jossa olohuoneessa pidetään ikään kuin kotieläimenä, maskottina tai matkamuistona, mahdollisesti joskus jossain tapahtuneen poliittisen konfliktin tai puhdistusoperaation yhteydessä pidätettyä ja häkkiin suljettua elävää – ihan ilmielävää – vallankumouksellista. Se on komea nuori mies univormussa ja koppalakissa, jostain aikanaan kiinni otettu, silmät yhä leimuten aatteen paloa, ja nyrkit häkkinsä kaltereihin puristaen se huutelee autenttisia iskulauseitaan ja julistaa kiihkeällä äänellä vallankumouksellista ideologiaansa.
Sitä syötetään ja juotetaan kuin lemmikkiä ikään, ja näyttää ihan siltä että se olisi elämäänsä hyvinkin tyytyväinen. Olen kuvitellut sille koppalakin ja tiukkapiirteiset tarmokkaat kasvot. Ehkä se näyttää enemmänkin nätiltä narsistiselta natsiupseerilta kuin kaltaistensa massaan katoavalta kovaluonteiselta kommunistiagitaattorilta – se on sisäsiisti ja säntillinen, huoliteltukin, ajaa päivittäin partansa ja käyttää kallista partavettä – oikea lajinsa valioyksilö. Rouville tämä salattu elämä saa aikaan hekumallisia väristyksiä, ja siksi tämä koti on seuran suosikki, eikä asetelman banaali bisarrius kertomuksessa ketään tietenkään millään lailla häiritse.
Olen kuullut monen kirjailijan ja useammankin elokuvaohjaajan suusta toteaman, ettei minkään fiktion kehittäjä koskaan pysty kehittämään mitään, mitä itse reaalitodellisuus ei pian panisi paremmaksi. Tai pahemmaksi.
Mrozekin antaman mallin mukaan kannattaa katsella sitäkin tilannetta mikä tänä päivänä meikäläisessä mökkituvassa, kerrostalokaksiossa tai missä muussa tahansa tutussa kotitaloudessa vallitsee. Meillähän elefantit olohuoneessa ovat vakiotavaraa, elleivät sitten siirtyneet makuuhuoneen puolelle.
Voi olla hyvinvoiva ja sivistynytkin suomalaiskoti, olohuoneen keskeisin piste on televisio. Ja saattavat sohvaperunat sosiaaliselta viiteryhmältään sijoittua oman autuutensa kirjolla mihin tahansa, kyllä televisio on se joka sanelee sen mitä piirissä puhutaan.
Ja sen mitä ajatellaan, jos sitä ajatteluksi voi kutsua. Kas, kun tuutista tulee jokseenkin joka päivä samaa ohjelmaa: siellä näytetään historiadokumentteja natsi-Saksassa tapahtuneista julmuuksista. Se on kuin pakkomielle joka kotiin, ohjelmoitua moralismia. Natsit niissä marssivat paraateissa satojen tai tuhansien sotilaiden riveissä, marssimusiikki antaa tahtia, jokainen jalka nousee sekunnilleen samaan aikaan. Katseet kääntyvät tähtäämään tiettyyn pisteeseen, selät suorina, näin me miehet teemme velvollisuutemme.
Pakkomielle joka kotiin. Tätä ei saa koskaan unohtaa. Miksi? Meille sanotaan että siksi, ettei se koskaan saa tapahtua uudestaan. Mutta miksi se sitten on koko ajan tapahtumassa uudelleen? Useat eurooppalaiset uudella ajalla syntyneet kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot ovat monikulttuuristumisen seurauksena kriisiytyneet sisäisesti ja pahasti, ja kaikki totalitarismiin taantumisen tunnusmerkit ovat ilmassa. Poliittiset leimasanat valtaavat "keskustelun", ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri kukoistavat, ajattelu muuttuu maagiseksi ja siihen aukeaa valkoisia tabuaukkoja joita paikataan yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä. Sensuuri syntyy, syvenee ja sisäistetään itsesensuurina, vastuun pakoilemista kutsutaan ja kohta kuvitellaan ja koetaan vastuun kantamiseksi. Älylliset väistöliikkeet kehittyvät kiertämään älyllisen rehellisyyden, ja "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" mukainen käsitesekava juristeria tulkitsee kritiikin vihapuheeksi.
Oma moraalinen kompassimme kompuroi siinä missä natsit marssivat rivit suorina olohuoneessamme.
Kiitos YLE, Mtv ja muu erkkolainen media – meillä on mrozekilainen häkki, johon viime vuosisadan maailmanpalon vallankaappaajat on vangittu, ja saamme katsella niitä kaikessa rauhassa, sohvalla turvallisesti lököillen ja särpimiä siemaillen. Natsien kauhisteleminen on seurapiirileikkimme numero yksi. Kun se jokailtainen natsiohjelma on ohi, ajankohtainen studio jatkaa samaa teemaa muunnelmin. Kuka onkaan oman politiikkamme tämän illan natsi, rasisti ja vihapuhuja? Keskitysleirien kauhunäytelmät on korvattu uutisilla maahanmuuttajajengien väkivaltarikoksista, joiden käsittely tyypillisesti päättyy melkein yhteiseen hyvän mielen julkilausumaan siitä että ”maammehan on toki tietysti yhä turvallinen”.
Kiitos YLE, Mtv ja muu erkkolainen media näistä hyvistä hetkistä päivittäin mrozekilaisen häkkimme ympärillä. Kun natsit on suljettu sähköhäkkyrään ja kesytetty, meille tulee turvallinen tunne siitä, että kaikki maailman pahuus on ”tuolla ulkona”, poissa itsestämme – pahuus asuu jossain kokonaan muualla, kuvaruudun tuolla puolen, se ei ole meissä itsessämme, sisällämme.
Häkkiinsä suljettua pahuutta on turvallista kauhistella, se ei vie meiltä leikkimieltä eikä edes ruokahalujamme. On mahdollista kokea ihan toisinkin – kiitos YLE, Mtv ja muu erkkomedia kivoista pelihetkistä ja eksoottisista ruuista. Mitä sivistyneempi koti, sitä sievempi käsi lasia pitelee, ja kauhudokumentin mainostauolla poseeraavat muotimainoksissa muunkulttuuriset kovasti kantasuomalaisia missään pahassa mitenkään muistuttamattomat ihanneihmiset.
Tämä on pirullisin perintö, jonka natsit meille jättivät. Olohuoneessamme on kohta seinän kokoinen televisioruutu, jossa joukot marssivat eteisestä parvekkeen ovelle. Miehet melkein luonnollista kokoa, tuossa kuvapinnan takana. Kauhakuormaaja jolla alastomia luurangoiksi laihtuneita ruumiita työnnetään keskitysleirillä kasoittain kuoppaan on sekin melkein luonnollista kokoa. Ja entäpä sitten nämä nykyiset ääniefektit – bassot saa yläkerrassa jyrisemään niin että perunakellarissa multa karisee.
Marssittamalla tv-ruudussa natsisotilaita ilta illan jälkeen ja näyttämällä jatkuvasti kuvia keskitysleirien hirveyksistä emme ole saaneet totalitarismin tapahtumia hallintaamme. On aivan päin vastoin: nämä ovat vain keinoja loitontaa tajunnasta todelliset ongelmat kauemmas – pois, itsemme ulkopuolelle. Kauheuksia kuvaamalla vahvistamme itsessämme harhaista uskoa siihen, että pahuus asuu jossain muualla kuin omassa sielussamme.
Pirullisin on juuri tämä pahuuden ulkoistamiseen kuuluva uhriajattelun ansa. Se alkoi heti kun joukkotuhonnan kauhut paljastuivat – syyllisyys piti välttämättä fokusoida johonkin jossa se saatettiin näennäisesti käsitellä ja tuomita. Kun yhdet leimataan pahuuden maagisiksi kantajiksi, monet saavat vapautuksen vastuusta. Tästä seurasi se, ettemme edelleenkään pysty käsittelemään joukkomittaisen sosiopsyykkisen taantumisen ongelmia. Itse asiassa sodanjälkeinen akateeminen viisaus on pannut moraalifilosofian ja sosiologian autonomisena tiedonalana viralta.
En tällä tarkoita sitä, että rivisaksalaisia varten pitäisi myös kehittää oma rikosnimike jolla heidän harjoittamansa silmien sulkeminen ja puhumattomuuden kulttuuri tuomittaisiin, vaan sitä tuskallista tilannetta johon akateeminen filosofia ja sosiologia ovat ajautuneet. Sokea individualismi on totaalisesti vallannut nämä tiedonalat, ja kun tiedollisella eturintamalla todellisuudentaju on moraalisista syistä syrjäytetty syvälle alitajuntaan, ei mikään tiede enää koskaan pysty käsittelemään yhteisön syntejä.
Ansa oli se tapa, jolla pahuus ulkoistettiin rivisaksalaisista koskemaan vain valittuja natsijohtajia. Kaiken pahuuden alkujuureksi leimatut ihmishirviöt tuomittiin taannehtivaa oikeutta käyttäen Nürnbergissa ”rikoksista ihmisyyttä vastaan” ja hirtettiin ei niin mitenkään hiljaa. Muuta maailmaa varten ylöskirjattiin vielä ihanteellinen YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmallinen Julistus, jossa rummutetaan jumalallisin sanankääntein ja tabuvoimia avuksi manaten jokaisen pienen yksilön oikeudet pyhitetyiksi, mutta on jätetty täysin käsitteellistämättä ja käsittelemättä kenen velvollisuudeksi ja miten määräytyy niiden toimeen paneminen.
Tuon julistuksen jäljiltä elämme nyt maailmassa, jossa sokea individualismi ei vain salli vaan sanelee kaikki oikeudet jokaiselle, mutta ei suojaa ainoatakaan ihmisyhteisöä siltä sosiaaliselta hajoamiselta joka jokaiselle jaettavista jakamattomista ihmisoikeuksista reaalimaailmassa seuraa.
Hajoavat ihmisyhteisöt taantuvat sosiopsyykkisesti tilaan jota kutsumme totalitarismiksi. Se on se yhteisötila, jossa rivikansalaiset saavat luvan sulkea silmänsä ja jossa puhumattomuus ratkaisee kaikki kipeät kysymykset ja vaikeat ongelmat. Se on se tila jossa itänaapurimme Venäjä on ihan ikiaikaisesti elänyt – ja nythän siellä ei uskalleta enää edes ilmehtiä vaan kaikkien kasvot ovat kuin sementtiin valetut – ja nämä tällaiset ovat niitä yhteisövoimia, joiden on annettu vapaasti toteutua myös länsinaapurissamme, kun entinen isäntämaamme Ruotsi on loputtomalla diskuteeraamisella vain väistellyt monikulttuurisuuden mukana tulevaa väistämätöntä yhteiskunnallista romahdusta.
 |
| Punamusta natsikupla |
-----------------------------