 |
| Afrodite. Myytin mukaan kauneuden jumalatar nousi meren vaahdosta, mutta kuten huomaatte, hän syntyi Herakleitoksen virran pyörteistä |
Feuerbach oivalsi, että alkuihmisen ensimmäiset ”jumaluudet” olivat ”yleiskäsitteen” muotoisia. Primitiivinen ihminen näki vuoren siellä vuoren täällä, ja kun hän näki oikein suuren vuoren, vuoren jonka korkeus suorastaan huimasi päätä, kaikkien vuorten vuoren, hän koki sen VuoriJumalana, VuoriHallitsijana.
Ei suinkaan ole sattumaa, että ihminen katsoo auktoriteettia ylöspäin, tai että niin monet opilliset uskonnot sijoittavat jumalan taivaaseen. Kuinka asia voisi muuten ollakaan? Jokainen meistä kasvaa elämän mittaan pienestä isoksi. Isommilla on tyypillisesti enemmän voimaa ja valtaa kuin pienillä. Samoin vuori saa aikaan kunnioituksen tunteen.
Se on sitä kunnioitusta jolla kunniakulttuurien ihmiset yhä edelleenkin suhtautuvat auktoriteetteihinsa. Se on sitä kunnioitusta, jota raaimmat roistot vaativat alistamiltaan alamaisilta. Se on se vihonviimeinen keino, johon kaiken arvovaltansa omiin opillisiin wokelluksiinsa ja muihin hullun papereihin hirttäneet akateemiset apupapit vetoavat älyllistä kritiikkiä kohdatessaan: me edellytämme että tieteen kysymyksiä käsitellään säädyllisellä äänensävyllä ja toinen toisiaan kunnioittaen.
----------------------
Antiikin jumalat olivat kuolemattomia ja asuivat Olympos-vuorella. Jokainen joka näkee tuon vuoren kaikessa yhä yhtä mystisessä kuin massiivisessa mahtavuudessaan tietää ja ymmärtää välittömästi miten todellisia antiikin kreikkalaisten jumalat olivat. Ne valtasivat koko tajunnan, niiden olemassaolosta ei ollut epäilystäkään. Antiikin kreikkalaisten ei tarvinnut kiivetä vuorelle nähdäkseen jumalat omin silmin ja vakuuttuakseen niiden olemassaolosta – ne todistivat itse itsensä, kuten kaikki ”totuus” jollain olennaisella tavalla aina tulee todistetuksi ihmismielen ”sisällä”, ei niin että se havaitaan ja jää vaikuttamaan jonnekin ulkoiseen todellisuuteen.
Antiikin kreikkalasille heidän ihmismuotoiset jumalansa olivat samaistumisen malleja. Heillä ei ollut sen kummoisempaa psykologiaa – heidän myyttinen, mytologinen, jumal- ja sankaritarustoista koostuva miellemaailmansa muodostui eräänlaisista todellisuuden pysäytyskuvista, ja kuvien kaikki tunnistettavat hahmot olivat ”ideoita”, siis eräänlaisia kuvia, oikeastaan kuvia kuvissa.
Myyttinen, samaistava totuudellisuus, oli eurooppalaisen kulttuurimme ensimmäinen varsinainen totuudellisuuden laatu. ”Ideoita” ei tarvitse ”todistaa” oikeiksi – ”ideat” ovat itse oma ”perustelunsa”, oma totuudellisuutensa, koko totuuden ominaislaatu. Jumalallinen samaistus valaisi antiikin ihmisen arkielämänkin, jokaisessa miellemaailman pysäytyskuvassa oli jotain ikuista, samana pysyvää, todellista.
”Ideat” eivät olleet sen enempää erikseen olioita eivätkä ominaisuuksia, eivät subjekteja eivätkä predikaatteja, vaan jakamattomia kohteita, jonkinlaisia voimakeskittymiä tajunnallisessa voimakentässä. ”Ideat” saattoivat siis olla kohteita, niiden laatuominaisuuksia, ilmiöitä tai tapahtumia, vaikutusvoimia – ja fysikaaliset vaikutusvoimat, syysuhteet, jotka me nykyisin hahmotamme ulkomaailmaan, esineisten kohteiden välisiksi, sijoittuivat antiikissa esineisten kohteiden, tai siis ”ideoiden”, sisään.
Kun kreikkalainen kuvanveistäjä otti taltan käteensä, hänellä oli varma tieto siitä, että marmoripaaden sisällä odotti paljastumistaan tarvitseva ihmishahmo. Se hahmo oli itse itsensä ”syy”, ja kuvanveistäjän rooli oli enemmänkin vain osallistua tämän ”syyn” paljastamiseen. Paaden sisällä jossain kulki rajapinta, jonka kaivaminen näkyviin oli kuvanveistäjän ammattitaidon varassa. Rajapinnalle, hahmon ääriviivoille, jotka eivät antiikin maailmassa sijoittuneet kolmiulotteiseen tila-avaruuteen – vaikka kreikkalaiset olivat eteviä geometriassa, sekin pysytteli tasopinnalla, eikä tilageometriaa ollut – rajapinta, joka mitä ilmeisimmin koettiin meille täysin käsittämättömällä tavalla kaksiulotteisena, oli erityinen termi, jonka täydelliselle kääntymättömyydellä millekään nykykielelle historisti Spengler monumentaalisessa ”Länsimaiden perikadossa” herkuttelee: ”Apeiron”.
Tämä outo antiikin maailmassa vallinnut tajunnallinen ”kaksiulotteisuus” – syvyysperspektiivin puute – on yksi kreikkalaisen ajattelun omituisimpia ja vaikeimmin tavoitettavia ominaisuuksia. Tilaulottuvuus ei heidän tajunnassaan hahmottunut. Ajatelkaas sitä: He pystyivät veistämään esiin marmoripaaden sisällä heitä odottavan näköispatsaan – ja heidän ihmishahmoiset patsaansa olivat viimeisen päälle muodonmukaisia – mutta he eivät pystyneet piirtämään tasopinnalle kuvaa jossa olisi esiintynyt syvyysperspektiivi.
Kreikkalaisten kulttuuriperinnän omaksuneet roomalaiset hallitsivat sitten jo syvyysperspektiiviäkin. Heillä oli kohtalaisen laajalle levinnyt lukutaito, ja heidän arkielämänsä järjestyi kellon mukaan. Mutta nuo uudet tajunnalliset emergenssit kaikki – syvyysperspektiivi ja tilantaju, ajan ja dynaamisen syysuhteen taju – menetettiin, kun heidän yhteiskuntiinsa tunkeutunut monikulttuurisuus hajotti heidän kognitiivisen mielenhallintansa. Rooman valtakunnan hajotttua koko Eurooppa taantui likimain tuhanneksi vuodeksi outoon, monen monet ihmisen sisäiset ominaisuudet – ihmisen ”minän” – hukuttaneeseen keskiajan depersonalisaation uneen.
--------------------------
Me emme mitenkään pystyisi elämään edes päivää antiikin kreikkalaisena. Niin erilainen oli todellisuus heidän korviensa välissä – eikä kyse ollut mistään yksittäisistä kuriositeeteista, vaan nimenomaan koko heidän holistisesta hahmonmuodostuksestaan. Kreikkalaisille muodosti todellisen ajatusongelman esimerkiksi se, että esine A näytti esineen B rinnalla suurelta, mutta kun sama esine A vietiin esineen C rinnalle, se näyttikin pieneltä. Kuinka A saattoi olla yhdessä kohdassa suuri, toisessa pieni? Kreikkalaisen ideaopin mukainen vastaus tähän oli, että A:n "sisällä" oli sekä suuruuden että pienuuden ”idea”, jotka sitten eri sijainneissa tulivat näkyviin.
Vaikka emme pystyisikään elämään päivääkään antiikin kreikkalaisina, luuletteko, että heidän tapansa kokea ja ajatella olisi meille kokonaan vieras? Ei sinne päinkään. Jos ajatushistorian – ajatusten historian, ajattelun historian (Crane Brinton) – harrastaminen olisi vakavampaa ja nykyistä yleisempää, me kaikki saattaisimme edelleen noteerata tietynlaisen ideaopillisen maaperän jossain psyykemme hahmon- ja käsitteenmuodostuksen syväkerroksissa.
Myyttis-jumalainen ideainen miellemaailma meillä on yhä tallella joissakin oman ajattelumme kehittymättömimmissä ilmenemissä -- enkä tarkoita tässä vain sitä "julkkiskulttuuria", josta nykyihmisen pinnalliset identiteetit ja muoti-ideasamaistukset sikiävät -- vaan paljon perustavanaatuisempia periaatteellisia toimialoja ja niiden opillisia raamituksia, kuten taloususkonnollista ajattelua, opillisesti auktorisoitua talousteokratiaa, jossa pohjimmiltaan uskonnollislaatuiseen kaikkivoipaisuuskuvitelmaan palautuva ”raha” kantaa itsessään, "sisällään", omia mahtavia vaikutusvoimiaan.
”Raha” on oma totuutensa, se sisällyttää ”syysuhteen” omaan laatuunsa. Siksi se talousteokratiassa menee menojaan – eurooppalaisella uudella ajalla kehittynyt ”välineellinen järki”, joka ulkoistaa syysuhteen ja pystyy erottamaan keinot ja päämäärät toisistaan, on valitettavan myöhäsyntyistä valistusajattelua, joka maagiseen ”rahaan” olemuksellisesti kuuluvan, pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman rinnalla on voimatonta.
---------------------
Kreikkalaisen ajattelun tavaton ihmisläheisyys – heidän jumalansakin olivat nimenomaan ihmisyyden erilaisten ideailmenemien malleja – oli se tekijä, jonka vaikutukset elävät vieläkin eurooppalaisen ihmisen sielun pohjalla – ja juuri tämä ihmisidentiteetin keskeinen rooli lopulta erotti eurooppalaisen ajattelun omiin sfääreihinsä, niin että uudella ajalla jatkuvasti vahvistuneen individualismin seurauksena kehittyneet yksilönoikeudet ja -vapaudet ja niiden projektiivisena yhteiskunnallisena laajentumana kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio, jossa toteutui erityinen ”edustuksellisuuden” kognitioon pohjautuva demokratia, tulivat mahdollisiksi.
Jos harrastaisimme ajatushistoriaa, saattaisimme hätkähtää päästä varpaisiin oivaltaessamme, että nimenomaan eurooppalaisen keski- ja uuden ajan taite oli ihmiskunnan kehityshistorian varmaan vaikuttavin tajunnallinen mullistus. Tuo taite sijoittuu jonnekin seitsemän tai neljän sadan vuoden takaiseen aikaan, riippuen siitä asetammeko kognitiivisen vallankumouksen alkupisteen siihen, missä maalaustaiteeseen ilmestyi syvyysperspektiivi, vai siihen, missä kartesiolainen subjekti syntyi ja asettui tarkkailija-asemiin tutkimaan objektivoituvaa todellisuutta.
Tämä suuri yhtenäinen kehityslinja, joka tuhatvuotisen tajunnallisen taantuman – yksilöminuuden jokseenkin kokonaan hukuttaneen ja eurooppalaisen ihmisen jonkinlaiseen depersonalisaation uneen nukuttaneen keskiajan – jälkeen renessanssissa käynnistyi syvyysperspektiivin ja visuaalisen mieltämisen heräämisen myötä, rakentui ”kartesiolaisen subjektin” eriytymisen ja tarkkailtavaksi asettuvan ”objektivoituvan todellisuuden” vastakohtaisuuden varaan. Lopullista murrosta edelsi sadan vuoden yksinäisyys – eräänlainen inkubaatio, itämisaika (Egon Friedell) – jossa kaikki entinen lakastui kuin kuolleet syksyn lehdet, ja muodostui se humus, jossa kokokaan toiset aistit ottivat vallan ja kokonaan toisenlainen tiedollinen ajattelu avasi uudet tajunnalliset lokatiivit.
Tämä uusin silmin toteutuva uusi tajunnallinen tarkkailupositio luopui läpi vanhan ja keskiajan vaikuttaneista, pohjimmiltaan korvan ja kuuloaistin kognitiivisten resurssien varaan rakentuneista tiedonaloista, retoriikasta, grammatikasta, ajattomien numeroiden aritmetiikasta ja musiikista, ja kehitti kokonaan uudelta visuaalisen mieltämisen mallien pohjalta kokonaan uudet tiedonalat. Empirismin ja luonnontieteiden ajatustyökaluilla saavutettiin sitten korrespondenttista tositietoa ja todellisuudenhallintaa niin, että maailma ja ihmisen elinehdot ovat nyt parin viimeisen vuosisadan aikana kokeneet muutoksen, joka on miljoonakertainen verrattuna koko ihmissuvun aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana tapahtuneeseen muutokseen.
------------------------
G H von Wright muistuttaa ansiokkaassa kirjassaan ”Tiede ja ihmisjärki” – kirja alaotsikossa hän nimitti tätä teostaan ”suunnistusyritykseksi” – että tuo näennäisesti päämäärätön etsikkoaika ennen kuin uuden ajan uudet ajatustyökalut ja niiden varaan perustuvat uudet tiedonalat alkoivat vaikuttaa, ei suinkaan ollut sellainen verissä päin käyty raivokas henkien taistelu, jonka laisena sen esimerkiksi oman ajattelunsa tunnustuksellisuutta tajuamattomat uskonnonvastaiset skeptikot haluavat sen tulkita.
Oli pikemminkin päin vastoin: kaikki eurooppalainen ajattelu eli siirtymävaiheen ennemminkin keskinäisessä sovussa, jossa kaikki ajatussuunnat saattoivat inspiroida toisiaan, kuin että olisi vallinnut jonkinlainen sotatila aatteellisella taistelutantereella. Tulkintatarve, jossa vastakkaiset totuudet jotenkin automaattisesti kävisivät toistensa kimppuun ja voittajaksi selviytyisi se joka sortuisi raaimpien keinojen käyttöön, edustaa yhtä tyypillistä tapaa nähdä yleensä ihmisen historia.
Niin moni niin monen erityisalan historiankirjoittaja sortuu perustavanlaatuiseen lähtökohtavirheeseen olettaessaan ihmisen lajityypillisesti ja lähtökohtaisesti pahaksi. Oman aikamme opillisissa raamituksissa se on eräänlaista vulgaarifreudilaisuutta, joka puhuu ihmismielen yläkerrosten saleissa karkeloivista enkeleistä ja alakellarin pimeydessä ulvovista susista. Vulgaarifreudilaisuudesta seuraa, että kyynikot kuvittelevat yhteiskunnallisen "vallan" olevan aina vahvemman valtaa, kriisiytyessään väkivaltaa, ja että on pelkkää realismia odottaa seuraavaa sotaa.
Se mitä tapahtui todella, ja mikä muutti koko ihmisen historian, ihmisen elinehdot ja maailman, oli olemuksellisesti tajunnallisten lokaatioiden murros, jossa kaikki mikä läpi vanhan ja keskiajan oli sijoittunut ihmisen pään ”sisälle” – siis kaikki ihmismielen itse itsensä ”perustelevat” ja hyvänä, totena ja kauniina koetut ”ideat” – palasivat takaisin tajunnallisen pelin korttipakkaan, ja uudessa jaossa ne jaettiin niihin, jotka jäivät ihmisen ”minän” tukirakenteiksi, ja niihin, jotka ihmisen uusi ”minuus” hahmotti ulkoiseen todellisuuteen.
------------------------
”Tiede ja ihmisjärki” oli autenttinen oikeansuuntainen suunnistusyritys, mutta valitettavasti se jäi täkäläisten äänekkäämpien älykköjen älyttömien hyökkäysten kohteeksi. Se ei pönkittänyt sen enempää talouspoliitikkojen kuin keltaisissa kengissään kukkoilevien muotifilosofien uria. Erik Allardt leimasi sen propagandistiseksi puheenvuoroksi kehitystä ja tiedettä, yleistä länsimaista hyvinvointia ja pohjoismaista sosialidemokratiaa vastaan. Valtakunnan päälehdessä teoksen arvosteli valtakunnan valtapoliitikan liepeillä ikänsä siipeillyt Max Jakobson, sotahistorian ja kylmän kyynisyyden opetuslapsi. Hän kuittasi von Wrightin kulttuurikritiikin juutalaiseen tyyliin kääntämällä sen sitä itseään vastaan. Juuri itsekriittisyyshän on meille länsimaalaisille ominaista. Olemme aina olleet taipuvaisia sitä tekemään. Näin itsetyytyväiseen sävyyn toistetaan kliseetä, että kritiikki on hyvä asia – ja sitten jätetään se omaan arvoonsa.
Eli niiden aikalaisajatteluun aikojen varrella vaikuttaneiden sisäisten – kognitiivisten – tai ulkoisten tekijöiden erittelyt, jotka olisivat rastittaneet tarkemmin maamerkit sen merkillisen tien varrelle, joka antiikin ajoista läpi depersonalisaation unta nukkuneen tuhatvuotisen keskiajan johtivat renessanssiin ja lopulta kartesiolaisen paradigman ja empirismin ajatustyökalujen avulla toteutuneeseen tiedollisen ajattelun vallankumoukseen – luonnontieteiden, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin maailmaan – nuo kaikki tajunnalliset tekijät jäivät käsittelemättä. Ne saivat siltä seisomalta jäädä silleen, ja filosofin yritys muuttui Odysseuksen harharetkiksi.
Varhaisimmat lapsuuden tunnot ovat myös yhteisöllisyyden perustuntoja, myös kaikkien kansallistuntojen olennaisia rakennusaineita. Oikeastaan ne todellisuudessa ovat yhtä ja samaa ihmisyyden sosiaalista kudelmaa – koska ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen olento. Filosofisesti ottaen sen kaltaiset kysymykset kuin esimerkiksi kumpi oli ensin, muna vai kana, ovat vain ideamaailman ilmiöitä, käsiterealististen näennäiskäsitteiden keskinäissuhteiden päätöntä pähkäilyä.
Kuinka ominaista tälle maalle ja kansallemme, jonka pitäisi oman tuhatvuotisen alistushistoriansa jälkeen jättämistä sielunkipeyksistä – likimain ikuisen keskinäisen kahtiajakautumistaipumuksen mielenmaisemista – pystyä suunnistamaan kohti tervettä neutraalia normaaliajattelua. Me ehdottomasti tarvitsisimme jonkinlaisen kansallisen psykoanalyysin. Mutta sen sijaan me täällä yhä käytämme Eino Leinoa muokataksemme hänen masentuneista runoistaan kansaan uppoavia, hyvin kaupaksi käyviä, narsistisen uhrisamaistumisen manifesteja.
 |
| Georg Henrik von Wright (1987) |
------------------