 |
| Tässä toisen kierroksen ehdokkaat presidentinvaaleissa, valitse vapaasti |
Kaikki vauvat oppivat vastaamaan hymyyn hymyllä – tyttövauvat huomattavasti aiemmin ja paremmin kuin poikalapset – mutta tapa, jolla varhaisen lapsuuden symbioottisiin riippuvuuksiin kiinni jääneet narsistit läpi koko elämänsä hymyilevät ja pyrkivät miellyttämään ja viehättämään, on jotain ihan muuta.
Narsistit ovat maailman miellyttävimpiä ihmisiä. Aika harva näkee tämän naamarin läpi – että siellä on takana raaka valtasuhde, että narsisti käy kauppaa vaikutuksilla, kyse on valtataistelusta.
Siellä on presidentin vaalien estradilla näitä päättömyyksiä puhuvia puhuvia päitä, ja äänestäjän valittavana ihan niin kuin kruunaa ja klaavaa heittäisi narsismin kaksi näennäisesti päinvastaista ilmiasua:
Yhtäältä muutamia jotka voimaantuvat uhrirooleihin samaistumisesta – sellaisia äijiä tai ämmiä, jotka eivät itse ymmärrä itseään, että siis miten se uhrirooliin samaistuminen herättää siellä alitajunnassa tunnon uhrin viattomuudesta, ja kun itse siihen samaistuu, antaakin samalla itselleen omakädenoikeuden olla kaikissa mahdollisissa suhteissa oikeassa –
Ja sitten toisaalta toisia, joille jokaisen ihmistaimen varhaisessa lapsuudessa vallinnut uhrin – ”objektin", hoivan ja huolenpidon, ulkoisten vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottajan – rooli täydellistyy tarvitsemaan läpi elämän jatkuvia riemunkirjavia ulkomaailman efektejä, sateenkaaren räikeitä värejä, toiskulttuurista "rikkautta", elämyksenmetsästystä ja maailmanmatkailua, mitä ikinä narsistin koskaan kyltymätön sielu pohjattomassa tyhjyydessään täyttyäkseen tarvitsee –
Ja kansalainen saa sitten pian valita että kumman näistä narsistin perustyypeistä seuraavaksi presidentikseen valitsee, vaikka ei varmasti valitsisi kumpaakaan jos oikeasti valita saisi.
Sellainen on tämä nykyinen kulttuurisen narsismin maailmamme. Pahoin pelkään, ettei terveitä toimijasubjekteja – toisin sanoen "äijiä" – ole kansassa enää tarpeeksi estääkseen jomman kumman tyypin narsistin nousun seuraavaksi presidentiksi.
Lisäys:
Elin oman lapsuuteni 50-luvulla, jolloin tyypillisessä suomalaisessa pikkukaupungissa vielä tiellä tuli vastaan useammin hevonen kuin auto, ja nuoruuteni koin 60-luvulla, jolloin yleismaailmallinen nuorisovallankumous kävi läpi koko länsimaailman – ja länsivaikutteisen maailman – ja sodan jälkeiset yksiarvoiseen yhtenäiskulttuuriin käpertyneet yhteiskunnat muuttuivat kukonaskelen verran kohti popperilaisia avoimia demokratioita.
70-luvulla tuo yleisinhimillisiin perustuntoihin vedonnut sukupolvimullistus laantui, taantui ja muuttui poliittiseksi. Siinä missä me olimme nähneet ydinaseiden vastaisen rauhanliikkeen tarpeelliseksi, siihen pystyttivät radikalisoituvat äärivasemmistolaiset opiskelijanuoret punapropagandistisen taistolaisen liikkeensä, jonka oppien mukaan kommunistien aseet olivat rauhan aseita ja oikeudenmukaisuuden asialla.
Se oli elämäni ensimmäinen kerta kun koin kummallisena sen, että joku koki omistavansa oikeuden – että syvällä sielun pohjalla yksilö saattoi kadottaa rajansa ja voimaantua sulaessaan osaksi jotain ihmistä suurempaa. En tuolloin tietenkään tiennyt vielä mitään narsismista.En koskaan hyväksynyt heitä, ja sitten sain kiertokautta kuulla, että he omissa piireissään olivat pitäneet minua hyödyllisenä hölmönä, jota he ehkä "vallankumouksellisessa liikkeessä" saattaisivat käyttää kansaan vetoavana kirjoittajana, jos mukaan sitoutuisin. Olin elänyt omissa maailmoissani, muissa maailmoissa, ja nyt yhtäkkiä ymmärsin että näihin tyyppeihin piti ottaa oikein aktiivisesti etäisyyttä.
Ja nyt, aina kun kuulen punatyttöjen laulavan sydäntäsärkevällä väräjävällä äänellään ja julkean kaikkitietävinä taistelulaulujaan, aistin sairaan sielun, joka on juuriaan myöten kasvanut narsistisen uhriajattelun maaperässä ja saa voimaantumisensa samaistumisesta kärsijän osaan.
Nuo laulut olivat heidän omassa keskuudessaan hyvin suosittuja silloin – mutta mikä mielestäni on outoa, oikeastaan täysin käsittämätöntä, ja mikä voi kertoa jotain vain oman aikamme tajunnallisen taantumisen asteesta, on se outo jälkijättöisyys, että nuo laulut elävät yhä ja taistolaisestetiikka on noussut uudelleen suosioon.
Ajan sävel heijastaa aikaa, ja aikamme on kulttuurisen narsismin ja sosiopsyykkisen taantumisen aikaa. Emme pysty käsittelemään mitään kipeitä ongelmia, kuten monikulttuuristumisen myötä väistämättä seuraavia yhteiskunnan hajoamisilmiöitä – kulttuurisen yhteismitattomuuden, kulttuuristen hylkimisreaktioiden ja kulttuurisen rikollisuuden kysymyksiä. Ainoa tapamme "käsitellä" tätä koko ajan lisääntyvää yhteiskunnallista oireilua on kehittää yliyleistäviä yleiskäsitteitä ja kiertoilmauksia, joilla varsinaiset ongelmat hukutetaan orwellilaiseen uuskieleen ja joilla tiedolliseen ajatteluun syntyneet valkeat tabuaukot paikataan.
Puhumme esimerkiksi "maahanmuutosta", vaikka pitäisi puhua kansainvaelluksesta. Pidämme "monikulttuurisuutta" ja "moniarvoisuutta" toistensa synonyymeina, vaikka teokratia ei koskaan voi sopeutua demokratiaan.
Sellainen puhumattomuuden kulttuuri vain kasvattaa alitajunnan voimia – ja alitajunnasta kumpuavat ne paineet jotka synnyttävät väkivallan ja vallankumouksen.
Se on hirvittävä kierre – kipeä sielu saa vain vahvistusta kaikesta, toistan: kaikesta mikä tietoisuudesta torjutaan. Taantuminen tapahtuu yhteiskunnan jokaisella sektorilla – niin vahvistuvat "rasistiset" tunnot, mutta yhtä lailla "antirasististen" tuntojen vahvistuminen on seurausta samasta sielunmekanismista.
Rasistijahdit ja vihapuhevaino sulkevat yhteiskunnallisen keskustelun käsitepinnan ja taannuttavat tajunnan totalitaristiseen tilaan.
Kuka tunnistaa tämän ajan sävelen? Kuka näkee näennäisiksi muuttuneiden tiedollisten pintojen läpi ja kuulee saman pohjasoinnun kummankin poliittisen äärilaidan taistelumarsseissa?
Sanoinko marsseissa. Militarisoituminen ei ole ainoa sävy jossa sosiopsyykkinen taantuminen tapahtuu.
Taistolaismusiikin ikuisimmat tuotokset eivät olleet poliittisia julistuksia, vaan, paradoksaalisesti, rakkauslauluja. Monet niistä nimenomaan naisen roolin – luontaisen uhriroolin – raamituksessa sanoitettuja rakkauslauluja. Noiden laulujen uusi tuleminen kehystää hyvin niitä foorumeita, joissa narsistiset presidenttikandidaatit pitävät omia puheitaan tuottaen omia tiedollisia tulkintojaan uhriajattelusta.
Jonkin laulun sanat ovat objektin roolin totaalinen
täydellistymä, niin että sanoitusta olisi mahdollista käyttää
totalitarismin oppikirjana. Tunne kohtalon kohteena olemisesta on
sama, jonka vallassa totalitarismin ihmiset maailman kokevat.
Totalitaristisen taantuman valtaamassa yhteiskunnassa ei terveitä
toimijasubjekteja enää ole, kaikki vain tapahtuu, kuin
välttämättömyyden pakosta. Yksilön on ammennettava
voimaantumisensa omasta sielustaan, jossa uhri on aina viaton, ja
viaton on aina kaikissa suhteissa oikeassa.
---------------
Lisäys:
Toimittajien päälle on langennut huono kulttuurisen narsismin karma, siinä ammatissa kun mennään yhä enemmän toimittajan potretti ja isolla painettu nimi edellä, eikä ammattivaatimuksiin enää kuulu asiahallinta – pikemminkin päin vastoin, ehkä niin, että toimittajaksi on nykyisin turha pyrkiäkään jos on kiinnostunut itse asioista ja niiden synnyistä syvistä.
Tuon lisäksi toimittajia näyttää ihan ammattitautina vaivaavan tavallistakin huonompi kielentaju, niin ettei edes elementaarilauseen – lauseen jossa on subjekti, predikaatti ja objekti – eksakti muotoilu enää skribenttiharjoittelijoilta onnistu.
Kuinka sitten voisimme odottaa journalismilta mitään syväpsykologista tai sosiologista osaamista?
On traagista, että yhteiskuntamme nykyiset tosipahat ongelmat – joista monikulttuurisuuden aiheuttama yhteiskunnan pohjia myöten tapahtuva hajoaminen on vakavin – eivät tule tiedonvälityksessä kunnolla kuvatuiksi saati sitten kommentaattoreiden tai median haastattelemien ”asiantuntijoiden” taholta selitetyiksi. Freudilaisuus on toki näissä kuvioissa mukana, mutta säännönmukaisesti pelkkänä pinnallisena väärinymmärryksenä ellei sitten vähämielisenä vitsinä.
Ilman freudilaista syvyyspsykologiaa ja durkheimilaista sosiologiaa yhteiskuntaamme kohtaavia kohtalonkysymyksiä ei pystytä kuvaamaan eikä selittämään. Meillä on harhainen kuva sekä maailmasta että ihmisestä – ja jos perustavanlaatuiset lähtökohtaiset käsitteet aikalaisajattelussa ovat ihan pielessä, kaikki uutisointi ja kommentointi on pelkkää tyhjän jauhamista.
Muinainen myyttinen Narkissos kurkisti lähteeseen ja jäi peilikuvajaisen vangiksi – hän vastasi hymyyn hymyllä ja hän kuuli kuinka Kaiku-Keiju vastasi hänen huhuiluunsa. – Kuka kertoisi presidentille, ministereille, kansanedustajille ja muille poliitikoille, tutkijoille, juristeristeille ja journalisteille, kansalaisaktiiveille ja kaikille, että tuo myyttinen totuus oli ensimmäistä totuutta, eikä totuudellisuus edelleenkään täytä täyden järkiajattelun kriteereitä, jos kaikki sen yhteydet omaan alkuperäänsä juuritaan pois.
Me nykyihmiset emme enää ymmärrä miten tosia ja perustavanlaatuisia narsismin sielunmekanismit ovat, vaan kuvittelemme ja koemme, että aina kun kehittyy jokin "opillinen" näkemys – jota emme tietenkään tiedä eurooppalaisen uuden ajan ajattelun erityislaatuiseksi tuotteeksi – kun kehittyy mikä tahansa "ismi” – sille vastakohtainen ”anti-ismi” on aina vain pelkkä peilikuva. Me koemme esimerkiksi että rasismi ja antirasismi olisivat oikeastikin aivan eri asioita.
Mutta todellisuudessa tuossa on kyseessä sama aivotapahtuma, ja "opilliset" käsitepinnat ovat vain näennäisesti eri etumerkillä varustettuja. Sielunmekanismi on ihan sama, vastasipa vauva hymyyn hymyllä tai irvistykseen irvistyksellä.
Emme näe maailmassa oikeita vastakohtia. Reagoimme käsitteellisiin näennäisyyksiin. Todelliset vaikuttavat vastakohdat osaamme vaistonvaraisesti ohittaa – esimerkiksi sen, että vaikka kaikki maailman ihmiset Narkissoksen peilin läpi katsottuina näyttävätkin ihan samanlaisilta, kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä.
Narsisti, jolla omien järkijäsennystensä kanssa näitä vaikeuksia on – ja jostain syystä narsismi näyttäisi nykyään olevan suorastaan toimittajien ammattikunnan kelpoisuusvaatimus – ei koskaan itse huomaa millaisia hirvittäviä kognitiivisia dissonansseja hän omassa päässään elättää. Hän voi ihan tosissaan uskoa esimerkiksi siihen, että teokratia ja demokratia voivat elää "monikulttuurisessa" yhteiskunnassa rinnakkain sulassa sovussa.
Eikä hän mitenkään pysty ymmärtämään saati selittämään sitä, miten yksi ja sama hurmahenkilö voi olla yhtä aikaa tunnustuksellisen "vihreän" ideologian julistaja joka yhtäältä saarnaa ylikuluttamista ja maapallon ekologista tuhoa, ja samaan hengenvetoon on toisaalta antaumuksellinen riemunkirjaviin efekteihin mieltynyt elämyksenmetsästäjä ja maailmanmatkaaja, joka viis veisaa henkilökohtaisesta vastuustaan.
Koska meillä ei nykyään ole edellytyksiä sosiologisten perustotuuksien ymmärtämiseen, aika harva tajuaa, miten monikulttuurisuuden vaikutukset todellakin romauttavat yhteiskunnan kaikilta osin, laidasta laitaan, eikä siinä toteudukaan sellainen jakolinja joka esimerkiksi erottaisi toiskulttuuristen ja kotisuomalaisten katujengit toisistaan kokonaan erilleen. Tapahtuu päinvastoin, koska se syväpsyykkinen mekanismi, joka tajunnan tason ja moraalin romahduttaa on kummallekin osapuolelle ihan sama.
----------------------------------