Se pyörii sittenkin

 

 

 

Big Wheel Keep on Turning (Kubrick: 2001:Avaruusseikkailu)

 

 Eurooppalaisen kulttuuripiirimme perinteessä historiankirjoitus käynnistyi antiikin kreikkalaisten kronikoitsijoiden toimesta joskus 700-400 vuotta ennen ajanlaskun alkua, ja noina vuosisatoina jumal- ja sankaritarustot muuttuivat maallisemmista tapahtumista kertovaksi kirjauksiksi – jos joku on noista vaiheista kiinnostunut, alan ensimmäiset edustajat olivat Hesiodos ja Herodotos, joka oman ”Historiateoksensa” alussa taisi sanoa, ettei maailmassa siihen mennessä ollut oikeastaan tapahtunutkaan vielä mitään kertomisen arvoista. 

Muinaisuuteen eläytyminen itsessään on antoisaa siksi, että oman tajuntamme ja tietoisuutemme ilmiöt ovat edelleen pohjimmiltaan samoja tai samanlaisia kuin mitä ne ihmisen varhaisessa historiassa olivat. Kulttuuriantropologit ehtivät 1800-luvulla kartoittaa mittavan määrän silloin vielä primitiivistä vaihettaan eläviä ihmisyhteisöjä, ja raporttien pohjalta hahmottuu jotain olennaista esimerkiksi siitä tavasta, jolla inhimillinen kieli on alkuperäisimmässä muodossaan toiminut. 

Jos meillä on eläytymiskykyä, voimme jäljittää oman tajuntamme taustalta esimerkiksi ne ”nimeämisen” mekanismit, joiden varaan koko alkuperäinen ”ajattelu” on rakentunut. Kielen ensimmäiset ”käsitteet” eivät olleet osoitettavissa olevien kohteiden nimiä, eivätkä mitään muutakaan tiettyä ”sanaluokkaa” – vaan ne olivat tiettyyn elämänmuodolliseen yhteyteen liitettyjä äännähdyksiä, joilla ”merkittiin” kaikki mikä mitenkään liittyi samaan aktiin: paikat, maamerkit, esineet, toiminnot, toistot. 

Noista toistoista en olisi niin varma. Tarinankerronnallinen toisto kertasi dramaattisia tapahtumia, ja niistä pelkistyi sankaritarustoja, joista sitten myyttisiä ominaisuuksia kannattelevat jumaltarustot muodostuivat. Meitä länsimaailman ihmisiä suosi onni jo kehityksen tuossa vaiheessa, kreikkalaisten ja roomalaisten jumaltarustot kun olivat ihmishahmoisia ja -keskeisiä, mikä mahdollisti sitten samaistumisen korkeampiin voimiin siinä vaiheessa kun uskonnoista tuli teokraattisen hallintomuodon opillisia ytimiä – nämä ihmishahmoiset jumaluudet sallivat lähestymisen ja kuvitteellisella tasolla tapahtuvan vuorovaikutuksen, mikä tietysti oli kaiken ajattelun kehittymisen kannalta aivan toisella tavalla vapautta ja mahdollisuuksia antava asetelma kuin mikä vallitsi sellaisissa uskonnoissa, joissa jumalvoimat olivat persoonattomia ja pelottavia – niiden varaan rakennetut valtajärjestelmät ovat yhä kyseenalaistamattomia, kaikkea ajattelua amputoivia ja julmuutta suosivia. 

On ymmärrettävää että kronikoiden tallettaminen muistiin onnistui parhaiten kun opittiin käyttämään hyväksi kielen tiettyjä – sanotaanko ”musiikillisia” – ominaisuuksia. Kaikkien kansojen varhaisvaiheet ovat olleet riimittelijöiden ja runonlaulajien kulta-aikaa. Jo hyvinkin alkukantaisen elämänmuodon arkipäivässä esiintyvät säännönmukaisiksi ritualisoituneet hetket on täytetty asiaan kuuluvalla laululla, hyräilyllä, hartaalla rukouksella. 

Se kertoo jotain musiikin voimasta – se voi olla paljon alkuperäisempi yhteydenpidon muoto kuin mitä käsitteellinen kieli koskaan edes voi olla. Ehkä kaikki ajattelumme palaa värähdyslukuihin ja muihin musiikin ominaisuuksiin. Ehkä ihmisaivot ovatkin jonkinlainen jaksolukujen voimakenttä ja äänenmuodostus näiden lähetinlaite – ehkä rytmit, intervallien harmoniat ja melodian dynamiikka ovat se alkuperäinen alusta, jolle kielen muut merkitykset ja ominaisuudet ovat kehittyneet. 

 

 

Neurotieteen visionääri

 Kirjassaan ” An Anthropologist on Mars” (1995) Sacks kertoo tarinan Keskilännessä elelleestä viisikymppisestä miehestä, Virgilista, jolla oli varhaisesta lapsuudestaan saakka ollut paksu kaihi kummassakin silmässään, niin että hän pystyi näkemään vain joitakin voimakkaan valon heijastuksia ja arvelemaan suuntia – sitten kävi ilmi, ettei diagnosoituja muita silmäsairauksia ehkä ollutkaan, ja niin päätettiin tehdä kaihileikkaus jotta mies edes vanhoilla päivillään voisi nauttia maailman näkemisestä. 

Leikkaus onnistui, mutta ei tuottanut ollenkaan toivottuja tuloksia. Virgil oli kykenemätön ”näkemään” mitään – hänen silmänsä toimivat, mutta aivot eivät ymmärtäneet mitään siitä värien ja hahmojen hirvittävästä vilisevästä sekamelskasta joka hänen päähänsä rynnisti. Vain vaivoin hän ymmärsi, että outo vaalea hahmo joka tuli hänen lähelleen ja kysyi ”No?” oli hänen lääkärinsä kasvot. Hän voi pahoin ja tuli tuskaiseksi – eikä tilanne mennyt nopeasti ohi, kuten ensi alkuun toivottiin. Ilmeisesti oli niin, että kun aivot eivät olleet hänen varhaisessa lapsuudessaan saaneet niitä virikkeitä joita näkemisen kehittyminen edellyttää, hänen oli myöhäisemmällä iällä täysin mahdotonta saada silmät toimimaan. 

Hän oppi toki erottamaan tiettyjä hahmoja, joitakin hieman yllättävänkin hyvin – mutta mitään ratkaisevaa ”näkemisen” hetkeä ei koskaan tullut. Hän saattoi nähdä irrallisia yksityiskohtia, muun muassa kissan tassut tai hännän, mutta ei kyennyt hahmottamaan kokonaisuutta johon ne kuuluivat. Häntä varten kehitettiin sopeutusmenetelmiä, mutta mikään niistä ei täysin onnistunut. Ajan kuluessa tuli yhä ilmeisemmäksi, että silmien parantaminen ei suinkaan tehnyt hänen elämäänsä helpommaksi saati nautittavammaksi, vaan päinvastoin. Neurologien aito kiinnostus hänen tapauksestaan ei häntä itseään yhtään auttanut. 

Aivohalvaus muutamaa vuotta myöhemmin armahti hänet kärsimyksistään – hänestä tuli jälleen täysin sokea. Hänen tapauksestaan tuli oppikirjaesimerkki neurologian ammattijulkaisuihin. 

Marshall McLuhan kertoo kirjansa ”War and Peace in the Global Village” alkusivuilla saman tai samanlaisen tarinan. Hänenkin mielestään opetus on siinä, että ihmisaivot ovat alusta loppuun saakka nimenomaan kokonaisuutena kehittyvä ”elin”, ja valikoituminen joka miljardien aivosolujen määrässä ja tehtävänjaossa tapahtuu on joiltakin osin hyvinkin pysyvää. Siinäkin tapauksessa että jonkin aivovamman seurauksena aivojen on mahdollista korvata kadotetut toiminnot rekrytoimalla tilalle uusia aivosähköisiä kytkentöjä – siinäkin tapauksessa aivot kokonaisuutena ovat omaksuneet jonkin ”mallin” jonka perusteella ne rakentavat korvaavan toiminnan. 

McLuhan on sitä mieltä, että kulttuurien hamassa muinaisuudessa tekemät suuret perusratkaisut määräävät täydellisesti sen polun jota pitkin kaikki myöhempi kognitiivinen kehitys voi edetä. Hänen provokatiivisin väitteensä lienee se, ettei kolmiulotteista tilageometriaa ole syntynyt missään, missä kulttuuriseksi perusratkaisuksi ei ole valikoitunut äännekirjoitus. Tätä väitettä on kaiken tietoni mukaan mahdotonta todistaa vääräksi. 

Mutta miten tämä yhteys tulee ymmärrettäväksi – mistä se voisi johtua? Kognitiivisten kykyjemme kokonaiskuvassa syvyysperspektiivin hahmottaminen – joka siis tarkoittaa nimenomaan kolmiulotteisen tilan hahmottamista – on jollakin tavalla yhteydessä ajantajuun. Kun eurooppalainen ajattelu ja ihmisen ”minä” tuhatvuotisen keskiajan jälkeen jälleen elpyivät, syvyysperspektiivi ilmestyi maalauksiin suunnilleen samaan aikaan kun aikaa alettiin taas mittaamaan. Se voisi olla yksi merkki siitä että noilla kyvyillä on jokin keskinäisyhteys. 

Kun kirjoitus- ja lukutaito kehittyi – ja myös silloin kun se eurooppalaisen keskiajan jälkeen jälleen yleistyi – oppimisprosessi on läheltä katsoen mielenkiintoinen. On kuvauksia siitä miten ne muutamat harvat, jotka lukutaidon omasivat, tekstejä lukivat. He mutristivat suutaan ja mutisivat äänteitä puoliääneen. Samoin tapahtuu tänäkin päivänä alakoulussa jossa uudet sukupolvet opettelevat sisälukua. Ja jos katsomme tuota tapahtumaa läheltä ja tarkkaan – kuten Goethe ja Wittgenstein halusivat meidän ”alkuilmiöitä” tarkkailevan – voimme havaita, että äännekirjoituksen hallitseminen edellyttää kykyä hidastaa tajunnallista aikaa niin että yksittäinen äänne erottuu puhutun sanan jatkumosta. Itse asiassa kirjoitus- ja lukutaito ovat puhdasta ajan hallintaa. 

Ajan hallitseminen on dynamiikan hallintaa, ja dynaaminen liike hahmottuu vain kolmiulotteisessa tila-avaruudessa. 

 

Omnipresenssin ja omnipotenssin visualisointi. Magritte: "Kuuntelemisen huone" 

 Historia tallentaa aikaa ja kertaa sitä – mutta mitä on aika? Niin oudolta kuin se saattaakin kuulostaa, ihminen on suurimman osan lajihistoriastaan ollut eläin siinä missä kaikki muut eläimet yhä ovat eläimiä – ihmisen muusta luomakunnasta ihan omaan luokkaansa kohottava ajantaju on kognitiivisen apparaattimme niin viimesyntyisiä ominaisuuksia ja kehityshistoriallisesti jotain niin nuorta, ettemme oikein osaa edes arvioida mitä se on ja mitä sen olemassaolo merkitsee. 

Se, että aika on meille kokemuksellinen tosiasia, kertoo vain sen että elämme kokemuksen maailmassa, jossa vallitsevat kokemukselliset realiteetit. Niillä ei välttämättä ole mitään tekemistä tiedollisesti pätevien realiteettien kanssa. Voisimme sanoa esimerkiksi näin: vasta suunnilleen sata vuotta sitten meille paljastui se ”aikaa” koskeva fysikaalinen tosiseikka, ettei ajan kulumista voida mitata millään kautta koko maailmankaikkeuden tikittävällä kellolla, vaan ”aika” sijoittuukin jonnekin materian kaikkein pienimpiin rakenneosiin tai ydinvoimiin, jossa se vaikuttaa atomaarisessa tapahtumisessa tavoilla joilla hiukkasmaailman muutkin toiminnat tapahtuvat – aika elää siellä omaa elämäänsä jonka syistä ja seurauksista tiedämme yhtä vähän kuin mitä pelkillä silmillä pystymme näkemään atomien liikettä. 

Nuo pohdiskelut ovat aineen syvimpiin salaisuuksiin vihkiytyneiden hiukkasfyysikkojen heiniä, ja toisaalta ne ovat kosmologian kaikkein valtavimpiin mittakaavoihin paneutuneiden avaruusfyysikoiden ongelmia. Meille maallikoille olisi tärkeää vain oivaltaa se ettei kaikki minkä tietoisuudessamme ”koemme” ole välttämättä totta – eikä edes todellista. Muita aivan vastaavia asioita on olemassa, nekin yhtä harhaisia ja vaikeita ymmärtää. Emme esimerkiksi ymmärrä että kokemuksemme yksilöllisestä ”tahdosta” ei ole todellinen. 

Ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti laumaeläin, ja ihmisen alkulaumat olivat sosiaalisesti hyvin sitovia orgaaneja, joissa johtajauroksen merkkisignaalien välitön totteleminen oli lauman hengissä säilymisen ja selviytymisen ehto. Laumaa läpäisi vain yksi ”valta”, joka personoitui johtajauroksessa, jonka kuollessa tilalle astui seuraaja – eivätkä ”vallan” määrä tai organisaatio muuttuneet mitenkään. 

Tämä sosiaalinen sitovuus ja instituutioiden jatkuvuus ovat meille yhä tunnusomaisia, ja vaikka yhteisöllinen ”valta” onkin miljoonien vuosien kehityshistoriassa jalostunut kokemukseksi yksilöllisestä ”tahdosta”, tämä ”tahto” on edelleenkin erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen palautettavissa alkuperäiseen kollektiiviseen muotonsa, jolloin yllätykseksemme huomaamme, että ”tahto” voikin siirtyä henkilöltä toiselle. 

Sosiologia autonomisena tiedonalana saattoi syntyä sen jälkeen, kun yksilön psyyken syvimpien kehityskerrosten kollektiivinen ominaislaatu paljastui. Sosiologia on ihmiselle niin tärkeä tiedonala, että sen perustavimmista totuuksista meidän kaikkien tulisi olla tietoisia. Valitettavasti niin ei ole. 

Emme edelleenkään millään ymmärryksen kokemuksellisella tasolla pysty käsittämään, että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Kokemuksellisella tasolla elämme sen harhan vallassa, että vain yksilöllä on merkitystä. Olemme idealisoineet yliyleistetyn, ylihistoriallisen, ylikulttuurisen, ylikansallisen ja yliyhteisöllisen yliyksilön metafyysisen ”arvon” ja luoneet siitä niin valtavan mielikuvan, että tähän mielikuvaan mahtuvat ja hukkuvat kaikki maapallon ihmiset – jotka kaikki harhaisessa ajattelussamme edustavat ikuista ”arvoa” ja ovat jotenkin ”pohjimmiltaan” samanlaisia. 

Se on todella suurta harhaa. Todellisuudessa kaikki ihmisyys on sosiaalista ihmisyyttä, ja kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä. Tämän tosiasian kieltäminen tai kiertäminen on rikos ihmisyyttä vastaan. 

Ei ole vain niin, että jokainen yksilö voi joukossa tehdä tekoja, joita yksikään yksilö ei yksinään tekisi. On myös niin, että suurten kulttuurien joskus muinaisuudessa tekemät kulttuuriset perusratkaisut – sosiaalisuuden ja sivistyksen laatutekijät, yhteisöjen sosiaalisen sitovuuden aste, jumaluuden ominaisuudet, valinta kuva- tai äännekirjoituksen välillä, jne – määräävät tulevien tuhansien vuosien kehityksen. 

Tänä päivänä näitä ihmisyyden perimmäisiä kysymyksiä käsittelevä ymmärryksemme on niin totaalisesti harhassa kuin olla voi – se on nollan arvoista. Kuvittelemme ja koemme, että kaikilta sosiodynaamisilta ominaisuuksiltaan aivan eri suuntainen ja sosiaalisesti absoluuttisen sitova valtajärjestelmä, teokratia, voisi sulautua ja elää sisäkkäin oman järjestelmämme, demokratian, kanssa. 

Kun kulttuuriset hylkimisreaktiot ilmestyvät, me demokraatit alamme vainota oman järjestelmämme "harhaoppisia" yksilöitä ja haastaa heitä oikeuteen. Demokratia tekee oudon itsemurhan. 

 

 

Sosiologian alku ja Euroopan loppu

 Historia on enemmän kuin tiede, se on kognitiivisen kehityksen mahdollistamaa tietoisuutta, tiedonala, joka oman kulttuuriperintömme piirissä on eurooppalaisella uudella ajalla saanut aivan erityisiä, ihmisen historiassa koskaan missään muualla tavattavia ominaisuuksia. 

 Historian merkitys meille kiteytyy todellakin kuin jalokivenä määrittelyssä, jossa kronikointi asetetaan paikalleen ihmisen varhaisemman, retorisen perinteen piiriin, ja oma, uudella ajalla syntynyt ja kehittynyt, visuaaliseen mieltämiseen ja kartesiolaiseen rationaalisuuteen perustuva tiedollinen "maalailu" nostetaan esille oman tietoisuutemme näyttämöllä. 

 Eurooppalaisen keskiajan ja uuden ajan taite oli noin niinkuin kognitiivisena murroksena varmasti koko ihmissuvun historian valtavin henkinen mullistus. Vanhaa ja keskiaikaa hallinnut retorinen perinne – tiedonaloja olivat olleet retoriikka, grammatikka, ajattomien numeroiden aritmetiikka ja musiikki – tämä perinne, joka keskiajalla täydellistyi ajan parhaiden aivojen harrastamana "käsiterealismina", sai renessanssin jälkeen väistyä silmän ja näköaistin – visuaalisen mieltämisen – mukanaan tuomien uusien ajatushahmojen – syvyysperspektiivin, peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoinnin ajatusmallien – tieltä. 

 Nuo mieltämisen laadut kuuluvat kolmiulotteiseen tila-avaruuteen, jossa dynaaminen liike ja ajantaju vasta saivat nykyiset tiedolliset ominaisuutensa – niistä tuli maailman kuvaamisen ja selittämisen raameja. 

 Suuressa ajatushistoriallisessa kokokuvassa me kaikki siis olemme nyt – ja jos haluamme kehityshistoriastamme mitään oppia, meidän nimenomaan pitäisikin olla – todellisuuden kuvaajina ja selittäjinä pikemminkin eräänlaisia "maalareita" kuin pelkästään ”kirjureita”. Ja siinä työssä meidän ensisijainen tavoitteemme tulisi olla maailman värittäminen kaikilla niillä väreillä, jotka siinä reaalisesti ovat olemassa – sen sijaan, että kronikoitsijat ja myöhemmätkin retorisen perinteen sisäistäneet historiankirjoittajat ylöskirjaisivat jotain jonka kielen käsitteiden yleistäviä merkityksiä hyväksi käyttävä tietoisuus oli kokenut tärkeäksi. 

 Retoriseen perinteeseen kuuluu nimenomaan odotus siitä että tiedollinen auktoriteetti puhuu "vakavalla äänensävyllä" – ja eläähän tällainen perinne tietenkin yhä jossain tajuntamme taustalla, jossa se yhä lumoaa ja noituu tiedollisen ymmärryksemme. Sanotaan nyt vaikka että uutistenlukijat pitävät tätä perinnettä yhä voimissaan – valitettavasti vain heidän ”uutisensa” eivät enää täytä minkään tositiedon kriteereitä – ja, paha kyllä, tämän tiedollisen rappeutumisen vastapuolella ei mitään korjausliikettä ole näkyvissä – päin vastoin, vahvistuu viihteelle ominainen tajunnan villitseminen visuaalisilla efekteillä. Se on nykyisin yleisin ja vahvin este minkään vakavasti otettavan tiedon vastaanottokyvylle. 

 

 

McLuhanin perilliset

 

 

 -------------------------------

 

 
Lisäys 7.9.2023:

Ihmisen ”minä” on se kokemuksellinen raami, jonka puitteissa hän kokee olemassaolonsa jatkuvuuden. ”Minän” varsinainen rakennusaine on ”aika”. 

Eurooppalaisella keskiajalla tilan- ja ajantaju olivat kokonaan kadoksissa, eikä meillä tuolta likimain tuhat vuotta kestäneeltä ajanjaksolta ole arkistoissamme ainoatakaan esittävää kuvaa, jossa olisi nähtävillä järjen jäsentämä syvyysperspektiivi. Kun tajunnassa ei tajuttu aikaa, myöskään ihmisen ”minuutta” ei ollut – ja ajan oppineimmat ajattelijat saattoivatkin jopa epäillä omaa olemassaoloaan. 

Syvyysperspektiivin hahmottaminen etäännytti ihmisen olemassaolon kokemuksellisen raamin ulkopuolelle, tarkkailijan asemaan. Tästä maailmaa tarkkailevasta ”subjektiminästä” tuli sitten uuden ajan kartesiolaisen rationaalisuuden peruspilari, ja reaalimaailmasta tuli ”objektivoituva” tutkimuksen kohde. 

”Minä” ei sinänsä ole mikään ”sipulin ydin”, jonkinlainen kaiken keskipiste, joka olisi olemassa alusta alkaen ja jonka ympärille elämän mittaan kertyy kokemusta. Itse asiassa jokainen vastasyntynyt aloittaa elämänsä vielä hahmottomassa ja muodottomassa, ”kaikkiallisessa” ja ”kaikkivoimaisessa” maailmassa, ja nämä varhaisimman lapsuuden tunnot, omnipresenssin ja omnipotenssin tunnot, ovat esimerkiksi kaikkien maailman uskontojen pohjimmaista rakennusainetta. 

Jokainen meistä on varhaisimmassa kehitysvaiheessaan hoivan ja huolenpidon kohde, vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottaja. Olemme aluksi ”objektin” roolissa, ja ”subjekti” meissä on kehitysominaisuus. 

Varhaista suhdetta meitä hoivaavaan ”voimaan” sanotaan primaarinarsismiksi, ja jos irti kasvaminen tästä perustavanlaatuisesta symbioottisesta riippuvuussuhteesta ei myöhemmässä elämässä onnistu, ihmisestä ei kehity terve toimijasubjekti, vaan hän kokee voimaantumista samaistumisesta ”objektin” rooliin. Hän tarvitsee huomiota ja erityiskohtelua, oppii taidot vedota ja miellyttää, herättää ystävissään syyllisyydentuntoja ja viljelee niitä mielellään, samaistuu itse uhrirooliin ja kokee voimaantumista ”puolestaloukkaantumisesta”, ja epäonnistuessaan itse loukkaantuu verisesti. 

Kun nyt elämme länsimaailmassa kulttuurisen narsismin aikoja, terveet toimijasubjektit keskuudessamme käyvät yhä harvinaisemmiksi. Maailman täyttää  viihde, joka tuottaa narsistisille elämyksenmetsästäjille voimaannuttavia yhä itsetarkoituksellisemmiksi käyviä efektejä. 

Uhrirooliin samaistuminen on narsismin toinen puoli. Riippuvuus riemunkirjavista efekteistä ja kaikenlainen ”toiseuden” palvonta ovat toinen puoli. Ne elävät yhdessä ja samassa henkilössä, joka on itse totaalisen sokea tajuntansa kognitiivisille dissonansseille. Se on sellaista sairasta elokapalointia. 

 

 

------------------------------