Viime vuosisadan nerokkain ja ehkä eniten kommentoitu kielifilosofi Ludwig Wittgenstein lähti myöhäisemmässä filosofiassaaan liikkeelle kääntämällä päälaelleen sen yleisen harhakäsityksen, että yhdellä käsitteellä on, tai että sillä ainakin pitäisi olla, yksi tietty ”oikea” merkitys.
Elämänsä loppupuolella hän yhä useammin toisteli lausetta: ”Käsitteen merkitys on sen käyttö.” Tällä hän tarkoitti suunnilleen sitä, että kieli saa merkityksensä siinä tilanteessa jossa sitä käytetään, ja jos osaisimme paremmin eläytyä kielenkäyttötilanteiden tosiasialliseeen moninaisuuteen, silloin ehkä pystyisimme myös ainakin vähän paremmin välttämään taipumustamme hirttää itsemme kiinni ja jäädä kuin täi tervaan johonkin yksittäiseen termiin tai sen yksittäiseen käyttötilanteeseen.
Nykyisinhän oman valtakuntamme viisaimmat miehet taannoisten keskiaikaisten skolastikkojen tapaan pähkäilevät käsiterealistisissa analyyseissään päivittäin yhden hirvittävän sanan, niin sanotun N-sanan, kaikkeinpyhintä kaikkeinpahinta kaikkeinsyvintä merkitystä. Asia ei ole vielä kokonaan valjennut, mutta vakavaa yritystä riittää.
Wittgenstein on näissä yhteyksissä unohdettu jo aikapäiviä. Se nyt vaan on kerta kaikkiaan niin, etteivät historian viisaimmat ihmiset enää parjää kilpailussa YLE:n, HS:n ja iltalehtien ”asiantuntijoiden” kanssa. N-sanan käyttö on juttu johon vain nykymaailman tietäjä tietää selitykset.
Historiasta ja konteksteista puhuvat vain ikäihmiset. Tänä päivänä ei enää saisi olla niin impivaaralainen, valistumaton ja vastuuton, ettei tietäisi N-sanan käytön kaikinpuolista tuomittavuutta. Ei nyt enää pitäisi kysellä sen monenlaisen tai muinaisen käytön perään – jokaisen pitäisi tajuta että tänä päivänä käytettynä sana on pahin mahdollinen haukkuma- tai kirosana. Se on sana joka paljastaa ja kavaltaa käyttäjänsä koko henkisen kehittymättömyyden, koko ideologisen inhottavuuden.
Ideologioiden riemuvoittoahan todistaa se, että "konteksteista" puhuminen todistaa nykyisin sen, että puhuja vain yrittää puolustella rasisteja ja natseja. Hyvästi Wittgenstein.
Ja filosofiaa harrastaneena ajatushistorian diplomidiletanttina minun on myönnettävä, ettei minulla ole argumentteja ”asiantuntijoiden” painavien lausuntojen kumoamiseksi. Niitä on nimittäin aika mahdotonta kumota. Ne eivät perustu mihinkään perusteluihin vaan kykyyn muodostaa ymmärrystä noituvia tabukäsitteitä. Ne ovat itse oma syynsä ja aiheuttavat ainakin kuvitteellisesti omat seurauksensa. Ne ovat itseisarvoisia, vähän niin kuin löisi nyrkillä silmään ja sanoisi että nyt helisee enemmän kuin pelkkä sanahelinä.
Siinä olisi yhdelle sanalle yksi selitys. Tajunnallisesti ottaen taikasanat, tabusanat, ovat juuri sellaisia. Siinä mielessä voisi olla jopa edistysaskel, jos jotakin maagista taikasanaa epäiltäisiin edes sen verran, että sen täsmällisempää merkitystä perättäisiin. Että yritettäisiin tavalliseen tapaan muilla vastaavilla käsitteillä määritellä sen täsmällinen merkitys. Sellaistahan näillä ymmärrystä noituvilla stiiknafuulioilla ei ole, mutta epäilylläkin on itseisarvonsa.
Meillä on siis taikasana, tabu, ”N-sana”, ja sen lisäksihän meillä on vastaavanlaisia reagenssi-triggereitä, kuten R-sana ja SS-sana. Jos aivojen sähkökäyriä tarkasteltaisiin, havaittaisiin että ne aivan kaikki saisivat lausuttaessa aikaan samanlaisen hirvittävän piikin. Niillä on siis mitä ilmeisimmin ihan sama merkitys?
Olen vakavasti ajatellut lähettää Kotimaisten Kielten Keskukselle tutkimuspyynnön kiroamisen käyttöyhteydessä usein esiintyvästä sanasta ”Perkele!” – että mitä se oikein merkitsee – mutta pahoin pelkään, että sekin yritetään vain määritellä muiden vastaavien käsitteiden avulla. Saan vastaukseksi: ”Perkele tarkoittaa samaa kuin ”Paholainen”, ”Piru” ja ”Pelsepuupi”, ”Saatana”, ”Sarvipää” ja ”Sielunvihollinen”.”
Revi siitä.
--------------------------------------