Millä tavalla ja miten monta kertaa pitäisi jokaikiselle ihmiselle toistaa, että ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaolento, jotta edes jokin osa tästä elämäämme eniten määräävästä totuudesta menisi perille.
Yleensä ymmärrys kompastuu jo ensimmäiseen sanaan: sosiaalisuus. ”Niin, juuri, aivan niin, mehän kaikki tarvitsemme toisiamme, ja tokitoki, jokainen kuuluu johonkin joukkoon, ja olemme luonteeltamme sosiaalisia, ja epäsosiaalisuus on kuin asettuisi vastavirtaan…”
Ikään kuin yksilö olisi kaiken lähtökohta, alkuatomi, jollaisista ihmisyyden kaikki ilmenemät ja ainekset koostuvat. Ikään kuin yhteisö olisi yksilöistä muodostuva kokonaisuus, yksilöiden summa.
Eli emme pysty lähtemään liikkeelle muualta kuin siltä yksilökokemukselliselta pohjalta, joka meille eurooppalaisen uuden ajan individualisteille on luontainen – tai enemmänkin: se on meille ainoa mahdollinen maailmanjäsennys – eli emme kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään lajimme yhteisöllistä alkuperää.
Voisin sanoa, että olemme laumaolentoja, ellei tämäkin ilmaus heti herättäisi mielikuvaa lauman mukana kulkevasta epäitsenäisestä yksilöstä. Ei, ei, ei – se, että ihminen on olemuksellisesti sosiaalinen laji, tarkoittaa sitä, että kaikki, toistan: kaikki ”yksilöllisyys” meissä on rakentunut alkuperäisen laumaolennon perustuksille, sen päälle, ja tehnyt sen täsmälleen meitä määräävien yhteisövoimien ja yhteisöominaisuuksien ehdoilla.
Olemme olemassaolon taistelussa selviytyneet – ja selviydymme, jos ylimalkaan selviydymme – vain lajina ja yhteisöinä – emme toisiamme vastaan kilpailevina ja taistelevina yksilöinä. Tämäkään ei siis sitten millään uppoa tajuntaamme. Jos ymmärtäisimme lajimme lähtökohtaisen ja olemuksellisen sosiaalisuuden, ymmärtäisimme myös, että kaikki meihin kehityshistoriassa evolutiivisesti valikoituneet selviytymisen mekanismit ovat yhteisöllisiä – voimme sanoa vaikka että ne ovat ”kulttuurisia” – ja ymmärtäisimme myös, että nuo yhteisötekijät, ”kulttuurit”, ovat lopulta kaikkein ”perinnöllisintä” mitä nahkamme alla sukupolvesta toiseen kannamme.
Ihmisyhteisö on historiallinen ja kulttuurinen jatkumo, joka sortuu arvaamattomiin virheisiin, jos yrittää rakentaa elämisensä ehtoja summaamalla yhteen yksilöiden ominaisuuksia ja pyrkimyksiä.
Yhteisölliset laatutekijät ovat meissä niin ikuisia, että jokaisen meistä päässä jossain tajunnallisessa syvyydessä elää yhä ihmisen alkulauma, jossa kaikki vaarasignaaleihin reagoimisen valmiudet yhä ovat tallella ja jossa yhteisöä organisoiva ”valta” voi sitoa koko lauman yhteen niin tiiviiksi, että oikeastaan voisimme puhua jonkinlaisesta yhteisöorgaanista, yhteisöolennosta.
Tuon yhteisöorgaanin hengissä säilymisen ja selviytymisen kannalta oli elintärkeää, että vaaran uhatessa laumanjohtajan antamia merkkisignaaleja toteltiin ehdottomasti ja välittömästi. Nämä valmiudet ovat pakoreaktion muodossa edelleen aivojemme syvissä kehityskerroksissa tallella, ja on tilanteita, jolloin yhteisöissä tällaisia reaktioita edelleen syntyy ja esiintyy.
Mutta ellemme ymmärrä edes lähtökohtia: että olemme lajityypillisesti laumaeläimiä, joiden koko elämää määräävät pohjimmiltaan yhteisölliset valmiudet ja reaktiot, kuinka sitten saattaisimme ymmärtää niitä kehitysominaisuuksia, joita tämän lajityypillisen lähtökohdan päälle on meihin evoluutiossa kertynyt?
Kuinka voisimme ymmärtää edes hiukan sitä ihmeellisyydessään ylittämätöntä kehitystapahtumaa, jossa alkulaumoja organisoinut ”valta” on vuosimiljoonien aikajanalla jalostunut yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi”, joka kuitenkin edelleenkin erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen voidaan palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin hämmästykseksemme huomaamme, että yksilöllinen ”tahto” voikin siirtyä henkilöltä toiselle.
Yksilöllinen eriytyminen on lajin kehitysominaisuus, ja yhä edelleenkin ihmisyhteisöt ovat tässä suhteessa niin hirvittävän epätasaisesti kehittyneitä, että kaikki ihanteelliset ja idealisoidut puheemme jostain yleisestä ”ihmisyydestä” ovat täydellisesti katetta vailla. Yhä edelleen on ihmisyhteisöjä, joissa vallitsee armoton, kaiken autonomiakehityksen estävä sosiaalinen sitovuus – ja itse asiassa individualismi on taantumassa myös niissä eurooppalais-länsimaalaisissa valtioissa, joissa se historiallisen uuden ajan kantoaaltona vaikutti ja ratkaisevasti uudisti rationaalisen ajattelun premissejä, synnytti luonnontieteet ja tekniikan, ja loi teollisen hyvinvoinnin.
Yhä uudelleen joudumme kysymään: miksi meidän on niin tavattoman vaikeaa eläytyä ja ymmärtää ihmisyyden yhteisöllistä alkuperää ja peruslaatua?
Tähän on yksi hyvin selvä syy: se kieli käsitekoneistoineen, jolla kuvaamme ja selitämme maailmaa, on syntynyt ja kehittynyt yksilötietoisuuden ja yksilökokemuksen maailmassa. Kaikkein varhaisimmat kehitykselliset vaiheet niin lajin kuin yksilöiden suhteen käydään läpi maailmassa jossa käsitteellistä kieltä ei vielä ole olemassakaan – siksi näistä kehitysvaiheista jää tajuntaamme vain kokonaisvaltaisia perustuntoja. Nekään eivät suinkaan ole ollenkaan merkityksettömiä, vaan itse asiassa merkityksellisintä mikä ihmismieltä sen myöhemmässä kehityksessä perustavanlaatuisesti tukee ja mahdollistaa kaiken rakennustyön.
Kaikkein varhaisimpaan kehitysvaiheeseen, niin sanotun primaarinarsismin vaiheeseen, jolloin imeväinen vielä elää likimain fyysisessä symbioottisessa suhteessa hoivaajaansa, kuuluvat kaikkiallisuuden ja kaikkivaltaisuuden – omnipresenssin ja omnipotenssin – perustunnot, jotka ovat esimerkiksi maailman kaikkien uskontojen pohjimmaista rakennusainetta. Käsitteellisen tiedon maailmassa nämä tunnot saavat elämänmuodollisia institutionalisoituneita ja jossain jo hyvin myöhäisen kehityksen vaiheessa jopa opillisia ilmenemismuotoja – mutta tajunnallisen kehityksen kannalta uskontojen keskinäiset erot ovat enemmänkin yhteisöllisiä kulttuuri- ja kehityseroja.
Tapa, jolla inhimillinen kieli kehittyy, noudattaa universaalia kaavaa: signaalit – symptomit – symbolit. Primitiivisten yhteisöjen keskuudessa kenttätyötä tehneiden kulttuuriantropologien raporteista hahmottuu aika lailla yhtenäinen ja johdonmukainen kuva siitä, miten kieli alkukantaisella asteella kehittyy. Ensimmäiset ”sanat” eivät ole mitään tiettyä ”sanaluokkaa” – ne ovat elämänmuodon erityisiin institutionalisoituneisiin kohtiin kiinnittyneitä signaloivia ”nimiä” – ja kielen varhaisinta toimintatapaa onkin sanottu ”nimeämiseksi”.
Kun elämänmuotoa nimeävistä ilmauksista alkaa rakentua lauseita, kieleen syntyy vakiintuvia käsitteitä ja niiden käyttötapoja, syntakseja – ja kielioppia. Siitä alkaa se pitkä matka, jolla ihmisen erityisominaisuus – todellisuutta ”esittävä” symboloiva käsitteenmuodostus – yhä edelleenkin hakee aina parempia ja parempia muotojaan. Kaikkien aikojen viisaat filosofit ovat toki ajattelumme kognitiivisia ominaisuuksia pohtineet, mutta vasta viime vuosisadalla filosofian valtavirta otti tutkimuskohteekseen itse sen kielen, joka on kaiken ajattelun olemuksellinen alusta, jolla jo ongelmat muotoilemme, ja otti ratkaisevat askeleet selvittääkseen kielen, ajattelun ja totuuden suhteet.
Eurooppalaisella uudella ajalla jatkuvasti vahvistunut individualismi – lajikehityksellisellä käsitteellä ilmaistuna: yksilöllinen eriytyminen – loi yksilön tajuntaan kokemuksellisen raamin, ”minän”, joka fokusoi maailman ja rajasi yksilön etäisyyden suhteessa maailmaan – eli syvyysperspektiivin – ja rakensi ne visuaalisen mieltämisen hahmot – perättäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoinnin hahmot – joiden varassa kartesiolainen rationaalisuus saattoi uudet havaintonsa, niiden kuvaukset ja selitykset jäsentää ja järkeistää, ja ilmiöitä määrätietoisesti tutkimalla selvitti niihin liittyvät luonnonlait.
Missään koulukirjassamme ei yksinkertaisellakaan tavalla todeta tosiasiaa, että siinä missä koko vanhan- ja keskiajan kaikki tiedollis-opillinen ajattelu oli perustunut korvan ja kuuloaistin kognitiivisten resurssien varaan – tiedonaloja olivat olleet retoriikka, grammatiikka, ajattomien numeroiden aritmetiikka ja musiikki – siinä kartesiolainen rationaalisuus valjasti aivojen käyttöön silmän ja visuaalisen mieltämisen mahdollisuudet. Kirjoitus- ja lukutaito – siis se, että elpyi kyky ”kuulla tekstiä silmän välityksellä" – oli vain yksi vaikkakin varsin tärkeää roolia näytellyt osatekijä siinä historiallisessa keskeisten aistiemme uuden työnjaon vallankumouksessa, jota eurooppalainen uusi aika on merkinnyt ihmisen koko kehityshistoriassa.
Kartesiolainen rationaalisuus – siis subjektin eriytyminen ja todellisuuden objektivoituminen – täydellistyi tiedollisessa ajattelussa viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä, jolloin Einstein mullisti fysikaalisen maailmankuvan perusteet, Freud ihmiskuvan perusteet, ja Wittgensteinin kielifilosofia selvitti kielen, ajattelun ja totuuden suhteita.
Kussakin näissä hengentöissä kartesiolaisen rationaalisuuden perusasetukset täydellistyivät niin, että noissa uusissa raamituksissa itse maailmaa tarkkaileva subjekti sijoittui kalibroituna tarkkailemaansa todellisuuteen – ja tiedollisesti viehättävällä tavalla nämä kolme hengentyötä valmistuivat kukin kahdessa täydellistymisen vaiheessa. –
Einsteinin erityinen suhteellisuusteoria tavallaan toi aika-avaruuden almanakkaan fysiikan keskeisten suureiden uudet syntymäpäivät, ja yleinen suhteellisuusteoria solmi täydentävät suhteet kautta fysiikan järjestelmän ja sulki maailmankaikkeuden omiin ehtoihinsa. Freudin lähtökohta oli alun perin keskittynyt terapiaan, mikä sitten laajeni yleiseksi ihmiskuvaksi, ja hänen myöhäiset tekstinsä käsittelivät nimenomaan psyyken syvimpiä, olemuksellisesti kollektiivisempia puolia.
Wittgensteinin varhaisvaiheen kielifilosofiassa jäljitettiin elementaarilauseen jäsenten ja maailman olemuksellinen ja kieliopillinen yhdenmuotoisuus – niin sanottu kielen kuvateoria – ja hänen myöhäisfilosofiansa sitten hylkäsi tämän yliaksiomaattisen, niin sanotusti ikuisesta näkökulmasta määritellyn kielimaailman ja päätyi lopulta palauttamaan kielen ylihistoriallisesti elämänmuodon yhteyteen.
On mahdollista sanoa, että Wittgensteinin elämäntyö kokosi yhteen ja täydellisti eurooppalaisen filosofian antiikin ajoista nykypäiviin. Kuten hänen seuraajansa G H von Wright totesi, hänen teksteissään ei esiinny juurikaan viittauksia muiden filosofien ajatteluun, eikä hänen ajattelunsa edustanut mitään opillista koulukuntaa. Silti tuossa ajattelussa olivat käsiteltävinä kaikki länsimaisen filosofian perinteiset ongelmat.
Hän ei halunnut psykologisoida, vaan pitäytyi nimenomaan filosofisen ajattelun autonomisella alueella. Voimme jälkikäteen nähdä jotain niistä uhrauksista, joita tämä eksplikoimattomaan, julki lausumattomaan perinteeseen pitäytyminen merkitsi. Jos hän olisi konstruoinut kielen kuvateorian ottaen huomioon kartesiolaisen rationaalisuuden historiallisten kognitiivisten maamerkkien muutoksen – että siinä siis oli kyseessä ihmisen keskeisten aistien työnjaosta ja rooleista kokonaisen suuren kulttuurin tiedollisten ajatteluehtojen asetuksissa – kielen kuvateoriaa konstruoivat ja konstitutionalisoivat loogiset muodot olisivat saaneet enemmän sisältöä ja lihaa luidensa ympärille.
Se on akateemisessa filosofiassa aikamoinen aukko -- ettei ole ymmärretty miten merkittävä muutos rationaalisuuden kognitiivisissa perustuksissa tapahtui, kun vanhan- ja keskiajan ajattelu, joka oli ratkaisevasti rakentunut korvan ja kuuloaistin resursseille, mullistui kokonaan, ja ohjat otti silmä ja visuaalisen mieltämisen kognitio -- ja jopa kielen ominaisuudet uudistuivat kun hahmon- ja käsitteenmuodostus koki metamorfoosin retoriikan maailmasta kirjoitetun kielen maailmaan.
Emme voi filosofisten pohdiskelujen perustalta hahmottaa, mihin esimerkiksi ”valta” ja ”tahto” inhimillisten tuntojen ja ihmisen ajattelun kokokuvassa kuuluvat. Ne jäävät ”maagisiksi” asioiksi – millä ei tietenkään tarkoiteta sitä, että niihin liittyisi jotain yliluonnollista. Ne vain ovat filosofisesti saavuttamattomia – sijoittuvat kielen ulkopuolelle, jäävät ulos filosofin näkökentästä. Ne ovat juuri niitä asioita, jotka Wittgenstein jättää silleen – koska niiden mukaan vetäminen merkitsisi kielen logiikan väärin ymmärtämistä.
”Mikä jää rajan tuolle puolen on yksinkertaisesti mielettömyyttä.” – ”Tractatuksessa” Wittgenstein koki ratkaisseensa kaikki ratkaistaviksi mahdolliset filosofiset ongelmat. ”Ja ellen erehdy tässä suhteessa, silloin tällä teoksella on arvoa siinä, että se osoittaa, miten vähän on saavutettu, kun nämä ongelmat on ratkaistu.”
Tavallaan länsimaisen filosofian historia siis loppuu Wittgensteiniin. Ne saatesanat, jotka hän itse kirjoitti kumpaankin julkaistuun teokseensa – ”Tractatukseen” vuonna 1918, ja postuumina julkaistuun ”Philosophical Investigations” -koosteeseen vuonna 1945 – kannattaa lukea sen jälkeen, kun asianomaiselle asiaan paneutujalle on itselleen valjennut joukko tosiasioita siitä valtavasta ajattelumurroksesta – kognitiivisista emergensseistä – jotka eurooppalaisen keskiajan ja uuden ajan taitteesta tekivät ihmisen historiassa niin ainutlaatuisen.
”Tractatuksesta” hän huomauttaa heti kättelyssä, ettei kyseessä ole filosofian oppikirja. Hän toteaa, että teoksen voi ehkä ymmärtää vain se, joka on jo itse ajatellut samankaltaisia ajatuksia. – Tästä ankarasta rajauksesta huolimatta kirjaa on käytetty akatemioissa nimenomaan tai oikeastaan vain oppikirjana. Tämä kertoo jotain siitä sitkeydestä jolla keskiaikaisen käsiterealismin opillinen perinne oman sivistyksemme keskiössä yhä elää – ja miten kammottava rajalinja Wittgensteinin viimeisenä edustaman eurooppalaisen ajattelun filosofisen perinteen ja oman aikamme kulttuurisen narsismin väliin repeää.
”Filosofisten tutkimusten” esipuheessa hän on vieläkin pessimistisempi – saattaa fragmentaarisen koosteen julki vahvaa spengleriläistä epäilyä äänensävyssään. ”Se, että tämän teoksen osaksi tulisi puutteineen ja tämän ajan pimeyden keskellä luoda valoa joihinkin mieliin, ei ole mahdotonta, mutta tietenkään se ei ole todennäköistä.”
 |
| Wittgenstein-suomennokset Heikki Nyman |
Suomalainen kansa nousi suunnilleen sadassa vuodessa kivikautisista savupirteistä yhdeksi maailman esimerkillisimmistä hyvinvointivaltioista – mutta on sanomattakin selvää, ettei meillä kielellis-kulttuurisena kansallisvaltiona voi olla mitään sellaisia sivistyksen institutionaalisia perinteitä, jotka tuossa ajassa olisivat muovanneet meistä kulttuurikansan. Kaikkien historiallisesti alistettujen kansojen tapaan omaamme erityisen herkkyyden jakautua kaikissa kysymyksissä kahtia, olemme alistamis- ja alamaismentaliteetin läpitunkemia, kampitamme ja kiusaamme toisiamme euroopanennätysmäärin, ja kansantautinamme on edelleenkin masennus. Syvä masennus on tyypillisesti vaivannut niitäkin, jotka kaikista kampitusyrityksistä huolimatta ovat onnistuneet nostamaan päänsä yhteiskuntamme yhdenmukaisuuden normipaineen pinnan yläpuolelle. Vietämme tänään ja aina Eino Leinon päivää.
Myös niin sanotut suomalaiset hyveet – lainkuuliaisuus ja lojaalisuus, ahkeruus ja rehellisyys, työ-, mies- ja sotakuntoisuus, kova halu nousta oppisivistystä hankkimalla paremman väen piiriin – ovat alistetuille kansoille tyypillisiä asenteita, jotka kansan historiassa ovat olleet keinoja osoittaa oma tarpeellisuus hallitsevalle herrakansalle.
Suomen katajainen kansa on kasvatettu Hurrin ja Herran nuhteessa, ja kolmesta kovasta yhtenäiskulttuuri-instituutiostamme – ne ovat kuin valtioita valtiossa – kirkosta, koulusta ja kasarmista tuo koulu on tainnut olla se, joka luonnostaan on mustasukkaisimmin varjellut tämän alistetun kansan mustavalkoista kulttuuriperinnettä. – Ja se onkin varjeltu niin ettei varsinasta ajattelun vapautumista ole toistaiseksi koskaan tapahtunut. Edes pakkoruotsista emme vielä ole päässeet irti.
Kuten kuvaan sopii, juuri koulu on ollut jatkuvien näennäisuudistusten loputon näyttämö – matkan varrelta voisi poimia sadoittain tahatonta parodiaa edustavia hallinnonuudistuksia ja sisällöllisiä opetuksen yksityiskohtia. Sanotaan nyt tässä – ikään kuin asiayhteyteen tiukasti kuuluen – se, että uskonnon ja psykologian lehtoraatit kulkivat oppikouluissa kiltisti rinnakkain, ja edelleenkin lukion filosofian oppikirjat esittelevät ”kartesiolaisen dualismin” – joka siis oikeasti on koko ihmiskunnan historiassa yksi kaiken rationaalisen ajattelun kulminaatiopiste – puhtaasti uskonnollislaatuisessa kontektissa, ruumiin ja sielun kahtiajakona. – Sekin kertoo jotain siitä hirvittävästä opillisesta tunnustuksellisuudesta, joka kansamme korvien välissä yhä ”sivistyksen” nimissä jyllää. Ja kas kummaa – teologinen tiedekunta näyttää tuottavan filosofeja, myös Wittgensteinista väitelleitä – onpa todella outoa, hmmm.
Tällaisten yksityiskohtien – niin kammottavia kuin ne voivatkin olla – kautta emme kuitenkaan saa katsettamme auki koko sille kulttuurin leveydelle, jolla alistetun kansan ajattelu on alaspainettua. Vain alistushistoria voi selittää, miksi suomalaiset ovat kansana sekä kaksinaamaisia – julkisen elämän ja perhepiirin vastakohtaisuus näkyy esimerkiksi synkissä perheväkivaltatilastoissa – että erityisen vieraskoreita, esimerkiksi kaikkeen toiskulttuurisuuteen suorastaan haltioituneella tavalla rakastuvia. Kun ei ole mitään historiallista taustaa, kaikenlainen ekstriimi räikeys hypnotisoi heikon tahdon.
Se on myös oman kulttuurisen narsismin aikamme tragedia – sama sielu, joka taantuu takaisin alkusymbioosin voimaannuttaviin kohdekokemuksiin, on sielu, joka erityisesti tulee riippuvaiseksi ulkomaailman tarjoamista erikoisista efekteistä.
Sosiologiamme grand old man, Erik Allardt, totesi toistuvasti, että suomalaisessa yhteiskunnassa perusvastakohtaisuus yläluokkaisen eliitin ja niin sanotun tavallisen kansan välillä on erityinen, poikkeavan syvä. Ehkä tällainen negatiivista kultinmuodostusta suosiva perusasemointi on vaikuttanut myös niin, että meillä poliittiset ja tiedolliset ideologiat ja ismit ovat ihmisidentiteettejä paljon enemmän määrääviä voimia kuin mikä olisi kohtuullista. Meillä tosiaankin ihmiset voisivat vaikka ampua toisiaan ihan sillä perusteella että toiset tekevät ristinmerkin kahdella, toiset kolmella sormella.
Kun ihmisidentiteetti on kipeä, identifikaatio on kultaakin kipeämpää.
Ihmettelin taannoin 60-70-lukujen vaihteessa miten varsinkin akateemisen opiskelijanuorison piirissä syntyi sittemmin "taistolaisuudeksi" ristitty ideologinen ilmiö, johon julkilausumattomana mutta vahvana motiivina kuului väkivaltaisen vallankumouksen ihailu, joka sinänsä kiivaissakin kokkapuheissa kuitenkin aina kuvattiin ja selitettiin vallanvaihtoon ja yhteiskunnan rajuun muutokseen väistämättä aina kuuluvana, mutta ei kenenkään toivomana oheistuotteena.
Tuo suunnaton tekopyhyys ja ideologisissa yläpilvissä leijuminen lopulta kaatui omaan todellisuudentajuttomuuteensa, niin paljon kuin kaikki uhrituntoihin samaistuvat narsistiset työväenliikkeen tyttölapset siitä estradeilla jaksoivatkin väräjävillä äänillään laulaa.
Tapahtui täysin käsittämättömiä ilmiöitä ja vireille pantiin niin härskejä ideologisia hankkeita – kuten niin sanottu ”Pirkkalan moniste” tai kiistakirja ”Oikeuslaitoksen politisoimisesta” – ettei jälkikäteen ole oikein mahdollista ymmärtää miten sellaiset ylimalkaan voivat olla mahdollisia. Mutta sellaiselle on selityksensä kollektiivisessa alitajunnassa – kukaan toimijoista ei tosiasiassa kokenut missään vaiheessa olevansa väärällä asialla, vaan kaikki kokivat edustavansa oikeutta, jonka myös ”jäljestätulevien valtavat laumat” kohta kokisivat oikeana.
Tuona aikana jokainen omilla aivoillaan ajatteleva tunsi tavatonta turhautumista. Yhteiskuntaa kaapattiin kabineteista käsin – vallankumousta suunniteltiin ruotsinkielisen yläluokan kaikkein herraskaisimmissa ravintoloissa. Joka ei lähtenyt mukaan, huomasi että toimitusten tiet menivät lukkoon kaikilla julkaisuareenoilla. Ei nykyisessä ilmianto- ja irtisanoutumis- ja wokellus- ja känselöintikulttuurissa ole mitään periaatteessa uutta.
Ei tuo uhrituntoihin palautuva kitkeryys olemassa olevaa yhteiskuntaa vastaan mihinkään hävinnyt, vaan siellä se edelleenkin kummittelee kaikkien vallankumouksellisten ideologioiden ja veristen terroritekojen pohjimmaisena motivaationa, ja vaikka nuo joukot vähenisivätkin, luulen että todellisen motivaation joukkovoima vain kasvaa, kun mukaan samaan eetokseen on liittynyt paljon muutakin kuin vain perinteisten työväenpuolueiden kannattajia. Huomautan, että se pinnanalainen sympatia, jota poliittisen työväenliikkeen ihmiset ovat historiallisesti tunteneet internatsionaalisuuden hengessä maailman kaikkia ”sorrettuja” kohtaan, perustuu nimenomaan yleisinhimilliseen perusnarsistiseen taipumukseen saada voimaantumisen kokemuksia samaistumisesta uhrirooleihin.
Emme saa ajatella ”valtaa” maagisena asiana, vaan meidän on tunnettava ihmisen alkuperäinen luonne lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalisena olentona. Varhaisiin kehitysvaiheisiin palautuva samaistuminen uhrituntoihin – voimaantuminen uskonnollislaatuisista omnipresenssin ja omnipotenssin tunnoista – on pahin alitajunnan ansa, johon ihminen voi astua. Kaikki uhrit ovat alitajunnassa ”viattomia” – ja samaistuminen viattomuuteen kuin itsestään antaa samaistujalle niin moraalisesti kuin tiedollisesti oikeassa olijan valtuudet. Uhrirooleihin samaistuminen johtaa omankädenoikeuteen.
On hämmästyttävää havaita, että itse tuo kaikkein pohjimmaisin motivaatiokin – epämääräinen ja mihinkään kirkkaaseen älylliseen muotoon koskaan kiteytymätön – yhteiskunnanvastainen ja jopa elämänvastainenkin ja väkivallankin hyväksyvä tunne – nimenomaan siis vahva tunne, johon kaiken lisäksi psyyken pohjalla sulaa itsetuhon motiivi – tunne siitä että "on lyötävä alas koko vanha maailma" ja aloitettava kaikki aivan puhtaalta pöydältä – tämä mieliala on oman yhteiskuntamme pinnan alla jo aika yleinen.
Huomautan vain, miten vahvoja kaikki ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” erilaisiin aatekaapuihin puetut oppirakennelmat ovat. Kaiken kaikkiaan käsittämätöntä. Ei ole niin pientä ihmistä, joka ei oman syvyysperspektiivin puuttuessa kasvaisi jättiläisen kokoiseksi voimaantuessaan samaistumisesta uhrirooliin.
Salaliitot eivät oikeasti ole niinkään niitä kabineteissa juoniaan punovia vallankumouksen akateemisia teoreetikkoja – todelliset salaliitot muodostuvat pikemminkin siitä mitä julkisuudessa ei puhuta kuin siitä mitä kabineteissa puhutaan. Voitaisiin kai sanoa niinkin, että chomskylaisittain salaliitto on eräänlainen yhteiskunnallisessa keskustelussa käytetyn kielen sairaus – salaliittolaiset ovat niitä, jotka on sidottu toisiinsa sensuroidussa kielessä kehittyneiden kiertoilmausten armottoman tiukoilla ketjuilla.
Todellinen salaliitto on kuin mikä tahansa uskonto – sitä pitää yllä se, ettei sitä koskaan nosteta päivänvaloon eikä käsitellä älyllisesti – se on kuin kiihkouskovaisten joukko, jossa jokainen on vetänyt päähänsä mustan säkin ja hokee toinen toisilleen: älkää peljätkö veljet, tässä me olemme yhdessä samassa pimeässä huoneessa kaikki. Samalla asialla kaikki. Samalla oikeutetulla asialla kaikki.
Kun työväenpuolueet, tai kulttuurieliitin herraskaisin bättre folk -kerros, vihreät ynnä muutkin poliittiset ja vähemmän poliittiset intomielet, joita epämääräinen yhteiskunnanvastaisuus kuitenkin suuresti puhuttelee, sallivat itselleen nykyisen puhumattomuuden kulttuurin, jossa kaikki mikä on vähänkin kipeätä sensuroidaan ja jossa kaikki ajattelu muuttuu valkoisiksi tabuaukoiksi ja vain ideologiset leimasanat ja niihin olemuksellisesti liittyvä ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri saavat elää ja luoda yhä enemmän pelkoihin perustuvaa yhteiskuntailmastoa – mistä muualta tämä joukko kokisi saavansa vahvistusta kuin tänne täysin eriperusteisista kulttuureista virtaavasta sekalaisesta kansainvaeltajasakista?
Ehkä nuo muukalaiset ovat juuri "se voima jota järjestelmä ei hyväksy vaan sulkee ulkopuolelle" – eli marxilaisen opin mukaan "se voima, joka kaataa järjestelmän".
Eli hei, eläköön marxismi-leninismi ja taistolaisuus! Ihanteet eivät ole kuolleet – vaikka niistä ei juuri nyt paljon ääneen puhutakaan. Vallankumouksen tuleminen on vain väestönvaihdon päässä!
-------------------------------------