Yleisökysymys: Tarkoititko tekstissäsi sitä, että nainen on objekti?
En tietenkään. Tarkoitan niitä vahvoja tajunnallisia hahmoja – raameja, sielun ikkunoita, tai millä ikinä käsitteellä ihmisen minuuden kussakin ajassa omaamia havaitsemisen ja ajattelun rakenteellisia puitteita pitäisikään nimittää.
Ihminenhän on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laji, ja esimerkiksi inhimillinen kieli – ajattelun työkalu – on sosiaalista muodostetta. ”Yksityinen kieli on mahdottomuus”, kuten viime vuosisadan nerokas kielifilosofi Wittgenstein sanoi.
Jokainen aika ja jokainen kulttuuri on kehittänyt omat tajunnalliset rakenteensa, ja tämä kehitysprosessin alkupäätä on turha yrittää jäljittää. Se häipyy evoluution varhaiseen alkuhämärään, ja siitä tiedämme vähän mutta riittävästi, jotta voisimme ymmärtää minkälaatuisista tajunnallisista tekijöistä on kyse. Kenttätyötä tehneiden kulttuuriantropologien kuvauksia hyödyntäen kirjoitti muun muassa sosiologian perustajahahmo Emile Durkheim teoksen ”Uskontoelämän alkeismuodoista”, jossa hyvin kuvataan ”nimeämisen” käytäntöjä, jotka kaikkein primitiivisimmillä kielen kehitysasteilla näyttelevät keskeistä roolia kielen varsinaisen tehtävän – yksilöiden yhteen liittämisen ja yhteisen ymmärryksen – syntymisessä ja täyttymisessä.
Tutkimusmatkat ihmisyyden alkulähteille olisivat yleishyödyllisiä siksi, että oppisimme vähitellen ymmärtämään myös sitä järkyttävää tosiasiaa, että olemme itsekin tajuntamme historiallisten muodosteiden vankeja – olemme kaikki ikään kuin suljettuja kielen ja sen käsitekoneistojen häkkiin, ja koemme jopa, että ajatteluamme rajoittavat kalterit ovat peräänantamattomuudessaan rautaisia tukirakenteita, joiden varaan rakennamme ”perusteluja”, ja joihin jostain syystä luotamme kaiken ajattelumme ja ”järkemme”. – Tätä ikuisesti kehityshistoriallista tilannettamme Wittgenstein yritti selvittää itselleen joskus 1920-30 -lukujen vaihteessa, ja siitä alkoi se toinen filosofinen tie, joka sitten johti postuumina julkaistuun ”Investigations” -teokseen.
Mikään aika ei koskaan voi kyseenalaistaa oman aikalaisajattelunsa – sille ominaisen hahmon- ja käsitteenmuodostuksen, sille ominaisten loogisten muotojen ja rationaalisuuden – perusteita. Ne ovat historiallista ja sosiaalista muodostetta, ja ne ovat olemuksellisesti kyseenalaistamaton maaperä, jolla ajan koko todellisuudentaju lepää.
Tietoista ajatteluamme hallitsevat hahmot, joita kukaan koskaan ei voi itseltään riisua ikään kuin aloittaakseeen kaiken alusta – ne ovat päättymättömässä jatkumossa annettuja hahmoja, jotka muuttuvat, jos yleensä ovat muuttuakseen, vain satojen tai tuhansien vuosien kehitysperspektiivissä – ne on jokaiseen aikalaiseen istutettu jo äidinmaidossa, ja kulttuurin ja yhteisön kaikki elämää säilyttävät voimat on valjastettu niiden ”totuudellisuuden” sementoimiseksi – ne muodostavat ajan hengen, ajan järjen ja ajan tiedon.
Yritin edellisessä blogitekstissä kirjoittaa tuollaisia ongelmia auki. Se onnistui huonosti tai ei sitten ollenkaan. En edelleenkään tiedä enkä ymmärrä, mikä olisi se tapa, jolla me tämän ajan ihmiset ylimalkaan saisimme itsellemme mahdollisuuden edes jollakin tavalla oivaltaa, ettemme edusta mitään sen ikuisempaa totuutta tai järkeä kuin minkään menneen tai tulevankaan aikakauden ihmiset. Ihmisen tietoisuus ja ajattelu ovat aina joidenkin perustavanlaatuisten ehtojen rajoittamia.
Ja hurskaasti olen uskonut siihen, että jos yrittäisimme ymmärtää jonkin oman kulttuurimme aiemman aikakauden aikalaisajattelua ja -tuntoja, me ehkä saisimme tilaisuuden ymmärtää jotain oman aikamme järjen rajoituksista.
Siksi palaan aina antiikkiin. Antiikin kreikkalaisille objektit, subjektit, predikaatit, attribuutit ja toimintaa ja tapahtumista ilmaisevat teonsanat sijoittuvat tajunnan lokatiivisissa asemoinneissa toisiinsa nähden aivan eri kohtiin kuin mitä ne meille visuaalisen mieltämisen ja kartesiolaisen rationaalisuuden kasvateille sijoittuvat. Nämä tajunnalliset perushahmot ja niille perustuvat järkijäsennykset olivat aivan toisenlaisia kuin ne jotka meillä nyt ovat korviemme välissä.
Antiikin ihmiset esimerkiksi sijoittivat ”syyt” – so. fysikaalisiin esineisiin kohdistuvat vaikutusvoimat – näiden olioiden sisään niiden ominaisuuksina – heillä ei ollut mitään senkaltaista syysuhdeajattelua saati sitten päämäärärationaalista järkeä kuin mikä nimenomaan meille eurooppalaisen uuden ajan visuaalista kognitiota hyödyntäville, kartesiolaisen järjen ja lineaarisen aikakäsityksen omaaville ihmisille on niin luontaista että kuvittelemme sen ainoaksi mahdolliseksi ”totuudellisuuden” muodoksi.
Marshall McLuhanin nerokkaista oivalluksista inspiroitunut Neil Postman kysyi – se taisi olla hänen kirjassaan ”Lapsuuden lyheneminen” – miksi Rooman valtakunnassa jo olleet kognitiiviset kyvyt, kirjoitus- ja lukutaito sekä ajantaju, katosivat täysin, kun Eurooppa vajosi outoon likimain tuhat vuotta kestäneeseen depersonalisaation uneen. Jos tietäisimme vastaukset tällaisiin kysymyksiin, itseymmärryksemme lisääntyisi ratkaisevasti.
Nyt tiedämme niistä vielä liian vähän. Mutta tietämättömyytemme ei ole suurin syntimme – suurin synti on se, ettemme edes pyri tietämään. Emme osaa poistua mukavuusalueeltamme – oman aikalaisajattelumme ja järkemme raamituksista – emmekä uskalla ottaa kannettavaksemme sitä hirvittävää sielullista epävarmuutta, joka jokaista nimettömiin sielun syvyyksiin sukeltavaa siellä odottaa. Ehkä meille on käynyt niin, että olemme omassa sivistyksessämme valinneet ja keskittyneet pönkittämään täysin päinvastaisia tiedollisia ansioita – emme edes näe että edellisten aikakausiemme hahmottaminen niiden omilla ajatteluehdoilla olisi mikään kyky – päinvastoin, olemme leikkaamassa itsemme irti historiallisesta jatkumosta ja alamme aivan vakuuttuneina uskoa siihen, että itse edustamme jotain aivan absoluuttista ajattelua, absoluuttisia totuuksia ja absoluuttista järkeä. Kuunnelkaapa vain kuinka poliitikot puhuvat propagandassaan ylpeästi siitä, että he perustavat ratkaisunsa ”tieteelliseen totuuteen”.
Mutta tiedolla on ollut monia muotoja, eikä edes se erityinen tiedon muoto, joka on saanut ilmauksensa ”tieteessä” ole ollut aikojen varrella muuttumaton.
Eikä ihmiskuva typisty tietoon eikä tieteeseen – tarvitsemme itseymmärrykseen paljon syvempiä kehitysperspektiivejä kuin mitä mikään empiirinen tutkimus voi käsiteltäväksemme antaa. Voisimme tässä esittää hyvinkin provokatiivisia kysymyksiä. Kuinka moni meistä edes yrittää vastata Postmanin kysymykseen? Kuinka moni noteeraa esimerkiksi sen tosiasian, että kirjoitus- ja lukutaito ja ajantaju kuuluvat samaan kognitiiviseen kokonaisuuteen? Tai edelleen: kuinka moni ymmärtää, että koko ihmissuvun historian suurin tajunnallinen murros sijoittuu eurooppalaisen keskiajan ja uuden ajan väliin? Että se oli kognitiivisten resurssien käännekohta – koko vanhan- ja keskiajan sivistys oli perustunut korvan ja kuuloaistin kognitiivisille ominaisuuksille, uusi aika valjasti käyttöön silmän resusrssit ja visuaalisen mieltämisen mallit.
Akateeminen väkemme marssii tohkeissaan pride-kulkueessa ja kyhää työkseen tunnustuksellisia oppirakennelmia, joissa kansainvaelluksen seurauksena tapahtuvaa vanhojen eurooppalaisten kielellis-kulttuuristen kansallisvaltioiden väestönvaihtoa yritetään aivan epätoivoisesti sovittaa ja sijoittaa yliyleistävillä yleiskäsitteillä piirrettyihin edistyksen koordinaatistoihin. Ja päivä päivältä käy yhä selvemmäksi, että kaikki tämä tieto on niin eksyksissä kuin ihminen voi olla vain täydellisessä uskonhurmiossa, paniikissa tai pakoreaktion vallassa.
Eurooppaan, joka uudella ajalla koki visuaalisen mieltämisen, kartesiolaisen rationaalisuuden ja empiirisen tutkimusmenetelmän tiedolliset vallankumoukset, vaeltaa vielä tällä vuosisadalla satoja miljoonia ihmisiä kehitysmaista ja kulttuureista, joissa on vallinnut tunnustuksellisen uskonnollisuuden lukitsemana ikiaikainen kuvakielto, alkeellinen normimoraali, jyrkkä sukupuoliseparaatio – kulttuureista, joilla ei ole mitään yhteismitallista oman kulttuurimme, sen erinomaisen erityisten ansioiden mutta ei myöskään se tämänhetkisten kipeyksien kanssa.
Kulttuurikausien ja aikalaisajattelujen premissien keskinäisen vertailun lisäksi voisimme yrittää palauttaa omaa ajatteluamme sen todelliseen historialliseen ja kehitykselliseen alkupisteeseen – eli niin koko ihmissuvun kuin kaikkien aikakausien jokaisen ihmisyksilön varhaisimpaan tajunnalliseen alkutilaan – imeväisiän omnipresenssin ja omnipotenssin – kaikkiallisuuden ja kaikkivoipaisuuden – tuntoihin. Nuo tunnothan jäävät jokaisen tajuntaan eräänlaisena taustavakautena tai -varmuutena, johon palataan aina esimerkiksi silloin, kun ihmismieli syystä tai toisesta kriisiytyy ja turvallisuutta on etsittävä sielun syvistä vesistä.
Omnipresenssin ja omnipotenssin tunnot ovat maailman kaikkien uskontojen ikuista rakennusainetta, eikä maailmasta liene löytynyt yhtään ihmisyhteisöä, jossa ei jonkin muotoista uskonnollisuutta esiintyisi. Uskonnot eivät siis alun alkaenkaan ole uskontoja, vaan kaikkiallisten tajunnallisten tuntojen tyyssija, josta sitten kaikki tunnustuksellinen ajattelu nousee.
Sanoisin näin: siellä missä aikakausi ajaa ajattelussaan päin seinää niin että häkkien kalterit kolisevat, siellä kaikki ajattelu taantuu tunnustukselliseksi, ensin puoliuskonnollisiksi ideologioiksi, sitten totalitarismeille ominaiseksi sokeaksi tunnustuksellisuudeksi, jossa jokainen kriittinen toisinajattelija koetaan ihmisyyden suurimpana uhkana – niin että lopulta sorrutaan sensuurin, pyhän tabuajattelun ja ajattelun valkoisia aukkoja peittämään kehittyvien yliyleistävien ylevöitettyjen yleiskäsitteiden kautta silkkaan ihmistuhontaan – kaikki totalitarismit sortuvat lopulta puhdistuksiin.
Ja tässä tullaan sitten siihen kaikkein tärkeimpään tosiseikkaan: että tällaiset yhteisölliset taantumat ovat ihmisen – lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalisen olennon tajunnallisiin ja tiedollisiin sielunmekanismeihin niin tiukasti ja peruuttamattomasti sisäänkudottuja, ettemme koskaan tule minkään järkiajattelun puitteissa pääsemään niistä irti. Kaikkia kulttuureja ja ihmisyhteisöjä tulee hamassa tulevaisuudessammekin aina uhkaamaan joukkomittaisten sosiopsyykkisten taantumien vaara.
Ja tämän saman tosiasian tunnustaminen johtaa myös toiseen totuuteen, jonka omaksuminen sitten saattaakin olla aikalaisajattelullemme jo ihan liian iso pala nieltäväksi. Tosiasia, toistan: tosiasia on nimittäin se, että yhteisöt voivat taantua totalitarismiin minkä tahansa aikalaisjärkeen kuuluvan tiedollisen tai opillisen ajattelun aatekulisseissa – ja jos nyt katsomme mitä eurooppalais-länsimaisissa yhteiskunnissa on tapahtumassa, totalitarismiin ollaan vajoamassa paradoksaalisesti nimenomaan ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” aatteellisissa kulisseissa.
Nuo ideologiat edustavat käsitteenmuodostusta, jossa vaikuttavimpina elementteinä ovat yliyleistävät ylevöitetyt yleiskäsitteet, jotka on fokusoitu tajunnallisiksi tukikohdiksi, joista käsin todellisuuden kimppuun hyökätään. Päätellään käsitteistä todellisuuteen päin – ja jos päättely ei ole todistusvoimaista, sitä pahempi todellisuudelle.
Se on keskiaikaista käsiterealismia, tuollainen päättely yleiskäsitteistä todellisuuteen päin.
Kuinka saattaisimme tajuta oman ajattelumme tämänhetkisen alennustilan? Ihmiskuvamme piirtää ihmisen ääriviivat ja jättää ihmisyyden sisäiset tekijät täysin ymmärtämättä. Hullaannumme ihmisen ihonväristä, rodullisista tai kulttuurisista tunnusmerkeistä niin, että ”tasa-arvon” nimissä huijaamme tai pakotamme itsemme ajattelemaan, että ”kaikki ihmisyys on yhtä ja samaa”.
Säädämme kiintiöitä erivärisille ihmisille, nostamme heidät mainosmaailman valokuviin, kirjoitamme lakeja ja rankaisemme toinen toisiamme siitä, että emme esimerkiksi pidä ”pyhänä arvona” joillekin tunnustuksellisille uskonnoille ominaista taipumusta vastata loukkauksiin väkivallalla. Elokuvien arvokkaimmat palkinnot jaetaan vain niiden tekijöiden kesken jotka ovat ottaneet kiintiöajattelun lähtökohtaisesti tosissaan, ja ehkä pian Nobel-palkinnotkin jaetaan puhtaasti rodullisin kiintiöperustein?
Kaikessa tässä ”ihmisarvo- ja -oikeusideologisessa” tolkuttomuudessamme taannumme takaisin oman kulttuurimme suuren, tuhatvuotisen historiallisen taantuman alkeellisiin ajatteluehtoihin – kaikki taantuman merkit ovat jo yhteiskuntailmassamme. Akateeminen sivistyneistömme etsii voimaantumista omnipresenssin ja omnipotenssin tunnoista, tiedolliset ja aatteelliset oppi-ismit ovat jo aikapäiviä sitten sulaneet yhteen, käsitteelliset kipeät tabut poistetaan kielestä ja ajattelusta, ja ajattelun valkoiset aukot katetaan yliyleistävillä yleiskäsitteillä. Maagiset leimasanat hallitsevat poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua, ja mielipide-inkvisitiot institutionalisoituvat, kun ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri vakiintuu. Luonteeltaan tunnustuksellinen, puoliuskonnollisesta totaaliseksi uskonvarmuudeksi sementoituva tiedollinen käsitepinta on jo syntynyt. Sillä kävellään jo kuin Jeesus vetten päällä.
Ehkä saamme syyttää tästä kaikesta sitä samaa individualismia joka taannoin uuden ajan aamunkoitossa asetti subjektin ja objektin vastakkain ja mahdollisti empirismin ja luonnontieteet. Individualismi on vain saanut kasvaa totaalisen sokeuden asteelle – näemme aineellisesti yltäkylläisen maailman, jossa aistivoimainen ärsykerikkaus kuluttaa loppuun sellaiseen täysin valmistautumattoman elimistömme ja hermojärjestelmämme.
Ehkä voisimme myös syyttää itseämme niistä filosofisista harharetkistä, joihin oman aikamme oppineisto ja, hmmm, luvalla sanoen narsismissaan paatuneisuuden asteelle taantunut erilaisten julkityrkkyjen ”vaikuttajien” joukko – jossa on poliitikkoja, virkamiehiä, juristeristeja, journalisteja, kansalaisaktiiveja ja kaikenlaisia kahvipöytien ikuisia juoruämmiä – jatkuvasti paatostaan paisuttaen syyllistyy.
Se joukko, joka on yhteiskuntiamme ideologisesti ihanteelliseen totalitarismiin romauttamassa, on jo niin valtavan yhdenmukaisuuden paineen ohjaama, ettei niillä pienillä vähemmistöillä tai hyvinkin yksinäisillä älyköillä, jotka yrittävät potkia vaikkapa monikulttuuristumista tai pride-banaliteetin tapaisia ilmiöitä vastaan, ole mitään merkitystä.
Jatkuvasti vahvistuva kulttuurinen narsismi – ja siihen kuuluva uhriajattelusta – uhrirooleihin samaistumisesta – saatava voimaantuminen tulevat voittamaan tämän taistelun. Ja ehkä nytkin käy niin kuin N-liiton ja natsi-Saksan totalitarismien mukamas kukistuttua kävi – ettei kukaan edes jälkikäteen kirjoita historiaa jossa tapahtumisen tajunnalliset taustatekijät nostettaisiin esiin. Sillä tavalla totalitarismit eivät koskaan kuole -- ne jättävät jälkeensä älyllisen tyhjiön, joka vain odottaa seuraavaa täyttymystään. Kas, ihminen on aina osannut ottaa annettuna totuutena juuri sen kokemuksellisen vaikutelman, joka hänelle vallitsevassa aikalaisajattelussa tarjotaan.
-----------------------------------------