Aika, ajanhenki ja aikalaisajattelu.
Eurooppalaisen uuden ajan kartesiolainen rationaalisuus
täydellistyi viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä,
ja jos paikka olisi mahdollista osoittaa,
se olisi vuosisadanvaihteen Wien
Olemassa olevien dokumenttien pohjalta voisi päätellä, että Wittgenstein kirjoitti ”Tractatuksen” ensimmäisen maailmansodan taisteluhaudassa yrittäessään tyydyttää yksinäistä filosofista itseään ainoana kumppaninaan kuolema, itseinho ja itsetuho.
Filosofinen minä sijoittuu kielimaailman näkökentässä silmänpohjaan, ja elementaarilauseen subjekti on se raja, joka sulkee kokemuksellisen ja käsitteellisesti määriteltävissä olevan maailman. Itse asiassa tuo idea kielisubjektista maailman rajana on ”Tractatuksen” polttopiste tai prisma.
Kaikki alun perin tunnustuksellinen ajattelu, ja ajattelu, joka taantuu tunnustukselliseksi, jää auttamatta kielimaailman ulkopuolelle.
Emme voi määritellä uskontoja tai aatteellisia ideologioita käsitteellisesti – mikä ei tietenkään tarkoita sitä ettemme nimenomaan käyttäisi käsitteitämme niiden määrittely-yrityksiin. Se, ettemme ole koskaan päässeet käsitteelliseen selvyyteen, mutta emme ole koskaan luopuneet yrittämästä, kertoo tilanteemme koko toivottomuuden.
Elämme tunnustuksellisen ajattelun suhteen totaalisessa käsitesekaannuksessa. Idealismi ja realismi elävät käsitteellisessä ajattelussamme päällekkäin, ja jos filosofista minää jäljitämme, se löytyy pisteestä jossa ”solipsismi ja realismi yhtyvät”.
Ei ole olemassa sitä positiota, sitä käsitteellistä kattotasoa, johon voisimme kielen tikkailla kiivetä nähdäksemme maailman koko sen laveudelta. Ei ole kielimaailmaa, jossa voisimme nähdä maailman oikein. Ainoa mitä voimme – ja mitä meidän pitäisi tehdä – on ymmärtää ja myöntää tämä ajattelumme rajoittuneisuus.
Mutta juuri sitä olemme täysin kykenemättömiä tekemään. Laadultaan maaginen valta paikkaa ne tiedolliset aukot joita ajatteluun väistämättä jää. Tabuajatteluun aukeavat valkoiset aukot peitetään yliyleistävillä yleiskäsitteillä, joiden yli yhteiskunnallisen vallan käyttäjät kävelevät kuin Jeesus vetten päällä.
Maailmasta ei ole löytynyt ainoatakaan ihmisyhteisöä, jossa ei esiintyisi jonkin muotoista uskonnollisuutta. Tajunnalliset alkumuodot – tajunnalliset alkiot – ovat nimenomaan uskonnollislaatuisen tunnustuksellisen ajattelun alkioita. Kaikki maailman uskonnot palautuvat varhaisimmassa lapsuudessa vallitseviin omnipresenssin ja omnipotenssin – kaikkiallisuuden ja kaikkivoipaisuuden – tuntoihin.
Kun puhumme esimerkiksi ”uskonnonvapaudesta”, tarkoitamme yhteisöilmiötä, jolla on sekä pohjimmainen tunnustuksellinen ominaisuutensa että opillisesti järjestynyt käsitteellinen pintansa – ja näiden lisäksi se on yhteisössään järjestäytynyt – järjestäytyneen vallan – organisaatio.
Yleistävä käsitteenmuodostuksemme kehittyy yrityksenä sulattaa kaikki tällaiset ominaisuudet yhteen niin, että syntyisi illuusio kattotasolla hallittavissa olevasta kokonaisuudesta. Mutta reaalimaailmassa nuo uskontoilmiötä muodostavat tekijät ovat kaikki keskenään erilaatuisia ja yhteismitattomia. Uskonnonvapautta koskevissa oikeudenkäynneissä – joita meillä on käyty niiden sotalain pykälien käsitepuitteistuksissa jotka koskevat ”uskonrauhaa” – juristeristista tuomiovaltaa käytetään tabuajattelun valtuutuksella.
Tuomarin nuija on työkalu, jolla tiedollisessa ajattelussa ammottavat aukot nuijitaan umpeen. Tosiasia, ettei maailman kaikista uskonnoista löydy edes kahta yhteismitallista, vaan kaikki maailman uskonnot sulkevat tunnustuksellisella tavalla – vallan legitimoitumisen laatutekijöiden ja perinteessä kehittyneiden käsitteellisten kiertoilmaisujen kuin myös moraalia institutionalisoivien pakottavien käytäntöjen kentällä – toisensa pois – tämä tosiasia on aivan liian hirveä, jotta se kestäisi avoimuutta, käsittelyä käsitteillä jotka yleistämisen sijasta keskittyisivät kuvaamaan yksityiskohtaisesti sitä mitä reaalitodellisuudessa tapahtuu.
Emme tuomitse toiskulttuuristen nuorisojengien väkivaltaa tai edes terroritekoja järjestäytyneenä rikollisuutena, koska niissä ilmenevä järjestäytyminen jää pinnanalaiseksi ja piileväksi, emme tuomitse uskonnon nimissä harjoitettua sukupuoliseparaatiota vaikka sillä olisi niin julmia käytäntöjä että ne oman kulttuurimme arvoasteikoilla täyttäisivät törkeän väkivallan tunnusmerkit, emme tuomitse lasten sukuelinten silpomista, vaikka omassa keskuudessamme vastaava veriteko ei olisi vain vastenmielinen vaan syvästi ihmisyyttä loukkaava.
Ja sallimme kaiken, mikä uskontojen nimissä niiden sisällä tapahtuu, vaikka uskonnot saattavat absoluuttisesti kieltää ihmisiltä kaiken ajattelun vapauden – ja jopa kuolemanrangaistuksen uhalla estää eroamisen uskonnon yhteydestä.
Tämä marssijärjestys, joka saa ilmauksensa oikeudellisissa käytännöissä, kertoo pohjimmiltaan siitä, millainen marssijärjestys kaikella tunnustuksellisella ajattelulla yhä edelleen myös sivistyneiksi itseään nimittävien valtioiden reaalipolitiikassa on. Mitä taantuneempaan tunnustuksellisuuteen jokin uskonnoksi nimettävä yhteisöilmiö tunnustuksensa sisällä vajoaa, sitä enemmän me itseämme sivistyneinä pitävät eurooppalais-länsimaiset ihmiset sitä ja sen ”pyhyyttä” pokkuroimme.
Totalitaristiseen sosiopsyykkiseen taantumaan
voidaan ajautua Orwellin tai Huxleyn mallin mukaan,
ja me tämän ajan ihmiset olemme niin mallikkaita,
että taannumme kaikilla tavoilla -- eyes wide shut
ja vieläpä ihanteellisten "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden"
opillisissa kulisseissa
Monikulttuuristumisen seurauksena vanhoissa eurooppalaisissa kielellis-kulttuurisissa kansallisvaltioissa tapahtuvaa tajunnallisen tason laskua emme osaa noteerata siksi, että silmien sulkeminen kompensoidaan niin tehokkaasti yliyleistäviä ylevöitettyjä yleiskäsitteitä kyhäämällä ja noitumalla ymmärrys niillä.
Se, mitä todellisuudessa koko ajan kiihtyvällä vauhdilla tapahtuu, on yhteiskuntiemme vajoaminen taantuneen totalitarismin tilaan – ja tämä vajoaminen tapahtuu paradoksaalisesti nimenomaan ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” aatekulisseissa.
Emme oppineet viime vuosisadan suurista totalitaristisista taantumista tärkeintä läksyämme, vaikka tapahtumisen perusmalli oli mahdollisimman räikeänä silmiemme edessä. Opetus kuuluu: Totalitarismit ovat ihmisen lajityypillisestä, lähtökohtaisesta ja olemuksellisesta sosiaalisuudesta suoraan juontuvia yhteisöilmiöitä, ja yhteisöt voivat taantua totalitarismiin ihan minkä tahansa – minkä tahansa vuosisadan tai -tuhannen – opillisten aatekulissien nimissä.
Totalitarismeissa vallitsee täydellinen käsitesekaannus ja täydellinen mielivalta. Tyypillisesti ne luovat itselleen korostuneen käskyvaltaiset kuria ylläpitävät yhteisösysteemit, joissa sitten kaikki ihmisyydelle kehitysominaisuutena kertynyt järki kääntyy päälaelleen ja alkaa palvella täysin järjettömiä tuhoamistarpeita.
Juristeria hylkää
syvyyspsykologian ja sosiologian,
ja itse asiassa kaiken aidon ihmisyyden,
ja naulaa käräjasalin seinille ihmisoikeusjulistuksia,
ja niihin nauloihin hirttäytyy
Oma yhteiskuntamme on taantumassa meitä nyt erityisesti puhutteleviin vahvoihin tunnustuksellisiin ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioihin”. Taantumisen vauhtia nopeuttaa erityisesti se, että kulttuuriseen narsismiin olemuksellisesti kuuluva voimaantuminen palautumalla takaisin varhaislapsuuden kaikkiallisten ja kaikkivaltaisuutta manifestoivien perustuntojen huomaan on kierre, joka ruokkii itse itseään. Narsisti tarvitsee vaikutelmien ja vaikutusten kohteena olemista, ja ekstriimien elämysten hakemisessa narsistisella yksilöllä on loputon lupausten tie jatkuvasta omien rajojensa ylittämisestä ja nautinnon maksimoimisesta.
Kukaan ei erityisesti jää ihmettelemään sitä kognitiivista dissonanssia, sisäistä ristiriitaa, joka poliittisella idealismilla ja sen kylkiäisenä sulassa sovussa elävällä todellisuusefektien miltei epätoivoisella elämyksenmetsästyksellä on keskenään.
Kun kulttuurinen narsismi alkoi, filosofi tarvitsi keltaiset kengät. Hyi hitto. Nyt elämme aikoja, jotka kohta vaativat että filosofin on hankittava itselleen natsileima. Se onkin jo vallitsevassa tunnustuksellisuudessa – keskellä yleiskäsitteellistä sekaannusta, identiteettien ja leimasanojen efektiiviselle asteelle taantuneessa pelkästään signaloivassa kielimaailmassa – helposti saavutettavissa. Tarvitset vain hihamerkin.
Yhteiskunnallinen keskustelu pelkin leimasanoin – ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri nostaa päätään, ja sementoituihin yleiskäsitteellisiin käsitesiltoihinsa luottavat juristeristit takaavat sen, ettei ainakaan oikeudentaju pääse tervehtymään. Tulemme näkemään päättymättömän sarjan näytösoikeudenkäyntejä ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” ja ”uskonrauhan loukkaamista” koskevien lakipykälien käsitesekavissa kulisseissa.
Kun kulttuurinen narsismimme käpertyy symbioottisen sielun syvyydessä itse itseään vahvistavaan servomekanismiin, jossa alkuperäinen vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottajan – hoivan ja huomion kohteena olemisen, objektin – rooli alkaa saada voimaantumista samaistumisesta viattoman uhrin rooliin – silloin narsisti alkaa nähdä maailmassaan natseja kaikkialla.
Narsisti tarvitsee natsinsa.
Oma pahuus projisoidaan ulkomaailmaan, ja omassa yhteiskunnassamme tämä projektio saa lakipykälillä legitimoidun todellisuusvoiman. Ajan henki on kulttuurisen narsismin pohjalta nouseva natsileimojen lätkiminen ja juristerian älyllinen häränpylly, eli barbarian piilottaminen ylevöitettyjen ihmisoikeuskäsitteiden hurskaisiin käänteisiin.
Rasistijahtaajat eivät itse tule koskaan ymmärtämään oman sielunsa sairautta. Eurooppa tulee kaatumaan rasismin pelkoon.
Suuri yhteinen kansa pidetään pelon vallassa, totaalisen todellisuudentajuttomuuden tajunnantilassa. Julkispinnalla, uutispinnalla, keskiaikaiseen käsiterealismiin palautuvan valtamagian pinnalla – siinä akateemisesti jalostetut Pavlovin journalismin verihurtat räksyttävät ja ylläpitävät älyllistä alennustilaa.
Tämä on tätä päivää ja lähitulevaisuutta.
Voit osallistua siihen jos siinä jokin sinua puhuttelee tai houkuttaa. Toivottavasti ei.
--------------------------
Lisäys 9.7. 2023:
Huomautan, ettei Wittgensteinin ”Tractatus” – eikä kielen kuvateoria – ole toistettavissa. Sitä ei voi esittää ”toisin sanoin”, ei toisin merkein – eikä siinä esitetyn aksiomatiikan ”käsittely” – jota harrastamalla akateemiset saiturit pitävät nihkeästi oppiarvoistaan kiinni – ole mielekästä.
Ei ole mitään ”muuta tapaa” jolla siinä käsiteltyjä asioita voisi kuvata ja selittää. Se ei niin sanoakseni ”opeta” mitään. Se ei siinä mielessä viittaa itsensä ulkopuolelle.
Se on yksi tapa rajata kartesiolaisen rationaalisuuden mahdollisuudet. Kartesiolainen subjekti on ajatushistoriallinen emergenssi. Sen lokatiivista positiota voi verrata tajunnan takaseinään selkänsä painavaan tarkkailijaan, joka kokee edessään avautuvan todellisuuden sitä rajattomampana mitä tiukemmin taaksepäin nojaa.
Ajaushistorialliset emergenssit ovat kuitenkin paljon painavampia raamituksia kuin ne joita ”Tractatuksessa” kartesiolaisen rationaalisuuden maailmassa rakennetulle elementaarilauseelle ja sen jäsenille annetaan.
Uskoakseni Wittgenstein pitäytyi filosofisen ajatteluperinteen puitteissa – ja hänen elämäntyönsä siis päätti sen – siksi, ettei hän ymmärtänyt miten eriperustaista vanhan- ja keskiajan retorinen järki oli verrattuna uudella ajalla syntyneeseen visuaalisen mieltämisen maailmaan.
Wittgenstein ei olisi ymmärtänyt Joycea, jolla oli luovempi suhde kieli-ilmaisujen premisseihin. Jos eurooppalaisen filosofian perinteen voi ajatella päättyvän Wittgensteiniin, eurooppalaisen kaunokirjallisuuden perinne päättyy Joyceen. Joyce herätti ensin Odysseuksen henkiin, ja pääteoksessaan hän elvytti retorisen ja kirjallisen kielen rajalinjan, johon uusi aika oli jo tehnyt peruuttamattoman irtioton.
”Finnegans Wake”ssa kieli virittää itsensä sanojen jokaisessa tavussa uudelleen. Se on kuin Korkea Veisu, ihmisyyden ylistys ja käskyjen sisältö, yhtä sisäsiittoista hekumaa, jossa kielen retoriset ominaisuudet hedelmöittävät hehkuvan tajunnan pysäytyskuvia, sisältöjä ikuistavan kirjallisen kielen työkaluja.
Se tarina voidaan projisoida eurooppalaiseen ajatushistoriaan ja nimenomaan siihen ihmissuvun historiassa aivan erityislaatuiseen kognitiiviseen emergenssiin, jossa ajattelun retorinen perinne pohjusti uuden ajan kartesiolaisen rationaalisuuden tajunnalliset positiot.
On konstruoitu siltoja Wittgensteinin varhaisfilosofian ja myöhäisen ajattelun väliin. Yksi silta saattaisi kulkea Augustinuksen kautta, koska ”Tractatuksen” lopun pohdiskelut muistuttavat Augustinuksen pohdiskeluja siitä mitä on mahdollista tietää. Ja ”Investigations” -koostehan alkaa Augustinus-sitaatilla.
Toinen yhtä vankka yhteys syntyy sen ajatusliikkeen kautta, jota kutsumme ”osoittamiseksi”. ”Tractatuksen” ominaisuus on nimenomaan se, ettei se ”osoita” itsensä ulkopuolelle. Jos asia aloitettaisiin uudelleen aivan alusta, eikö se vaatisi erityisen tavan toistaa, kuten sen mitä Augustinus puhuu ”osoittamisesta”.
--------------
Wittgenstein-käsittelyn aiemmat tekstit:
https://alkonkassalla.blogspot.com/2023/07/taistolaiset-ja-vaestonvaihto.html
https://alkonkassalla.blogspot.com/2023/07/pride-banaalisuus.html
https://alkonkassalla.blogspot.com/2020/12/elementaarilauseita.html
https://alkonkassalla.blogspot.com/2020/06/wittgenstein-ja-kirjoitustaito.html
https://alkonkassalla.blogspot.com/2019/08/wittgenstein.html
Joycesta:
https://alkonkassalla.blogspot.com/2023/04/tassa-tulee-jokamies.html
https://alkonkassalla.blogspot.com/2021/09/kirjallisen-viisauden-ylistys.html
https://alkonkassalla.blogspot.com/2015/10/james-joycen-finnegans-wake.html
-----------------------------------