 |
| Wittgenstein: jatkot |
Ajanhenki on vain herkkävaistoisten aistittavissa oleva tuntuma alkuhistoriallisten kulttuuristen perusratkaisujen pohjalta urautuneisiin ja institutionalisoituneisiin tajunnallisiin alkioihin, joilla on ajattelun kaikilla alueilla samanalainen rooli ilmaisutapojen fenomeeneina – fenomeemeinä – juuri se on ”aikakauden henki”.
Juuri tuollaisten ajattelun alkioiden varassa rakentuu se ”yhdenmuotoisuus” (G H von Wright) joka jonkin ajan kaikille kulttuurisille ilmentymille on tunnusomaista.
Voidaan ajatella, että alkuhistoriassa kukin suuri kulttuuri tekee tietyt kognitiiviset perusvalintansa, kuten sen tavan, jolla äänteellisen jatkumon retoriikka eriytyy osiin, jotka mahdollistavat puheen ikuistamisen kirjoitusmerkkeinä alustalle. – Eli tajunnallista ”aikaa” voidaan hidastaa ja saada hallintaan siinä määrin, että korvan rumpukalvoa yhdessä jatkuvassa ajanhetkessä tärisyttäneet ääniaallot voidaan pilkkoa pieniin rakenneosiin, jotka saadaan tallennettua visuaalisina merkkeinä.
Se on ihmislajin ja kulttuurien kehityksessä yksi kaikkein ratkaisevimmista kynnyksistä – että yhdessä jatkuvassa ajanhetkessä elänyt retoriikka vangitaan niin että äänen on mahdollista toimia kokonaan toisen aistin – näköaistin, visuaalisen mieltämisen – kognitiivisessa kentässä.
Missä ei ole kirjoitustaitoa, siellä eletään omnipresenssin, kaikkiallisuuden tajunnantilassa. Siellä kaikki vaikutusvoimat omaavat omnipotenttisen luonteen – kaikki tapahtuu kaikkivaltaisesti.
Sieltä puuttuu ajan hallinta. Missä aikaa ei tajuta lineaarisesti, ei ole syyn ja seurauksen suhdetta.
Ajan hallitseminen tuo mukanaan ajatusavaruuden hallinnan, fokusoitumisen ja vaikutusvoimat.
McLuhanin väite, ettei tilageometriaa ole syntynyt missään, missä kulttuuriseksi perusratkaisuksi ei ole valikoitunut äännekirjoitus, on otettava vakavasti. Juuri tällaisista syvistä tekijöistä on suurten kulttuurien ylipääsemättömien, yhteismitattomien, kognitiivisten erojen suhteen kysymys.
Kulttuuriset perusratkaisut motivoivat ja sanelevat rajat myös kulttuurin myöhemmille kehityskausille – jotkut historialliset ilmenemät saattavat asettaa koko ihmislajin kehityshistorian uusille raiteille. Eurooppalaisen keskiajan ja uuden ajan murros oli juuri tällainen vaikutuksiltaan valtava kognitiivinen emergenssi.
Visuaalisen mieltämisen työkalut ja kartesiolainen rationaalisuus ovat olleet valtavin tajunnallinen mullistus ihmissuvun koko historiassa. Tyylikaudet läpikäytyään tämä tajunnallinen ja tiedollinen triumfi täydellistyi viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä.
Voidaan sanoa, että länsimaisen filosofian historia päättyi Wittgensteiniin. Siis sikäli mikäli eurooppalaisen ajattelun perinnettä pidetään jonkinlaisena itsekantavana narratiivina, joka ei tietenkään rakennu ihan juuri sellaisista juonellisista edistysaskelista, joita akateeminen opetus tarvitsee tehdäkseen asiasisällöistä ”selviä” – koska vain selviä asioita voidaan opettaa niin että käy mahdolliseksi mitata ja kontrolloida opetuksen onnistumista – mutta omaa jonkin tajunnallis-tiedollisen sisäisen autonomian.
Se, mitä on tullut ja tulee Wittgensteinin jälkeen, on enemmän kuin mielenkiintoista.
Janikin – Toulminin ”Wittgenstein’s Wienna” mainitsee McLuhanin nimen jo sivulla 31. Se jää valitettavasti suunnilleen siihen. Sillä jos joku, niin juuri McLuhan olisi mainittava, kun puhutaan tietyn, likimain kaksi ja puoli vuosituhatta eläneen filosofisen perinnön täydellistymisestä ja päättymisestä Wittgensteiniin. Pöydän kattaminen voi jatkua senkin jälkeen, kun kakku on jo leivottu.
Wittgensteinia ymmärsi tuskin kukaan. Puutteita kirjattiin kuin väärin päin käännetyn kaukoputken läpi. Vähän samalla tavalla kävi McLuhanille. Nerokkaat oivallukset ja provokatiivinen esitystapa irrottivat älylliset efektit yhteyksistään, eikä kokonaisuus hahmottunut.
Siinä ei ole kyseessä vain sähköisten viestintävälineiden tekemä vaikutus tajunnallisiin alkioihin, vaan koko kognitiivista historiaa valaiseva visio. Se toki sijoittuu olennaisilta osin omaan aikaamme ja omaan maailmaamme – mutta sen varassa on mahdollista ymmärtää, millaisia aikalaisajattelun rationaaliset ehdot ovat yleisemminkin.
Valitettavasti akateeminen maailma ei elä ajassa – ei omassa ajassaan, eikä missään historiallisessa ajassa. Se elää opillisessa ajattomassa ajatusavaruudessaan – ikuisen retoriikan maailmassa – jossa yleiskäsitteet noituvat ymmärryksen ja illuusioita ylihistoriallisista ja ylikulttuurisista totuuksista varjellaan kuin temppelin salaisuutta.
Siinä on kyse ”vallasta”, ei tiedosta, saati sitten ymmärryksestä. Primitiivisissä yhteisöissä kaikki pyhä tieto on salatietoa. Sama – suoraan ihmislajille ominaisesta, lähtökohtaisesta ja olemuksellisesta sosiaalisuudesta johtuva ”vallan” motivaatio – on tajuntamme pohjakerroksissa tallella ja ilmenee vielä nykyisissä ”salaliittoteorioissa”.
Akateemisessa maailmassa vallitseva keskusteluilmapiiri ei ole valistunut ilmapiiri. Se on vallan ilmapiiri. Minkään valtakunnan sivistyneistö ei enää ole sivistynyttä.
”Valta” on maaginen asia – mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että siihen liittyisi jotain yliluonnollista. Päin vastoin. Se on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalisen olennon koko elämänmuodon ja elämänvoiman pohjimmainen motivaatio – kaikkea liikkeelle paneva voima.
Ihmislajin pieni yksikkö ei ole yksi ihminen, yksilö, eikä myöskään pari, kaksi ihmistä (Jean-Luc Godard), ei edes perhe, ei suku, klaani, heimo – vaan kielellis-kulttuurinen yhteisö, sosiaalinen valtapiiri. ”Valta” on ihmisen varsinainen rakennusaine, aivan samalla tavalla kuin primitiivisen kehitysvaiheen tai varhaisen lapsuuden omnipresenssin ja omnipotenssin tunnot ovat maailman kaikkien uskontojen varsinainen rakennusaine.
Emme ymmärrä toistaiseksi juuri mitään siitä maailmankaikkeuden ihmeestä, jolla materiaalinen ”aine” on oman taivaankappaleemme muinaishistoriassa organisoitunut ”elämän” muodoiksi. Yhtä vähän voimme omaa lajiamme, ihmistä, koskien ymmärtää sitä ihmeellistä metamorfoosia, jolla alkulaumoja organisoinut ”valta” on miljoonien vuosien kehitysperspektiivissä jalostunut yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi”.
Voimme vain hämmästellä sitä, että yhä vieläkin yksilön ”tahto” voidaan erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen palauttaa kollektiiviseen alkumuotoonsa, jolloin yllättäen huomaamme, että ”tahto” voikin siirtyä henkilöltä toiselle.
Sivuutamme nämä havainnot aivan kuin hypnoosi olisi jokin ihmismielen kummallinen kuriositeetti, jolla ei olisi mitään yleistä merkitystä. Voisimmeko enää enemmän väärässä olla? Siis että ”valta” ja ”tahto” – tai tarkemmin sanoen se reaalinen tekijä, mihin näillä yleisillä käsitteillä todellisuudessa viittaamme – olisivat jonkinlaisia ihmismielen kuriositeetteja?
On tietysti olemassa oppihistoriallisia syitä, jotka auttavat meitä nykyisin tekemään tällaisia tiedollisen ajattelun väistöliikkeitä. Elämme nyt korrespondenttisen tiedon ja koherenttisen totuuden tuolla puolen, sanotaanko, niin sanotun postmodernin irrottelun ihanaa aikaa. Kartesiolaista kuria on kestetty neljäsataa vuotta, ja ilmeisesti eurooppalais-länsimaisen yksilön vapaudennälkä on käynyt ylivoimaiseksi.
Kuten tuhannesti todettu, eurooppalainen uusi aika loi uudet tiedonalat, jotka perustuivat puhtaasti visuaalisen mieltämisen malleille. Kullekin tiedonalalle vakiintuivat niiden omat suureet ja mittayksiköt. Tiedonalojen autonomia rakensi aitauksia, mutta ei eriytyminen siihen päättynyt.
Kunkin tiedonalan sisään syntyi oppisuuntia ja koulukuntia, joissa erikoistuminen koettiin pätevöitymisenä. Kun sanotaan, että ”tieteellisen selittämisen sisälle jäi vaikuttamaan teologisen selittämisen perinne” (Stephen Toulmin), sen ei tarvitse tarkoittaa pelkästään sitä, että koherenttinen totuudellisuus piti empirismin rinnalla pintansa, vaan myös, että tieteen ”ismit” muistuttavat uskontojen lahkoja.
Postmodernin ajan akateemisessa maailmassa puhtaasti aatteelliset ja tiedolliset ismit sulavat jo yhteen ja muodostavat ideologisia totuusjärjestelmiä. Idealistisimmat ideologiat ovat irronneet reaalimaailman maaperältä, ja itsekantaviksi käsitepinnoiksi ja kielipilviksi kiteytyneinä ne leijailevat ihmisten päiden yläpuolella ja muodostavat sen ajatusilmaston, jossa aikalaiset elämänsä elävät ja totuutensa kokevat.
Taivas varjelkoon, sosiologia on ajassamme taantunut narsistisen uhriajattelun huomaan – niin sanottu ”intersektionaalinen feminismi” on puhdasta uudelleensyntynyttä skolastista käsiterealismia, josta ovat katkenneet kaikki langat ihmisen lajityypillisen, lähtökohtaisen ja olemuksellisen yhteisöllisyyden suuntaan.
Kehitys, joka alkoi seitsemän sataa vuotta sitten syvyysperspektiivin ja ajantajun elpymisellä, ja jossa kartesiolaisen subjektin synty oli ratkaisevin tajunnallinen emergenssi jatkuvasti vahvistuvan individualismin – indivisualismin (terveisiä James Joycelle) – virrassa, päätyi saman individualismin aiheuttamaan sokeuteen, jossa yksilö taas kadottaa yhteyden oman minänsä ehtoihin.
Ja niin seitsemän tai neljä sataa vuotta – riippuen siitä mihin uuden ajan alun maamerkit istutetaan – kestänyt, ihmiskunnan kehityshistorian toistaiseksi valtavimman muutoksen maailmaan ja ihmisen elinehtoihin tuottanut aikakausi lakastuu omaan ylikasvuunsa.
Kuin pienoiskuvan tästä traagisesta kaaresta voimme nähdä ihmistieteiden, sosiologian ja psykologian oppihistoriassa. On helppoa ja houkuttelevaa kuvitella, että uutta aikaa hallinneen individualismin kantoaallon jatkuva vahvistuminen olisi tiedollisella puolella tuottanut ensin valtiotieteen, sitten sosiologian – ja että ihmistieteiden täydellistyminen olisi tapahtunut psykologiassa.
Yhteisö ja yksilö ovat kuitenkin matkan varrella resonoineet toisiinsa enemmän kuin kaavan mukaisesti. Syvyyspsykologia oli se, joka kaivoi esille tajuntamme varhaisimmat, olemuksellisesti kollektiiviset mielenrakenteet. Freudin pioneerityön suurin oivallus – ja syvyyspsykologian kovaksi, kestäväksi ytimeksi muodostunut – rajalinja alitajunnan ja tietoisuuden välillä on se kehityksellinen rakenne, jonka toiminnan ymmärtäminen on välttämätöntä jos yhtään pyrimme ymmärtämään itseämme.
Siellä päättyy indivisualismin mielenmaisema ja alkaa vallita myyttinen totuus. Sitä rajajokea vartioivat ja hallitsevat ihmismielen hirviöt, Kerberos ja Kharon.
Niin lajin kuin yksilön kehityksessä on kynnys, jossa tulemme itsestämme tietoisiksi. Kaikki mikä jää kehityksen varhaisvaiheisiin – tämän rajalinjan taakse tai alle – jää tietoiselta ”minältämme” pimentoon – eikä meillä tietoisuudessamme ole oikeastaan mitään työkalujakaan alitajunnan esiin kaivamiseksi, koska kieli käsitekoneistoineen kehittyy vasta ”minän” kokemuksellisessa maailmassa.
Siksi niin syvyyspsykologian kuin sosiologian perusasemointien ymmärtäminen on niin ylivoimaisen vaikeaa. Durkheimilaisen sosiologian lähtökohta – että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, on ihmisten ylivoimaiselle enemmistölle koskaan tajuamaton tosiasia.
Ikään kuin käytössämme olevat käsitteet ulottuisivat tuskin oman nenämme päähän. Narkissoksen peili on ripustettu kuin porkkana aasin turvan eteen. Maailmaa siitä ei enää näe. Käsitteet pelaavat pingpongia porkkanan ja turpohuulten välillä. Sillä kielellä kukaan ei ymmärrä, ettei siitä, että kaikilla on ”ihmisarvo”, mitenkään seuraa se, että kaikki ”kulttuurit” voisivat sopeutua keskenään.
Mikään oppisivistys, mikään tiedollinen käsittely ei auta ihmisen lajityypillisen, lähtökohtaisen ja olemuksellisen sosiaalisuuden ymmärtämistä. Alitajunta on puhdasta sosiologiaa, mutta sinne ei ole mitään pääsyä.
Me nousemme pintaan kuin alkumeressä – alkuveressä – uitetut koirat, ja kammoamme vettä lopun elämäämme. Hengitys on hyvin monessa alku-uskonnossa pyhitetty myytti.
Jos meillä olisi edes jonkinlainen käsitys – edes aavistus – siitä miten erityisten historiallisten valintojen ja ohuiden tajunnallisten seittien varaan oma eurooppalaisen uuden ajan ajattelumme on rakentunut, huutaisimme suoraa huutoa: älkää nyt hyi helvete antako oman ihmisyytemme huuhtoutua ja hautautua minkään ei-eurooppalaisista kehitysmaista tänne massamitassa vyöryvän kansainvaelluksen alle.
Oman ajan ajatteluehtojen ymmärtäminen olisi tarpeen ennen kuin oman suuren kulttuurin historiaa voitaisiin ymmärtää. Oman eurooppalaisen ajatteluperinteemme ymmärtäminen olisi edellytys sille että näkisimme miten tuhoisia kokonaan eriperusteisten kulttuurien yhteentörmäykset voivat olla.
Kun toiseen vaakakuppiin kutsutaan kulttuuri, jossa perusvalintana ovat olleet ikiaikainen täydellinen esittävien kuvien kielto ja siitä seuraava visuaalisen kognition totaalinen amputoiminen, ja toisessa on eurooppalainen uusi aika visuaalisen mieltämisen malleineen – kumpi voittaa? Nekö joilla on ruskeat silmät?
On kammottavaa huomata, että meillä on omassa keskuudessamme yhteiskunnan päättävissä asemissa olevia ihmisiä, jotka toistavat hokemia ”monikulttuurisuuden rikkaudesta” ja voivat kuvitella esimerkiksi, että kansainvaellus on tervetullutta, koska ”olemme vauras maanosa, jolla on siihen varaa”.
Suomi-neitokin on kuin maailman narsistisin nainen, joka täynnä miellyttämisen ja viehättämisen tarvetta haluaa katseita kaikkein eniten erilaisuutta edustavilta toiskulttuurisilta miehiltä.
Niin tyhjän päälle on kyhätty minäidentiteetti. Vain bättre folk typerääkin typerämmässä tekopyhyydessään voi panna vielä paremmaksi.
____________________________