 |
| Cillian Murphy Oppenheimerina Christopher Nolanin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Universal-elokuvassa |
Tiedemiehet, sotilaat ja poliitikot on mahdoton yhtälö.
Fysiikan, kemian ja matematiikan nerojen aivotyö mahdollistaa aseet, joilla sotilaat ampuvat toistensa aivot taivaalle, kun taas intohimoisiin poliittisiin valtataisteluihin parhaat voimansa käyttäneet poliitikot kertovat ideologiset syyt sille miksi niin piti tehdä.
Miksi sodat syttyvät? Siksi että diplomaatit – poliitikot – valehtelevat lehdille ja uskovat sitten omat valheensa (Karl Kraus). Poliitikot ja journalistit muodostavat vertaistason ja -tuen terapiayhteyden -- aivan vastaavan laisen kuin syntyy yhteiskunnan kriisiytyessä sosiopsyykkisen taantuman seuraus- ja hajoamisilmiönä, kun äärioikeisto ja äärivasemmisto nousevat ja radikalisoituvat toistensa vertaistukemina. -- Poliitikot ja journalistit muotoilevat sen Suuren Yhteisen Valheen, joka ilmenee niin sanotusti "yleisenä tietoisuutena" – joka käytännössä tarkoittaa siis ikään kuin virallisesti sovittua sanoitusta sosiopsyykkisen taantumisen ilmiöille.
Politiikka on armotonta valtataistelua, jossa tunnustetaan ihanteellisia ideologioita ja absoluuttisia arvoja – ja mitä ihanteellisemmiksi ja absoluuttisemmiksi aatekulissit muuttuvat, sitä rumemmiksi käyvät ne keinot joilla päämääriin pyritään. Siellä missä nollatoleranssit nauttivat absoluuttista arvostusta, siellä ei ihmishenki enää paljoa paina.
Milloin poliitikot pyytävät anteeksi? Yksikään heistä ei ole oikeassa – ei absoluuttisesti eikä edes sen vertaa että siitä voisi olla aidosti ylpeä. He mittaavat toisiaan toistensa taustaa vasten, ja heidän samanmieliset aateveljensä käynnistävät reaktion jota kutsutaan ryhmävahvistautumiseksi. Niin sanottu demokratia on latistunut niin, että paremmin kuin valtaa se jakaa vastuuta, niin ettei yksikään poliitikko koskaan joudu yksin vastaamaan mistään.
Politiikka on elämistä Suuressa Yhteisessä Elämänvalheessa. Politiikka on itsepetosta ja nimenomaan suuri elämänvalhe – siinä on mahdollista kokea olevansa sitä enemmän oikeassa mitä vähemmän pystyy ajattelemaan omilla aivoillaan.
Elokuva "Oppenheimer" antaa aika lohduttoman todistuksen siitä miten yksin omilla aivoillaan ajatteleva yksilö voi jäädä, kun ympärillä hääräävät poliitikot ja muut valtataisteluille omistautuneet kovanaamat.
Elokuva todistaa, että tiedemiehet, sotilaat ja poliitikot on mahdoton yhtälö. Yhtälön ympäriltä käy niin ikään selväksi, että myös journalistit ovat ammattikunta joka käyttää valtaa enemmän kuin sillä on ymmärrystä.
Poliitikot ja journalistit ovat niitä, joiden pitäisi pyytää anteeksi. Poliitikkojen pitäisi pyytää äänestäjiltä anteeksi sitä heidän ajatteluaan vaivaavaa ja käyttäytymistään määräävää hirvittävää kognitiivista dissonanssia joka vallitsee ihanteellisuudessaan absoluuttisten arvojen ja yhtä paljon vastakkaiseen suuntaan taantuvien rumien keinojen välillä. Sama koskee journalisteja – he ovat valmiita loistamaan moitteettomalla moraalillaan jota he kirkastavat mustamaalaamalla liian rehellisiksi heittäytyneitä poliitikkoja.
Mistä kaikki tämä politiikan ja journalismin alhaisuus nyt johtuu? Kun ainoaankaan ajattelun tabuaukkoon ei uskalleta kajota, kun kaikki voimat on keskitettävä todellisten ongelmien kiertämiseen – yhä uusien kiertoilmausten käyttöön ottoon ja vakiinnuttamiseen osaksi ”keskustelua”.
"Kansainvaellus” ja ”väestönvaihto” ovat todellisuutta ei vain oikein vaan parhaiten kuvaavia termejä, miksi niiden käyttämisestä on julkilausumaton kielto?
Tiedemies ei voi käyttää yliyleistäviä yleiskäsitteitä, joilla hän yrittäisi peittää todellisuutta määräävät luonnonlait. Poliitikko ei muuta teekään kuin omasta äänestään haltioituneena saarnaa mahdollisimman suurilla ja kaikenkattavilla sanoilla. Älyttömyyden huippu on se, että hän kokee yliyleistävät yleiskäsitteensä ajatteluaan pätevöittävinä.
Journalisti on sananvääntäjä joka kääntää tyhjän päällä leijuvat yleiskäsitteet kohdalleen niin että ajattelun valkoiset tabuaukot peittyvät.
Mistä tämä inhimillinen pienuus, johon syyllistyvät nimenomaan ihmiset, joilla suussaan on posket pullolaan kaikkein kaikkiallisimpia ja kaikkivaltaisimpia, megalomaanisimpia yleiskäsitteitä, ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioita”.
Elokuva opettaa myös, että on edelleen mahdollista puhua ihmisyydestä – jopa neroudesta – menettämättä otetta reaalitodellisuuteen. Jo alkukuvissa kohtaamme Oppenheimerin lisäksi Einsteinin ja Gödelin, ja Einsteinin tyly ohimarssi tervehtimättä atomienergiakomission Straussia saa selityksensä loppukohtauksissa.
Todellista ihmisyyttä nerojen vertaistasolla, ja hirvittäviä kitkan kipinöitä poliittisen vallan suuntaan.
Toistan: poliitikkojen pitäisi pyytää anteeksi.
------------------------
Lisäys 28.7. 2023:
Maagiset tabukäsitteet kehittyvät yhteisöissä joissa yritetään väistää tiettyjen kipeiden asioiden käsittelyä yleisen kielen tasolla. Sensuurin ja itsesensuurin seurauksena ajatteluun muodostuu valkoisia tabuaukkoja, joita peittämään sitten syntyy käsitepinnan reikiä täyttäviä käsitteitä. Ne toimivat parhaiten jos ja kun ne omaavat maagisen tabun taikavoimaa – eli kun niihin vain reagoidaan, eikä niiden sisältöjä jäädä ajattelemaan.
Suuren laman seurauksena Yhdysvalloissa nousi myös vasemmistosympatioita, ja tietysti intellektuellit olivat kiinnostuneita sosialistisista opeista. Myös maahan monen mutkan kautta pakolaisena päätynyt Einstein oli intellektuaalisesti kiinnostunut kommunismista. Sodan jälkeen tilanne kääntyi päälaelleen, ja myös Oppenheimeria omalta osaltaan sivunneet McCarthyn kommunistivainot esitetään elokuvassa tavalla, jonka luulisi saavan jokaisen ajattelevan ihmisen tajuamaan miten todellisuudentajutonta on käsitellä kahdessa historiallisessa ajassa esitettyjä lausuntoja kuin ne olisivat jotenkin yhteismitallisia.
Niissä ei ole mitään yhteistä. Vain se että ne on esitetty samalla kielellä, samoilla sanoilla. Sekin on tapa jolla käsitteet voivat noitua ymmärryksen. Emme näe, että sanan merkitys on se tapa jolla sitä historiallisessa yhteydessään käytetään.
Oma maamme eli suuren laman vuosikymmeninä päinvastaisten ääriliikkeiden aikaa. Sodan jälkeen uusi ystävyyspolitiikka sisäistettiin niin täydellisesti, että ”neuvostovastaisuudesta” tuli maaginen leimasana. Taistolaiset viljelivät käsitteen puhtaaksi – ja tietääkseni tekivät paljon hyvinkin likaisia töitä tuon käsitteen maagisen valtuutuksen varassa.
Nyt meillä on nämä nykyiset taikasanamme. Tehokkain tällä hetkellä on: ”Rasismi!” – Mutta se ei ole ollenkaan ainoa keskustelussa laajalti käytetty ymmärrystä noituva tabukäsite. Niitä on paljon – sekä tiedollisella puolella (kuten puhumme oudosti "maahanmuutosta", vaikka kysymyksessä on vielä tällä vuosisadalla satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvava kehitysmaalaisten kansainvaellus), että yhteiskuntamoraalin puolella (kuten juuri tuo poliittisen kahtiajakautumisen merkkisignaaliksi muodostunut reaktiivinen ”Rasismi!”).
Kun toimiva demokratia yhteiskunnassa taantuu ja valtavirran sisällä vallitseva yhdenmukaisuuden paine kasvaa, syntyy sellainen normatiivinen moraali, joka estää tietyistä aiheista puhumisen. Niitä koskeva ajattelu painuu julkisuudesta yksilöiden alitajuntaan – josta se sitten saattaa tulla aika hallitsemattomana esiin. Siinä on oikeasti kyse siis pahasti sairastuneen yhteiskunnan pinnanalaisten paineiden purkautumisesta, eikä suinkaan esimerkiksi kenenkään yksityisen poliitikon joskus menneisyydessään jollekin palstalle tai posteihinsa kirjoittamista kovasanaisista tunteenpurkauksista.
Jos pystyisimme edes auttavasti ymmärtämään sosiologian perusteita ja nykyisen yksilölähtöisen ajattelumme suunnatonta harhaisuutta, meillä saattaisi olla edes häivähdys toivosta voittaa oma sokea individualismimme ja kulttuurinen narsismimme.
Isommassa kuvassa käsitettä "rasismi" voitaisiin purkaa ainakin kolmella vain osittain toisiinsa kytkeytyvällä ja pikemminkin siis toisensa pois sulkevalla tarkasteluperspektiivillä.
Yksi olisi lähihistoriallinen – me kaikki kytkemme mielikuvat rasismista natsi-Saksassa harjoitettuun ihmistuhontaan, mutta unohdamme tosiasian, että tuon kansankokoisen joukkotaantuman syntymekanismit ovat meiltä yhä selvittämättä – vaikka olemme mässäilleet aivan määrättömästi kaikilla tapahtuneilla kauheuksilla. Jokainen, joka on tutustunut esimerkiksi Hannah Arendtin monumentaalisiin selvityksiin aihetta koskien, voi ymmärtää, miten älytön ja harhainen – ja moraalisessa mielessä täysin kelvoton – väistöliike on messuta "rasismin" leimasanalla.
Toinen perspektiivi olisi "opillinen" – ja siinä on sitten jo se lähtökohtainen valuvika, että koko uudella ajalla kehittynyt "opillinen" ajattelulaatu on osaltaan vain palaamista läpi koko tuhatvuotisen keskiajan vallinneeseen käsiterealismiin.
Jos akateemiset filosofimme yhtään tajuaisivat tapaa jolla tajunnalliset alkiot taantuneessa ajattelussa vaikuttavat – eli jos heidän oma kipeästi käsitekiinteyksien varaan kyhätty opillinen ajattelunsa – päättely käsitteistä todellisuuteen päin – sallisi heidän syventää mielen perspektiivejä käsiterealistisesta tukikohdasta syvemmälle hahmon- ja käsitteenmuodostuksen vielä jäsentymättömiin alkumeriin – missä vallitsee vain sietämätön epävarmuus – vasta sieltä käsin he saattaisivat tervehdyttää opillista ajattelulaatuansa.
Käsitteitä pyörittelemällä emme saa "rasimin" merkityksiä haltuumme, vaikka akateemiset filosofimme tätä käsitemääritelmiä kyhäämällä päät jäkättäen yrittävätkin. Kun he ottavat -- omasta uskottavuudestaan hartaan vakuuttuneina -- vielä moraalikysymykset koristamaan käsiteraamituksiaan, he voivat asiastaan satavarmasti vakuuttuneina ja moraalisen pöhönsä hiekkasäkeiksi pakattuna – kaikki varustuksensa valmiiksi linnoittaneena – valaa holokaustin myytiksi ja pyhittää sen ajatukselliseksi ankkuripaikakseen, ja rakentaa oppijärjestelmiä lähtien absoluuttisesta vaatimuksesta, että jokaisen länsimaalaisen tulisi tämä raaka kauhistus naulata sielunsa pohjalle ja siitä lähtien suhteuttaa kaikki moraaliarvot siihen – ja käyttäytyä lempeästi ja suvaitsevasti kaikkia maailman ihmisiä kohtaan. – Tai jotain yhtä pahasti vinksahtanutta.
Eurooppalaisen uuden ajan tuottaman individualismin maailmassa uskonnonvapaus voi olla yksilön oikeus, mutta islamin maailmassa, jossa yhteisöjen sisäinen sosiaalinen sitovuus on ehdotonta ja kaikki ajattelu tunnustuksellista, uskonnosta irrottautumisesta voi seurata kuolemanrangaistus. Maailmassa 57 islamilaista valtiota ei ole hyväksynyt YK:n Ihmisoikeuksien Julistusta.
Suurta kansansuosiota nauttineen entisen presidenttimme fundeerausten mukaan kirjailija Salman Rushdielle julistettu kuolemantuomio oli "eräänlainen mediatapaus".
Kolmas perspektiivi olisi sitten tämä nykyinen "yhteiskunnallinen keskustelumme" joka on uusien sukupolvien kielentajuttomuuden ja psyykkisen kehityskerroksettomuuden seurauksena taantunut täysin reaktiivisten leimasanojen varaan. Tälle ei käsittääkseni ole tehtävissä mitään, sillä tapahtuneet tajunnalliset muutokset eivät tule itsestään korjautumaan, eikä sukupolvien elämää voi aloittaa uudestaan alusta, jotta he voisivat rauhassa kasvaa laajoja asiakokonaisuuksia hallitsevaan ajatteluun.
Eli olemme siinä suhteessa aika lailla toivottoman edessä. Valitettavasti olemme kaikkien kolmen perspektiivin suhteen varsin avuttomissa asemissa. Meidän on vain tyydyttävä seuraamaan, miten eurooppalainen ajattelu rappeutuu ja EU-vostoliittolainen totalitarismi astuu valtaan.
Elokuva ”Oppenheimer” onnistuu opettamaan jotain omasta ajastamme.
---------------------------