Kuten kaikkien pitäisi tietää ja ymmärtää, eurooppalainen ajattelumme, jossa järki oli läpi vanhan- ja keskiajan jäsentynyt lähinnä korvan ja kuuloaistin kognitiivisten resurssien varassa – tiedonaloja olivat olleet retoriikka ja grammatiikka, ajattomien lukujen aritmetiikka ja musiikki – mullistui totaalisesti, kun noin seitsemän sataa vuotta sitten tapahtui tajunnallinen vallankumous, jossa silmän ja näköaistin kognitiiviset resurssit ja visuaalisen mieltämisen kognitio avasivat maailmannäyttämön esiriput ja valaisivat todellisuuden aivan uudella tavalla.
Koko tuhatvuotisen keskiajan kestäessä yksikään eurooppalainen ihminen ei ollut pystynyt piirtämään sellaista esittävää kuvaa, jossa olisi näyttäytynyt syvyysperspektiivi. Nyt syvyysperspektiivin, peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoinnin ajatushahmot valtasivat ja alkoivat hallita tajuntaa. Tuhat vuotta outoa depersonalisaation unta nukkunut ihmisen ”minuus” heräsi – ja renessanssin jälkivaikutuksena syntyi tietoinen ”minuus”. Niin sanottu ”kartesiolainen Subjekti”, joka asettui tarkkailemaan Objektivoituvaa todellisuutta.
Kartesiolaisen rationaalisuuden ajatusaseet on nyt parin viimeisen vuosisadan aikaan tuottaneet maailmaan ja ihmisen elinehtoihin muutoksen, joka on miljoonakertainen verrattuna koko ihmissuvun aiempaan miljoonan vuoden kehityshistoriaan. Meillä ei ole mitään syytä mitenkään väheksyä tätä eurooppalaisen ajattelumme aivan erityistä laatua ja merkitystä.
On tavattoman traagista että tällä hetkellä vanhat eurooppalaiset kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot ovat taantumassa takaisin keskiaikaisen depersonalisaation ja käsitteellisen ajattomuuden – käsiterealismin – tajunnalliseen tilaan. Kyse on yhtäältä siitä, että uutta aikaa kannatelleet sosiodynaamiset kantoaallot – kuten jatkuvasti vahvistunut individualismi – ovat nyt täydellistyneet ja päätyneet totaalisen sokeuden asteelle, mutta toisaalta myös siitä, ettemme enää pidä kiinni siitä eurooppalaisuudesta ja niistä arvoista, jotka muutoksen maailmassa saivat aikaan.
Sanoisin, että meiltä on hävinnyt selvä käsitys siitä, missä rajat kulkevat. Emme pysty hahmottamaan historiallista vedenjakajaa, jossa vanhan- ja keskiajan pyhän retoriikan maaginen maailma avautui silmän ja visuaalisen mieltämisen näyttämöksi. Aivan vastaava raskas hämäryys estää meitä näkemästä miten tuhoavia monikuttuuristumisen vaikutukset tajunnalliselta kannalta ovat.
Kuvittelemme, ja jotkut kokevatkin, että eurooppalaisen uuden ajan parhaat arvot olisivat noin vain laajennettavissa universaalisiksi – että esimerkiksi kielellis-kulttuurisille kansallisvaltioille – ja vain niille – ominainen, erityiseen ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuva demokratia olisi mahdollista viedä kulttuureihin, joissa sille ei vielä satoihin tai mahdollisesti tuhansiin vuosiin ole mitään edellytyksiä. Yleistävä yleiskäsitteellinen ajattelumme on ansa – se luo illuusion hierarkiasta, pätevästä kattotason käsitteenmuodostuksesta – ja niin palaamme keskiaikaisen käsiterealismin lähtökuoppiin, eli alamme päätellä käsitteistä todellisuuteen päin.
Nyt luomme itsellemme täydelliseen käsitesekaannukseen perustuvia mielikuvia – sellaisia kuin, sanotaanko, vaikka, ”tasa-arvo” – jotka ovat yliyleistävää yleiskäsitteellistä magiaa, joka kuitenkin pystyy noitumaan ymmärryksemme täysin. Emme enää ymmärrä, että kaikki arvonmuodostus on mahdollista vain visuaalisen kognition tajunnallisten mallien maailmassa – että ”arvot” ovat porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoinnin tuotetta, ja jos ihailemamme tasa-arvo jotenkin voisi reaalitodellisuudessa toteutua, olisimme vajonneet täydellisesti takaisin pimeän keskiajan maagiseen maailmaan.
Eurooppalaisen kulttuurimme alkukodissa, antiikin Kreikassa, ajattelun tajunnalliset lokatiivit sijoittuivat aivan toisin kuin nykyisessä maailmanjäsennyksessämme. Antiikin kreikkalaiset esimerkiksi sijoittivat ja sisällyttivät ”syyt” olioihin niiden ominaisuuksina – siis aivan päinvastoin kun me kartesiolaisen rationaalisuuden kasvatit, jotka hahmotamme fyysiset kohteet kohteina, niiden laadulliset ominaisuudet attribuutteina, ja sijoitamme vaikutusvoimat kohteiden välille.
Jos ymmärtäisimme jotain aikakausien ajatteluehtojen eroista, emme esimerkiksi yrittäisi tehdä homoseksualismia ymmärrettävämmäksi vetoamalla siihen, että antiikin maailmassa homoseksualismi oli yleistä. Antiikin maailman Objektit ja Subjektit eivät vastanneet mitään minkä nykyisellä järjellämme ylimalkaan pystyisimme ymmärtämään. Ihan samanlaiseen giganttiseen ajatusvirheeseen sortuu se, joka kuvittelee, että voisimme estää tiettyihin kulttuureihin kuuluvia kunniamurhia tai terroritekoja suhtautumalla vieraskulttuureihin suopeammin tai järjestämällä toiskulttuuristen talousasiat paremmalle tolalle. Siinä käy päin vastoin: mitä enemmän Eurooppa sietää ja suvaitsee, sitä vahvempia projektiivisia viholliskuvia kokonaan eriperusteiset kulttuurit sisällään tarvitsevat ja kehittävät.
Sukupuolia on kaksi: Objekti ja Subjekti.
Niitä on turha kuvitella esineisinä entiteetteinä tai minään, mikä irtoaisi toisistaan. Ne ovat samaa kehityskudelmaa, vaikka ovatkin aivan eri ainesta. Jokainen ihminen on varhaisimmassa lapsuudessaan sataprosenttisesti objekti – siis hoivan, huolenpidon ja huomion kohde, ja vaikka varhaisvaiheen symbioottisista riippuvaisuuksista kasvetaan irti – aikuiseen autonomiaan – tämä kehitysprosessi on aluton ja loputon – se on koko ihmissuvun kehityshistoriallinen tarina, joka toistuu jokaisen aikakauden ja kulttuurin jokaisessa yksilössä.
Jos olisi olemassa jokin yksi sana, yksi termi, yksi määre, joka parhaiten kuvaisi ihmistä niin suhteessa itseensä kuin muuhun luomakuntaan, tuo termi olisi ”kehitys” (Erich Fromm). Kasvu ja kehitys ovat olemuksellisesti sitä, että objektin rinnalla kypsyy subjekti.
Koska ihmisen "minä" on se tajunnallinen raami, jossa yksilö kokee olemassaolonsa jatkuvuuden, ja koska tämä "minä" kartesiolaisen subjektin tapauksessa sijoittuu silmänpohjan perimmäiseen pisteeseen – sinne missä ”solipsismi ja realismi yhtyvät” (Wittgenstein) – minäidentiteetin pitäisi olla periaatteessa ehjä ja terve, olon perusturvallinen, jotta yksilöllä olisi mahdollisuus kehittyä ja nähdä maailma oikein.
Näinhän ei ole kuin ideaalitapauksessa. Käytännössä jäämme kaikki enemmän tai vähemmän keskenkasvuisiksi.
Sanonpa nyt tässä, mikä on suurin mahdollinen ihmisoikeusrikkomus. Se tapahtuu silloin, jos ihminen jää koko elämäniäkseen perusnarsistiseen objektin rooliin. Että hän jää vaille ja kaipaamaan varhaisimman lapsuutensa hoivaa, huolenpitoa ja huomiota, riippuvaiseksi vaikutuksista ja vaikutelmista, ja että hän myöhemmin elämässään kokee voimaantumista taantuessaan takaisin symbioottiseen alkuyhteyteen ja samaistuessaan omaan tai kenen tahansa uhrirooliin.
Uhrikokemus ja -ajattelu on ansa, johon jokaisen on helppo hirttäytyä. Uhrirooleja maailma tarjoaa laajalla skaalalla -- ja koska kaikki uhrit ovat alitajunnassa viattomia, uhrirooliin samaistuva voi omaksua niin moraalisesti kuin tiedollisesti oikeassa olijan asenteet. Kunniakulttuurien murhamiehet eivät suinkaan koe itseään pahoiksi, vaan nimenomaan viattomiksi uhreiksi. Samoin koki Hitler, samoin kokee Putin. Kaikki terroristit kokevat olevansa oikealla asialla -- he ottavat omankädenoikeuden ja omaksuvat tunnustuksellisen ideologian, jolla todistavat asiansa oikeaksi.
Jääminen uhriajattelun ansaan on pahinta mitä yksilölle voi tapahtua. Sitä ei glorifioi se, että niin moni väräjävä-ääninen artisti laulaa sydämeenkäyvästi pahasta maailmasta. Mielenosoitukset "ihmisoikeuksien" puolesta vain sementoivat ja institutionalisoivat uhrirooleja.
Satatuhatta uhriajattelun voimaannuttamaa mielenosoittajaa, joista yksikään ei ymmärrä millainen on ihmismieli.
Nykyisessä kulttuurisen narsismin maailmassa tuskin kukaan enää selviytyy varhaisimmista kehitysvuosistaan ilman vaurioita ja vammoja, jotka enenevästi näyttäisivät jäävän pysyviksi. Meillä on kokonaisia sukupolvia, jotka ovat kehityksessään juuttuneet pubertaaliseen parinmuodostusvaiheeseen -- ja sukupuoli-identiteettiongelmat ovat kuin kaikkein tavoitelluinta uusinta muotia.
Minän identiteettiongelmat eivät kuitenkaan ratkea taantumalla takaisin uhriajattelun voimaannuttavien vaikutusten huomaan. Ne eivät myöskään ratkea tekemällä rikkinäiselle minuudelle väkivaltaa – kun objekti ja subjekti mielemme sisällä riitautuvat keskenään, tilanne heijastuu ulkomaailmaan, joka myös muuttuu sotatantereeksi. Objekti ja Subjekti saattavat hakea itselleen itsen ulkopuolisia liittolaisia -- tekisi mieli sanoa avioliittolaisia -- ja sekin kaikin mokomin on sitä mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta.
Tai sitten ne voivat olla puuttuvasta äidinrakkaudesta toisilleen hirvittävän mustasukkaisia, ja raivokkaat yritykset päästä yksin omistamaan kaikki huolenpito ja huomio voivat johtaa itseidentiteettien verisiin yhteenottoihin.
Mustasukkaisuus on monien kunniamurhien taustalla – se on sitä, että yksi osapuoli haluaa omistaa toisen totaalisesti, kaikkiallisesti ja kaikkivoipaisesti, objektivoituna kuin esineen – että roolien sairaat ylikorostuneet muodot vääristävät kokemusmaailman – ja psyyken pohjalla kaikki kokemus sulaa sumeaan alkuykseyteen, primitiiviseen omnipresenssin ja omnipotenssin tuntoon, jossa tuhotarve ja itsetuho yhtyvät. Se on kaikkien terroritekojen todellinen motivaatio.
Miten tämän saisi sanottua kauniisti. Sallikaa lasten kasvaa rauhassa ja pitkään – paljon, paljon, paljon pitempään kuin mikään normatiivinen mielikuva lapsuudesta sallisi. Antakaa lapsen kasvaa itse ja itsestään, ja antakaa lapsen kasvaa myös itsessänne. Objekti ja Subjekti eivät koskaan ole ”tasa-arvoisia” – eikä vain siksi, että käsite ”tasa-arvo” on ontto oksymoroni, vaan siksi, että Objekti ja Subjekti ovat kokonaan eri laatua – ne ovat olemuksellisesti yhteismitattomia. Me kaikki tarvitsemme sekä Objektin että Subjektin, ja maailma tarvitsee ne molemmat.
Kunniakulttuurit kunniamurhineen eivät edusta tervettä subjektia, eivätkä ihmisoikeusjulistuksiaan raivokkaasti huutavat telaketjufeministit edusta muuta kuin sekavaa ja jäsentymätöntä mustasukkaista tuhoamistarvetta toimijasubjektin ideaalihahmoa kohtaan. Rasistijahtaajat ja vihapuhevainoajat hyökkäävät kuin Don Quijote tuulimyllyjään vastaan – todelliset ongelmat ovat aivan muualla kuin niissä maagisissa entiteeteissä, nimikkeissä, jotka he käsiterealisminsa höyräyttäminä kokevat todellisiksi.
Mutta tosiaan, keskellä totaalista tolkuttomuuttahan täällä jo eletään. Paljon mahtuu melua maailmaan. Räikeät efektit hurmaavat niitä kaipaavat Objektit – sateenkaaret häikäisevät ja luovat illuusion siitä, että kyseessä on jotain todellista. Ei ole. Kyseessä ovat niin raa'at keskenkasvuiset ihmiset, että eivät itse ymmärrä oman mielensä mustavalkoisuutta ja vaatimustensa ambivalenttisia ominaisuuksia.
-------------------------------------