YLE:n Teema-kanavalla esitettiin 20.5 ranskalaisohjaaja Francois Truffaut'n filmi "Viimeinen metro" vuodelta 1980. Elokuva sijoittuu miehitysajan Pariisiin ja kertoo epätoivoisesta juutalaisesta teatterinjohtajasta, joka piileskelee natseja kellarissa ja yrittää tähtikarismaa omaavan kauniin vaimonsa avulla pelastaa sekä aviosuhteensa että teatterinsa.
Epätoivon hetkistä hirvittävimpiä on purkaus, jonka tämä intellektuelli saa yrittäessään ajankulukseen täyttää lapsille suunnattuja sanaristikoita. Vihje, viisi kirjainta: "Kataluuden symboli." Vastaus: "Jutku." Toiseen suuntaan, seitsemän kirjainta, vihje:"Saastainen petolintu." Ratkaisu: "Jutikka".
Mitä yksikään yksilö, olipa tiedollisesti kuinka valistunut tahansa, älykäs, oikeasti herkkä ja omaa alitajuntaansa riivaavista piruista tietoinen, voi tehdä yhteiskuntatilanteessa, jossa kognitiivinen kehitystaantuma on itse itseään ruokkivana kierteenä ja kaikkialliseksi laajentuneena vajonnut jo noin syvälle?
Ei mitään. Ei missään edes enemmän normaalissa yhteiskuntatilanteessa ole kaikkein parhailla ajattelijoilla juuri minkäänlaisia vaikuttamisen mahdollisuuksia – saati sitten kun koko yhteiskunta on kauttaaltaan hautautunut sielullisiin likavesiin.
Sosiopsyykkinen taantuma tuo noitavoimat, käsitemagian ja pahuuden projisoinnin kaikkein karkeimmat ja kamalimmat muodot esiin ja nostaa ne vallitsevan aikalaisajattelun "totuuksiksi".
Sanoisin, että meillä ollaan nyt kiihtyvällä vauhdilla taantumassa aivan samanlaiseen pahuuden projisoinnin tilaan, jollaisesta natsi-Saksassa harjoitetun joukkotuhonnan motiivit kumpusivat ja jollaisesta edesmennyt N-liitto ei nyt ollenkaan näytä kykeneväksi nousemaan. Totalitarismiin voidaan taantua nopeastikin, mutta kognitiivisesta taantumasta tuskin voi palautua.
Aina kun jokin joukko oman narsistisen uhriajattelunsa ansaan jääneenä – narsistit ovat siis ihmisiä, jotka varhaisessa kehityksessään ovat jääneet ”objektin” rooliin, hoivan ja huolenpidon ja huomiontarpeen valtaan – kokee itsensä viattomaksi – alitajunnassa kaikki uhriroolit ovat viattomia – ja ottaa kuin annettuna itselleen alitajunnassa vahvistuvat niin moraalisen kuin tiedollisen absoluuttisen oikeassa olemisen valtuudet – aivan kuin meillä nyt on käsitteellisesti täysin sekavien "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" aatekulisseissa tapahtumassa – silloin seuraukset tulevat olemaan hirvittäviä.
Ja tämä kognitiivisten kykyjen taantuminen primitiivisen magian palvelukseen tulee olemaan kauhistuttavaa. Se alkaa varsin viattomasti siitä, että samaan aikaan kun YLE tai Sanoma-yhtiö saattaa yhdellä kanavalla esittää hienon ranskalaisen elokuvan, se voi toiselta kanavalta tyrkyttää täsmälleen tuon sanaristikkotiedon tasoista "huumoria" kaikkine kliseistäkin kliseisempine persuvitseineen, joita esimerkiksi itseäään kirjallisina intellektuelleina pitävät institutionalisoituneen naurunhörhötyksen sirkustirehtöörit syvää omahyväistä tyytyväisyyttä huokuen suupielistään päästelevät.
YLE, Helsingin Sanomat, ja, sanotaan nyt vaikka, Suomi-Areenan "keskustelut" ovat kammottavinta yliyleistävien ylevöitettyjen yleiskäsitteiden kälätystä mitä tässä valtakunnassa nyt pinnalle nostetaan.
Tilanne on seurausta jo pitkään itäneestä kulttuurisen narsismin noususta. Kun tietyt sisällöt on julistettu tabuiksi, käsitteenmuodostuksellinen pinta on sementoitava suggeroivilla ja ymmärrystä noituvilla yleiskäsitteillä, joilla sitten kävellään kuin Jeesus vetten päällä. Ja jossain vaiheessa sitten tapahtuu tajunnallinen häränpylly – eli verbaalinen pinta kääntyykin ympäri, ja "suoraan puhumista" aletaan harjoittaa alitajunnan suunnasta kohti tabukäsitteitä. Siinä vaiheessa sielun syvistä pimeyksistä – mielen pohjimmaisista tunkioista – ylösnousevat tabujen pitkään panttaamat kitkeröityneet vihantunnot – ja silloin syntyy juuri tuo sanaristikoissa vallinnut tilanne – että siis koetaan rumat sanat itsessään jo "totuuksina". – ”Mitä, eikö rasisteja siis muka saa sanoa rasisteiksi, häh?"
"Ihmisarvosta" ja "ihmisoikeuksista" puhutaan aivan kuin arvot ja oikeudet olisivat jotain itsessään olemassaolevaa – ikuista ja absoluuttista, millään ajattelulla kumoamatonta, ihmistä ja elämää suurempaa – vaikka tässä on kyse nimenomaan tunnustuksellisen ajattelun täydellistymästä. On sanomattakin selvää, ettei esimerkiksi ”uskonnonvapaus” tarkoita todellisessa elämässä mitään – sillä melkein kaikki uskonnot sulkevat toistensa arvot ja totuudet pois, ja sulkevat itse asiassa sitä ehdottomammin mitä enemmän omaavat uskontoilmiölle ominaista tunnustuksellisuutta – ja niin noista korkeimpaan arvoon korotettujen oikeuksien vaatimisesta tuleekin aina kaikkein sokeinta absolutismia. Se on uskontunnustajien paras ase heidän pahimpia vihollisiaan vastaan. –
Eikä tietenkään mitenkään pidä sivuuttaa tosiasiaa, että jokainen arvo on porras arvojen hierarkiassa ja jokainen oikeus vaatisi hyväksynnän myös ja nimenomaan niiden taholta, joiden velvollisuudeksi oikeuksien toteen paneminen asettuu.
Tässä nykyisessä, suoraan primaarinarsistiseen uhrirooliin samaistumisen pohjalta nousevassa hahmon- ja käsitteenmuodostuksessa olemme luopuneet uuden ajan visuaalisen mieltämisen jäsennyksistä ja olemme palaamassa keskiaikaisen käsiterealismin maailmaan. Se on sokea ja julma maailma, jossa kaikkein karkeimmat valtataistelijat ovat kautta historian vedonneet kaikkein maagisimpiin tabuvoimiin tuhotakseen kilpailijansa ja kriitikkonsa.
Kukapa vaatisi myös älykkäille ihmisille oikeuksia. Heidäthän voidaan nykyisin hyvinkin kepeästi syrjäyttää puolivillaisten kirjallisuusintellektuellien tai vaikkapa tavallaanniinku vihaisten wokeltajien toimesta. Miksi älykkäillä ei ole oikeuksia? Eikö olisi mitään tietämättömien ja ymmärtämättömien velvollisuus hankkia sivistyspääomaa ja uurastaa todellista aivotyötä tehden, jotta he voisivat jakaa muutakin kuin sumeita omnipresenssin ja omnipotenssin tuntojaan oman vertaistasonsa ”ajattelijoiden” kanssa?
Taivas varjelkoon tätä aikaamme, jolloin ikuiseen pubertaaliseen parinmuodostusvaiheeseen jämähtäneet nuoret sukupolvet pyörittelevät identiteettikriisejään päissään ja yrittävät yliyleistävillä yleiskäsitteillä ja leimasanoilla ratkaista ikiomia ongelmiaan kuin ne koskisivat koko maailmaa – autuaan ymmärtämättöminä mistään keskiaikaisesta käsiterealismista, jonka uusia inkarnaatioita he tietämättään ovat.
Nykyhetki ei ole voitto menneisyydestä, vaan kehityksellinen umpikuja, jossa tulevaisuus nähdään peruutuspeilistä. Jos eurooppalainen uusi aika oli ihmissuvun historian epäilemättä tähän asti erityisin aikakausi, uutta aikaa kannattaneiden kulttuuristen eväiden loppuminen tulee merkitsemään tähän asti valtavinta ihmisyyden taantumaa.
Me eurooppalaiset ihmiset nousimme noin tuhat vuotta sitten silloin tuhat vuotta jatkuneesta depersonalisaation unesta, ja vanhan- ja keskiajan ajattelulaatu, joka oli perustunut korvan ja kuuloaistin kognitiivisille resursseille – tiedonaloja olivat olleet retoriikka, grammatiikka, ajattomien numeroiden aritmetiikka ja musiikki – koki koko ihmissuvun mittakaavassa kaikkien aikakausien valtavimman laatuhyppäyksen, kun silmän ja visuaalisen mieltämisen kognitiiviset resurssit alkoivat hallita tajuntaamme.
Syvyysperspektiivin, peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoinnin ajatushahmot syntyivät, ja depersonalisaation unesta havahtui maailmaa tarkkaileva kartesiolainen Subjekti, joka alkoi tutkia Objektivoituvaa todellisuutta. Sellaiset ajatustyökalut ovat nyt parin viimeisen vuosisadan kuluessa saaneet maailmassa ja ihmisen elinehdoissa aikaan muutoksen, joka on miljoonakertainen verrattuna ihmissuvun koko aiempaan miljoonan vuoden kehityshistoriaan.
Ja nyt sitten tämä uuden ajan ajattelulaatu on ihan oman suunnattoman typeryytemme seurauksena romahtamassa. Lisääntyvä hyvinvointi on tuonut mukanaan narsismin, joka siis on olemuksellisesti kaiken tapahtuneen kognitiivisen kehityksen romauttamiseen kykenevä tekijä. Kun kognitiivinen taantuma pääsee käyntiin, se ruokkii itse itseään – ja varoittavan esimerkin, havainnollisen mallin tästä antavat viime vuosisadan suuret sosiopsyykkiset totalitaristiset taantumat.
Narsistiseen uhrirooliin samaistuminen on koukku. Se on tavattoman voimaannuttavaa, koska se ratkaisee kaikki kipeän keskenkasvuisen psyyken identiteettiongelmat. Se tarjoaa lähtökohtaisen viattomuuden ja antaa valtuudet olla niin moraalisesti kuin tiedollisestikin oikeassa. Epävarmuuden maailmassa se tarjoaa absoluuttista varmuutta kehittämällä tavan kiertää ongelmat lähestymällä niitä ”kielteisestä käsin” – narsistien maailmassa absolutismi ilmenee kiivaina irtiottoina, anti-, anti-, antiasenteina. Jopa vaaleissa äänestetään nykyään enemmän jotakin vastaan kuin minkään puolesta.
Durkheimilla olisi meille paljon sanottavaa. Hän puhui ”negatiivisista kulteista”. Niiden ympäröiminä elämme nyt tajunnallisen taantumisen kierteessä. Mitä epävarmempia meistä tulee, sitä sairaammin keinoin tavoittelemme varmuutta. Asioiden määrittely kielteisestä käsin palvelee vain tätä tarkoitusta. Ajattelun jokainen kipeä kohta voidaan jättää ajattelematta ja korvata se yliyleistävällä yleiskäsitteellä, joka sitten sementoituu yleisessä käytössä ja hautaa kaikki tabut tietoisuuden pinnan alle, alitajuntaan. Yleiskäsitteet noituvat ymmärryksemme – ne koetaan kokoavina abstraktioina, ja illusorisesti ne näyttävät vain pätevöittävän ajatteluamme.
Ja kun sukupolvi toisensa jälkeen syntyy jo olemassa olevaan kielimaailmaan, ja kun jo äidinmaidossa imetyt aikalaisajattelun käsitekoneistot vahvistetaan koulussa, ja kun elämässä pärjäämisen ehdoksi asettuu kyky omaksua keskiaikaisen käsiterealismin asteelle taantunut tiedollinen oppisisältö – kuinka eurooppalainen ajattelukyky muka voisi säilyä ja taantuma peruuntua? Ei mitenkään. Yliyleistävät yleiskäsitteet vain pätevöityvät entisestään, kun ne noituvat ymmärryksemme yhä totaalisemmin. Totalitarismissa ei ole eriarvoisia, on vain oikeassa olijoita.
Viime vuosisata antoi jo esimakua siitä mitä totalitarismiin taantuminen tuo mukanaan. Mutta sen enempää N-liiton historiasta kuin natsi-Saksan hirvittävyyksistä emme oppineet mitään, koska kulttuurisen narsismimme pohjalta tulkitsemme kaiken tapahtuneen pelkästään yksilöindividualismin raamituksissa ja ymmärryksemme yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä koskien on jo kokonaan kadonnut.
Edes tärkeintä läksyä – sitä että totalitarismiin voidaan taantua minkä tahansa aatteen opillisissa kulisseissa – sitäkään emme ole oppineet. Suorastaan mahdottomalta meistä tuntuu ajatus, että olemme koko ajan taantumassa totalitarismiin nimenomaan "ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden" opillisissa kulisseissa – mutta jos nyt saisimme silmät auki ja kaiken yliyleistävillä yleiskäsitteillä tapahtuvan käsiterealistisen selittelyn sijaan näkisimme mitä yhteisöissämme ihmisyyden perustasolla tapahtuu, luultavasti huutaisimme suoraa huutoa: "Rajat kiinni! Oma yhteiskunta ensin!" ”Kansainvaellus ja väestönvaihto ovat todellisuutta parhaiten kuvaavia termejä – miksi yritätte väistää ja vältellä niitä?”
Mutta sellainen ei siis tule enää onnistumaan. On odotettavissa että valtiojohto, poliitikot, journalistit, juristeristit, korkeat virkamiehet, kansalaisaktiivit – kaikki jotka annetuissa yksilökokemuksellisissa raameissa mukamodernin olemassaolonsa tunnistavat – sortuvat yhä mustavalkoisempaan ajatteluun, määrittelevät toisiansa aina kitkerämmillä kielteisillä leimoilla, taantuvat omantunnonetiikasta yhä absoluuttisemman normimoraalin piiriin, institutionalisoivat ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuurin, ylevöittävät käsitesekaannuksen siunaamat tuhoamistarpeensa – ja lopusta huolehtii oikeuden sokea miekka, jolla on kautta ihmisen historian ollut enemmän valtaa kuin ymmärrystä.
--------------------
Lisäys:
Huomaan, etten oikein itsekään pysty piirtämään oman aikamme kehityksellistä kokokuvaa. Niin raaka se on: nuorten sukupolvien juuttuminen pubertaaliseen parinmuodostusvaiheeseen, jossa "nainen omistaa oman kehonsa" ja abortti on ihmisoikeuskysymys.
Ignace Lepp kirjoitti aikanaan kirjan ”Aikamme ateismin kasvot”. Häntä hirvitti se, että uskontoa oli käytetty niin häikäilemättömästi aiheuttamaan sukupuolista ahdistuneisuutta, että nuoret erosivat kirkosta voidakseen seurustella vapaasti vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Omassa ajassamme jo koululapset on saatu tuntemaan ahdistusta esimerkiksi ”ilmastonmuutoksesta”, josta tosiasiassa emme edes tiedä miten monimuuttujaisesta ilmiöstä siinä on kyse. Tunnustuksellinen ajattelu lankeaa otolliseen maaperään, kun jokainen kulttuurisen narsismin kasvatti haluaa vastustaa sielussaan viriävää epävarmuutta ja hakee vahvistusta samaistumalla niiden rintamaan jotka eivät epäile oikeassa olemistaan.
Blogitekstin kuvituksessa esiintyvä Neil Postman aloitti uransa uutta luovana pedagogina, ja Marshall McLuhanin ajatteluun perehdyttyään hänestä tuli erityisesti sähköisen median kognitiivisista vaikutuksista huolestunut kulttuurikonservatiivi. Niin suureksi kasvoi hänen epätoivonsa, että vanhoilla päivillään hän oli valmis liittoutumaan raamattuvyöhykkeen poliittisten konservatiivien kanssa voidakseen edes siten heittää jonkin kapulan ”kehityksen” rattaisiin.
Eikö se ole traagista? Ottaen huomioon, että Postmanin huoli nousi eurooppalaisen uuden ajan ajattelussa vaikuttaneiden ekstriimien nerojen, Freudin, Durkheimin, Wittgensteinin ja McLuhanin pohjalta?
Minusta se on kammottavan traagista. Mutta olen varma, että naurunhörhötyksen ammattilaiset vääntäisivät Neil Postmanin epätoivosta institutionalisoituneen persuvitsin.
Olemme jo kaiken tunnustuksellisen ajattelun suhteen totaalisesti suohon uponneita. Meillä ovat voimassa lakipykälät, joiden mukaan tunnustuksellisille uskonnoille ominainen taipumus vastata loukkauksiin väkivallalla on ikään kuin lähtökohtaisena realiteettina hyväksytty pyhä arvo.
Ja se on asia, josta ei sitten väännetä vitsejä. Oikeuteen joutuu se joka vääntää.
Voisin luetella kymmeniä termejä, jotka kuvaavat eurooppalaisen ajattelun kriisiä ja vielä tällä vuosisadalla satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvavaa kansainvaellusta kehitysmaista valmiit kulutusmahdollisuudet omaavaan Eurooppaan – ja kaikki nuo termit olisivat sellaisia, joita yksikään Suomi Areenan keskusteluihin osallistuva ei tule ääneen sanomaan.
No, tuskin tietääkään. Kuinka moni kulttuurivaikuttaja tietää, että ihmisen historian toistaiseksi suurin aikakausien välinen murros tapahtui eurooppalaisen keskiajan vaihtuessa uudeksi ajaksi? Että tuossa murroksessa keskeisten aistiemme kognitiivinen työnjako muuttui perinpohjaisesti, että pyhän ja profaanin tajunnalliset valtasuhteet kääntyivät päinvastaisiksi?
Kuinka moni itseään kulttuuri-ihmisenä pitävä on pohdiskellut vakavasti sitä Marshall McLuhanin väitettä, ettei tilageometriaa ole syntynyt missään missä kulttuuriseksi perusratkaisuksi ei vakiintunut äännekirjoitus? Tai kuinka moni on kyennyt vastaamaan Postmanin esittämään kysymykseen siitä, miksi Rooman valtakunnassa jo olemassa ollut lukutaito ja ajantaju katosivat kun Eurooppa vaipui tuhanneksi vuodeksi outoon minäpersoonan kadottaneeseen depersonalisaation uneen?
No, Suomi Areenan suurmiehet ja -naiset esittelevät päivät pääksytyksen itsekantavilla yleiskäsitteillään ymmärryksen noituvia näkemyksiään. Tärkeilevällä äänellä tehtyjä käsitteellisten näennäisyyksien keskinäissuhteiden määrittelyjä. Kukaan ei tee heistä parodiaa. En minäkään tekisi. Itkisin.
Lisäys 2:
Narsistisesta viattomuudesta voimaantumista ammentavat ihmiset tarvitsevat vahvasti idealisoituja esikuvia, idoleita, joihin he saattavat samaistua. He etsivät ja löytävät Kristuksensa.
Mutta -- ja tämä on asian traagisin puoli -- vielä enemmän he tarvitsevat Antikristuksia, niitä, joihin he voivat projisoida kaiken sen pahuuden jonka he ovat käsittelemättömänä sulkeneet ja padonneet alitajuntaansa.
Ja koska ihmissielun pohjalla vallitsevat omnipresenssin ja omnipotenssin sumeat tunnot, joissa lauseitamme ja maailmaa jäsentävät elementit -- Objektit, Subjektit, ominaisuudet tai vaikutusvoimat -- kaikki sulavat yhteen, projektiivisen vihan kohteeksi voivat joutua yhtä lailla henkilöt, mielikuvat, identiteetit kuin opilliset ismit tai aatteet.
Koska moraali muuttuu absoluuttiseksi, tuhoamistarve jatkuu absoluuttisena kunnes maailmasta on hävitetty kaikki mikä voisi horjuttaa moraalista tai tiedollista oikeassa olemisen varmuutta.
--------------------