 |
Kartesiolainen Subjekti: selkä todellisuuden peräseinään painettuna, aikalaisrationaalisuuden raameissa ja asemoinneissa, aikalaisajattelun ja kielimaailman laatikossa |
Shakespeare sanoi, että maailma on näyttämö ja ihmiset sen näyttelijöitä. Se sanottiin siinä historiallisessa tilanteessa, jolloin keskiaikainen katutason teatteri institutionalisoitui ja nousi teatteritalossa estradille. Esirippu oli kuin kartesiolaisen silmän luomi, joka nousi nähdäkseen vastassaan olevan todellisuuden.
Maailmannäyttämöllä aivan naapurissamme meille olisi nähtävillä miten tuhatvuotinen alamaisuus – puhumattomuuden kulttuurin perinne – on rampauttanut kansan ja amputoinut aivan kaiken yhteiskunnallisen vallan auktorisoitumista koskevan kritiikin. Putin on oman, historiallisesti harhaisen uhriajattelunsa martyrologiseen ansaan jäänyt diktaattori, joka tulee jatkamaan aloittamaansa hyökkäyssotaa hamaan katkeraan loppuun – tuhoon ja itsetuhoon – saakka.
Jostain syystä emme kavahda vanhan vainoojan valtakunnassa vallitsevaa puhumattomuuden kulttuuria. Emme tunnista siinä oman yhteiskuntamme kehitystrendejä. Kuitenkin olemme vain muutaman askelen päässä samasta yhteiskuntatilanteesta – meillä vainotaan vielä viimeisiä vihapuheita, kohta niitäkään ei enää esiinny, ja niin meistäkin on tullut oman tahtonsa kokonaan kadottanut ja totalitaristiseen tilaan vajonnut kansa.
Joko emme ole ollenkaan alkuunkaan ymmärtäneet, tai sitten olemme jossain vaiheessa onnellisesti unohtaneet, että ihmisyhteisö on nimenomaan moraalisilla langoilla yhteen kudottu orgaani, jossa "vallan" on -- ollakseen legitiimiä -- suuntauduttava aidon luottamuksen varassa "alhaalta ylöspäin" ja ulotuttava yhteiskunnan laidasta laitaan (Hannah Arendt). Saahan sitä kaikenlaisia enempi pelkästään käsitteellisiä kuvitelmia monikulttuurisuuden ihanuudesta luoda, mutta yleisinhimillinen sääntö on, että yhdessä yhteisössä voi vallita yhtäaikaisesti vain yksi yhteinen yhteisömoraali -- ja tämä tosiseikka on se, jonka varassa ihminen lajina on selviytynyt nämä ensimmäiset miljoonat vuotensa.
Jotkut ihmisyhteisöissä läpi kehityshistorian vaikuttaneet sosiaaliset vakiot ovat meille edelleenkin täysin epäselviä. Emme ole menossa siihen suuntaan, jossa selvyyttä syntyisi. Emme esimerkiksi ole saanet käsiteltyä kysymyksiä totalitarismin synnystä, niin loputtomasti ja antaumuksella kuin olemmekin kaikkia kolmannessa valtakunnassa harjoitetun ihmistuhonnan kauheuksia käsitelleetkin ja niistä mitä seikkaperäisimpiä kuvauksia ja analyyseja kirjoittaneet.
Edes aihetta ehkä laajimmin käsitelleen Hannah Arendtin monumentaalisten teosten olennaisinta sanomaa emme ole pystyneet sisäistämään. Hänen suuri sanomansa on sama joka oli myös Wilhelm Reichilla ja Erich Frommilla. Kaikki nämä tarkastelivat totalitarismia sosiopsyykkisenä yleisinhimillisenä taantumailmiönä, ja kun lähtökohta on tämä, on mahdollista tarkastella esimerkiksi natsi-Saksaa ja Stalinin N-liittoa rinta rinnan. Nämä historiat ovat hyvin nähtävissämme, ja niissä tapahtunut sosiopsyykkinen taantuma totalitarismiin oli yleisinhimilliseltä kannalta yhteismitallinen, vaikka maiden historiat ja monet ominaisuudet -- kuten kussakin perinteessä tunnustetut ideologiat -- olivat kovin erilaisia.
Totalitarismi ei ole minkään vuosituhannen tai -sadan minkään opillisen ideologian tuotos, se on olemuksellisesti sosiaaliselle laumaeläimelle ominainen taantumamekanismi, jolla on ollut tehtävänsä varhaisimmassa lajihistoriassa, kun vaaratilanteissa on tarvittu yhteisön kiinteytymistä. Mekanismi on edelleen monen muun vastaavanlaisen rakenteellisen valmiuden tavoin varhaisten kehitysvaiheidemme jäljiltä meihin varastoituna, ja elpyy sieltä yhä edelleen vuorenvarmasti aina kun yhteisöä uhkaa ulkoinen vaara tai sisäinen hajoaminen.
Toinen esimerkki, yhtä opettavainen: Vaikka alkulaumoja organisoinut ”valta” on vuosimiljoonien mittaan jalostunut yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi”, tuo tahto voidaan erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen edelleenkin palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin yllätykseksemme havaitsemme, että yksilön ”tahto” voikin siirtyä henkilöltä toiselle.
Samoin odottaa ”totalitarismi” yhteisöllistä uhkatekijää, jonka ikivanhat vaistomme havaitsevat ja siihen reagoivat, elimmepä eilen, tänään tai huomenna, tai pyörittelimmepä pienissä päissämme minkä nimisiä ideologioita tahansa.
Se aika, jota nyt elämme, on ajatushistoriallisesti ottaen eurooppalaista uutta aikaa. Sen alku sijoittuu jonnekin neljän- tai seitsemän sadan vuoden taakse, riippuen siitä aloitammeko laskennan kartesiolaisen subjektin synnystä vai syvyysperspektiivin elpymisestä. Uusi aika on joka tapauksessa ihmisen historiassa aivan erityislaatuisin ajanjakso – nimenomaan kartesiolaisen rationaalisuuden ajatustyökaluilla saavutetun todellisuudenhallinan ja luonnontieteillä aikaan saadun maailman ja ihmisen elinehtojen suunnattoman muutoksen vuoksi.
Eurooppalaisella uudella ajalla kehittynyt, erityiseen ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuva demokratia omaa toteutuakseen ja toimiakseen ihmisen historiassa aivan omaa laatuaan olevat yhteisölliset ehdot ja edellytykset. Se ei ole mikään hallinnollis-teoreettinen opinkappale – se ei esimerkiksi ole irrotettavissa kartesiolaisesta rationaalisuudesta ja sen varassa kehittyneestä tositiedosta. Se edellyttää yksilöiltä yleissivistystä ja yhteiskunnalta muun muassa täydellistä läpinäkyvyyttä, niin että kansalaisilla on mahdollisuus tietää, mistä missäkin asiassa on oikeasti ja pohjimmiltaan kyse.
Se on niin hienoin – hämähäkin seitin ohuin langoin – eurooppalaiseen sieluun kudottu, että puuterihuiskun aiheuttama aivastus riittää lennättämään sen pitkin valtasalien seiniä. Mutta me hajotamme sitä paljon raskaammin asein – mädättämällä massiivisin ylikansallisin instituutioin sen kansallis-kielelliset perusviritykset. Jos julkinen valta sortuu salailuun – kuten hallinnot aina paisuessaan lopulta väittämättä sortuvat – ja kansa menettää luottamuksensa niihin, yksi kerta riittää. Salailu ja petos voivat tapahtua missä tahansa tarpeeksi vakavassa asiayhteydessä – se repäisee aina peruuttamattomasti ratkeavan kuilun valtaapitävän poliittisen koneiston – tai yhteiskunnallista valtaa käyttävän tiedonvälityksen – ja niin sanotun tavallisen kansan välille.
Salailun ja petoksen jo krooninen muoto on ”poliittisen korrektiuden” nostaminen kunniaan – hartaasti varjelluksi arvoksi – ja sen ohessa vahvistuva ajattelua amputoiva puhumattomuuden kulttuuri.
Sulkeutuminen puhumattomuuden kulttuuriin painaa kaikki yhteiskunnallisesti kipeät kysymykset pinnan alle pois yleisestä tietoisuudesta ja käsittelystä. Niiden sijaan yhteiskunnallisen keskustelun kieleen syntyy tabuaukkoja, joita peittämään kehittyy kiertoilmauksia – jotka pahimmassa tapauksessa ovat maagisia tabusanoja, taikasanoja, leimasanoja, jotka toimivat reaktiivisina triggereinä, alitajuntaan kasvaneen paineen purkautumisteinä, joilla käsittelemättömät kipeät kysymykset muuttuvat yhdenmukaisuuden paineen kannattelemaksi lynkkausmielialaksi.
Yhteisöissä on aina jakolinja, enemmistö ja vähemmistö. Saksan tapauksessa lähtökohtatilanne oli selvä: koko kansa kantoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen sieluissaan häpeää ja alitajunta odotti messiasta joka palauttaisi kunnian. Alitajunta tarvitsi syyllisen johon kaikki pahuus voitaisiin projisoida, ja siihen rooliin asettuivat juutalaiset. Se ei ollut viisas valinta, vaan yksi hulluus matkalla syvenevään hulluuden kierteeseen.
Venäjällä, kuten myös tämän päivän Suomessa, jakolinja kulkee oman kansan sisällä halkaisten sen kahteen leiriin. Venäjällä tuhoaminen koski sen omia kansallisuuksia, ja meillähän on nyt tilanne, jossa historiallisen oikeassa olemisen itselleen ominut vahva ”valtamediapuolue” haluaa tuhota maahanmuuttokriittisen kansanosan – ja mistään oikeasti mitään ymmärtämättömät toiskulttuuriset vaeltajat ovat tai voidaan nähdä todellisuudessa vain kansallisen kahtiajaon näytelmän ajatuksettomina statisteina.
Tietysti niihin liittyy ongelmansa, joista tosin vain se maahanmuuttokriittinen osapuoli on tietoinen. Jos ymmärtäisimme ihmistä enemmän sosiaalisena yhteisöolentona, emme kavahtaisi sitäkään tietoa, että keskenään liian erilaiset tai kehityksessään eritasoiset kulttuurit aiheuttavat väistämättä kulttuurisia hylkimisreaktioita – ja voisimme ymmärtää myös sen, että tällaisiin ihmisen lajityypillisen yhteisöllisyyden perustekijöihin palautuvien yhteisöilmiöiden ratkaisuksi ei alkuunkaan riitä se, että hylkimisreaktioista vaietaan ja ne pyritään painamaan puhumattomuuden pinnan alle.
Koskaan ei toisteta tarpeeksi perustavanlaatuista totuutta, että taantuminen totalitarismiin on ihmisen lajityypillisestä sosiaalisuudesta suoraan seuraava yhteisöilmiö, joka kussakin ajassa toki ilmenee aina kunkin ajan omien opillisten ”ismien” aatekulisseissa. Vain vallan laatutekijät, vallan legitimoitumisen tapa ja muodot ovat olennaisia.
Nyt Suomi seuraa muutaman vuosikymmenen viiveellä täsmälleen niitä jälkiä joita alkanut suuri kansainvaellus on entisen emämaan kansankotiin aiheuttanut. Sama romahdus on edessä meilläkin, koska meillä on takanamme sama menneisyys – olimme seitsemän sataa vuotta alusmaa, viime vaiheessa kansatieteellisellä rotuopilla hallittu alusmaa – ja teemme samat virheet – sorrumme puhumattomuuden kulttuuriin, ”poliittiseen korrektiuteen”, ja boikotoimme maahanmuuttokriittisen puolueen – nämä kaikki erehdykset toistetaan yksi yhteen meilläkin.
Nämä yhteiskunnat taantuvat tilaan, jossa pinnanalaiset padotut pahan olon tunnot odottavat vahvistustaan ja tarvitsivat vain sormen, joka osoittaa tuhottavaa syyllistä. Reaktiot ovat erilaisia eri viiteryhmissä, mutta pohjoismaisissa demokratioissa riitaantuminen tapahtuu kantaväestön keskuudessa poliittisena näytelmänä, jossa heilutetaan jos jonkinlaisten riemunkirjavien ismi-ideologioiden lippuja. Ne ovat sisällöllisesti yhdentekeviä, koska taantuminen totalitarismiin on aina voinut ja voi tapahtua ihan minkä tahansa ideologian aatekulisseissa. Kun yhteisövoimat on urattu kohti taantumaa, loppu toteutuu itse itseään vahvistavana mekanismina.
Kaikki mikä yhteisössä nostaa pinnalle tietyt tilanteeseen sopivat selitykset ja toisaalta patoaa ja sementoi umpeen pinnan alle jäävät kipeät käsittelemättömät kysymykset – siinä ovat jokaisen totalitarismin rakennusaineet. Ja tämä pätee siis ihan historiallisesta ajasta riippumatta. Ensimmäinen askel otetaan jo siinä kun yleisessä tietoisuudessa jätetään jotkut ongelmat käsittelemättä ja aletaan vahvistaa julkispintaa läpäisemättömäksi.
Tämä on tosiasia, jota on jokseenkin mahdotonta ymmärtää sekä pintakuohuna vaikuttaviin aikalaisideologioihin hurahtaneiden akateemisten ”oppineiden” – oman aikamme skolastikkojen, käsiterealistien – että niiden humanistisiin harhoihinsa pakenevien maallikoiden, jotka eivät siedä nähdä koko sitä pitkää ja kussakin erikoistapauksessa hieman varioivaa tietä, jolla kulttuuriset hylkimisreaktiot vähitellen vahvistuvat. Ihmisystävät tekevät heikkohermoisuudestaan hyveen, mikä sitten oikeuttaa heidät ummistamaan silmänsä heti kättelyssä – moraalista orientaatiotaan vahvistaakseen hekin vaativat, että kaikki vihantunnot olisi sammutettava aivan alkuunsa.
Nehän eivät sammu. Käy täysin päin vastoin. Ja tämä kriisi ei koske vain niitä ja niiden purkauksia – oikeastaan niitä pitäisi tarkastella vain oireina, taantuvan ja sairauden asteelle kehittyvän yhteiskuntatilanteen indikaattoreina. Ne eivät ole olemassa siksi, että ihmiset olisivat pahoja eivätkä suvaitsisi toisiaan, vaan siksi, etteivät kysymyksessä ole mitkään yksilöiden päätettävissä olevat seikat. Kulttuuriset hylkimisreaktiot ovat yhteisövoimien ja yhteisöominaisuuksien tuottamia yhteisöilmiöitä, jotka eivät yksilötasolla ratkea, vaan toistuvat vakioina, yrittivätpä yksilöt sitten rukata ja muuttaa arvojaan ja asenteitaan miten paljon tahansa.
Kauanko ihmistä koskevan perustavimmanlaatuisen ihmistiedollisen tosiasian omaksuminen meiltä kestää? Että ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen olento, joka on selviytynyt ja selviytyy, jos ylimalkaan selviytyy, olemassaolon taistelussa vain yhteisöinä, ei toisiaan nokkivina kanoina.
Kulttuuriset hylkimisreaktiot nousevat väistämättä, jos keskenään liian erilaisia kulttuureja yritetään saada jakamaan samaa elintilaa. Tämä on tosiasia, jonka ymmärtämisen pitäisi lähteä lajihistorian realiteettien tunnustamisesta – esimerkiksi siitä, että ymmärretään ”kulttuurin” – instituutioiden, työnjaon ja roolipositioille rakentuvan inhimillisen kielen – syntyminen muinaisuudessa paikoilleen pysähtymisen ja oman reviirin ylläpitämisen seurauksiksi.
Että ymmärrettäisiin vaikkapa kulttuuriantropologien useasti toteama tosiasia, ettei primitiivisille heimoille ole ollenkaan ominaista se, että he välttämättä pelkäisivät tai tuntisivat tuhoamistarvetta keskuuteensa saapuneita muukalaisia kohtaan. Alkukantaiset ja kehittymättömät ihmiset eivät – eivät myöskään lapset – tunne mitään muukalaiskammoa. Kulttuuriset hylkimisreaktiot käynnistyvät vasta kun kulttuurikognitiiviset erot hahmottuvat ja ne havaitaan.
Kulttuuriset kohtaamisongelmat toteutuvat yhteisövoimien, yhteisominaisuuksien ja yhteisöilmiöiden tasolla – ne eivät ole, eivätkä ratkea yksilöiden arvoja tai asenteita rukkaamalla. Yksilö voi silti olla valistuneempi, valveutuneempi ja tietoisempi siitä mistä oikeasti on kyse. Se onneton ihmiskuva, jonka pohjalta olemme rakentaneet ”ihmisarvo- ja -oikeusideologiamme”, on käsiterealistisessa harhaisuudessaan jotain aivan tavatonta. Se esittää eräänlaista ylihistoriallista, ylikulttuurista, ylikansallista ja yliyhteisöllistä yliyksilöä, jolle haluamme varmistaa kaikki ”oikeudet”, joiden toteen paneminen sitten jää joidenkin määrittelemättömien, ehkäpä vähä-arvoisempien yksilöiden velvollisuudeksi. –
Tällainen yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä tapahtuva ajattelu – päättely – käsitteistä todellisuuteen päin, itse asiassa toistaa hyvinkin tyylipuhtaasti keskiaikaisen käsiterealismin tajunnallisia mekanismeja. Todellisuudessa juuri yhteisövoimat ja yhteisöominaisuudet ovat olleet lajihistoriassa se aines, joka on varmistanut selviytymisemme ja valikoitunut pysyväksi – ja ”kulttuurit” ovat ehdottomasti kaikkein ”periytyvintä” mitä ihminen saattaa nahkansa alla kantaa. Kaikki ihmisyys on nimenomaan kulttuurista ihmisyyttä. Tästä seuraa se kieltämätön ja kiertämätön tosiasia, ettei siitä, että kaikilla on ”ihmisarvo”, mitenkään seuraa se, että kaikki ”kulttuurit” sopeutuisivat keskenään.
Yleinen tietämättömyys ja kyvyttömyys hallita yhteisölähtöistä – sosiologista – lähestymistapaa estää meitä näkemästä ja ymmärtämistä sitä mitä natsi-Saksassa aikanaan tapahtui – kuten myös sitä ihan vastaavaa tragediaa, jota Venäjällä nyt näytellään. Näissä oli ja on kysymys nimenomaan puhumattomuuden kulttuurin voitosta. Jos meillä olisi vähänkään sosiologista silmää, näkisimme saman tapahtuvan myös nykyisessä, järkiperäistä ajattelua ja yhteiskuntatieteellistä tositietoa vain ikiomissa ideologisissa raameissaan käsittelemään kykenevässä, tunnevaltaista vihapuhevainoa ja rasistijahtia täynnään olevassa Suomessa.
Puhumattomuuden kulttuurista Saksassa kehittyi itse asiassa niin vahva, ettei edes joukkotuhontaa suorittavien instituutioiden piiristä vuotanut juuri mitään tietoja ulkopuoliseen yhteiskuntaan. Ajatelkaas sitä. Massiivisia tuhoamiskoneistoja voitiin arkielämässä pitää yllä muun yhteiskunnan mitään tietämättä ja mitenkään häiriintymättä. Miten hirvittäviä täytyy yhdenmukaisuuden ja vaikenemisen paineiden olla, jotta tuo olisi tullut mahdolliseksi?
Sellainen asetelma ja tilanne yhteiskunnassa voi syntyä vain jos kaikki ”keskustelu” on tulkittu sopimattomaksi – kuten meillä nyt tulkitaan keskustelu kipeistä kansainvaellukseen ja maahan tunkeutumiseen liittyvistä kysymyksistä vihapuheiden raamituksissa niin, että puhumattomuuden pintaa vain kurotaan umpeen aina siellä, missä pinnanalaisen vihan paineet ovat sen puhkaisseet. Mutta mitä vahvempi sensuuri, vaatimukset ja vaikenemisen paine, vastaavasti vahvemmiksi kasvavat kaikki padotut turhautumat.
Puhumattomuuden kulttuurissa pinnanalaisten paineiden purkautumista nimitämme täysin väärin ”vihapuheeksi”. Se ei ole mitään instrumentaalista ilmaisua, vain purkautuvaa ekspressiota. Sen sijaan niiden, jotka tuntevat vastustamatonta tarvetta puuttua vihapuheisiin, pitäisi hävetä.
Omassa yhteiskunnassamme ”valtamediapuolue” – siis Helsingin Sanomat, YLE, muu samaan yhdenmukaisuuden paineeseen alistunut tiedonvälitys – tarjoaa uutissivuillaan päivittäisiä esimerkkejä siitä, millaista yhteiskunnallista tietoisuutta puhumattomuuden kulttuuri kaikkein arvovaltaisimmassa muodossaan tuottaa. Mikään kriisiytyvä sektori ei enää tule asianmukaisella kriittisellä otteella käsitellyksi. Kaikki uutiset on valittu ja muotoiltu pönkittämään yksiarvoista yhteiskuntamoraalia. Suvaitsevaisuus on hyvä, kaikelle ”vihapuheelle” on nollatoleranssi.
No, voisimme toki vastatakin kysymykseen siitä, miten vahvoja ja mistä suunnasta nousevia vihantuntoja tarvitaan jotta puhumattomuuden pinta muurautuisi kauttaaltaan umpeen. Tuskin kovinkaan paljon suurempia kuin mitä jo ovat nyt omassa yhteiskunnassamme niin sanottujen ”suvaitsevaisten” ihmisten keskuudessa vallitsevat puhumattomuuden kulttuurin paineet, joihin mikään – ei vähäinenkään – tositieto kulttuurikognitiivisesti vastakkaisten ja totaalisesti yhteismitattomien kulttuurien keskinäisistä hylkimisreaktioista ei pysty vaikuttamaan.
Oman yhteiskuntamme puhumattomuuden aste mahdollistaa aivan hyvin sen, että joskus ei ehkä niinkään kaukaisessa tulevaisuudessa meilläkin on valtaan noussut hallitus, joka on ratkaissut ratkaisemattomat kysymykset -- ikään kuin passiivisen verbimuodon maailmassa päätynyt kulttuurikysymyksen lopulliseen ratkaisuun -- pystyttämällä jonnekin julkisuuden katseen ulottumattomille tuhoamisleirit, joihin ongelmallisia vastakulttuurisia kuljetetaan.
Ja huomatkaa, etten tässä sano, kumman tai minkä osapuolen diktatuurista silloin on kysymys. Itse pidän enemmän kun mahdollisena, että kysymys tulee olemaan nimenomaan kantasuomalaisten tuhoamisesta. Mutta en tietenkään voi väittää, etteikö asia voisi olla päin vastoinkin.
Yhteiskunnan kriisiytyminen on aina kaikinpuolinen romahdus. Se on kuin pöydänjalkojen lyhentäminen, yksi jalka on aina pitempi tai lyhyempi kuin muut. Politiikka ja journalismi romahtavat laadullisesti toinen toisensa vertaisryhminä. Samoin äärioikeisto ja äärivasemmisto ruokkivat toistensa nousua ikään kuin vertaistuellaan.
Historiassa lopulliset puolenvalinnat tapahtuvat historiallisten jatkumoiden satunnaisten suhteiden ja arvaamattomien käänteiden seurauksina. Siinä kuvassa ei tosiasiassa ole mitään moraalia, ei kummankaan osapuolen silmissä siintävää illuusiota omasta tai vastapuolen hyvyydestä tai pahuudesta.
Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö senkin holokaustin paljastuttua kaikki keskustelu jälleen keskittyisi selvittämään pelkästään kysymystä siitä, kuka oli hyvä ja kuka paha.
Tai edes sitä. Pikemminkin sitä mikä ideologia oli hyvä mikä paha.
Hannah Arendtin Opus Magnum
Lue tätä vain durkheimilaisten silmälasien läpi
-----------------
Lisäys 5.8. 2023:
Niin sanottu ”negatiivinen kultti” – käsite on lähtöisin Durkheimilta – on selitys sille paradoksille, jonka varmaan moni sananvapaustilanteeseen eri maissa perehtynyt on hieman ihmetellen noteerannut: näyttää ihan siltä kuin kansalaisten usko omassa yhteiskunnassaan vallitsevaan sananvapauteen olisi sitä vankkumattomampaa mitä vähemmän vapautta maan ulkopuolelta tarkasteltuna tai objektiivisemmin mittarein mitattuna maassa vallitsee.
Kurjin yhteiskuntatilanne on juuri tuollainen totaalinen puhumattomuuden kulttuuri, joka Venäjällä koskee kaikkea mikä valtion auktoriteetin nimissä tapahtuu – tai entinen emämaamme Ruotsi, jossa historiallisesti hyvinvointiyhteiskunnan hengessä on opittu hyvätapaista ”poliittista korrektiutta” vaaliva salailun ja peittelyn taito. Kuten valistuneimmat tietävät, Ruotsin pankkiiri- ja teollisuussuvut tekivät yhteistyötä natsien kanssa, ostivat sillä lähinnä oman pelastuksensa, ja siinä ohessa saivat valtion pidetyksi sodan ulkopuolella.
Kuinka taantuminen puhumattomuuden kulttuuriin tapahtuu? Siten että törmätään niin kipeisiin ja vaikeisiin asioihin, että ensimmäisenä reaktiona on aktiivinen torjunta – asiat ovat useimmiten sellaisia että ne vaatisivat ihmisiltä kykyä sietää suurempaa epävarmuutta kuin mihin normaali mukavuudenhaluinen psyyke mielellään lähtisi mukaan. Ongelmat voivat olla myös sellaisia kuin kulttuuristen hylkimisreaktioiden yhteydessä – ettei käytössä ole edes sellaisia käsitteitä joilla tilannetta validisti kuvattaisiin saati saataisiin selitetyksi.
Kun yhteiskunnassa eletään yleisiä epävarmuuden aikoja, suurimmalle osalle ihmisistä käy ymmärrettävistä syistä helpommaksi ratkaista niin tiedolliset kuin arvoihin ja aatteisiin liittyvät identiteettiongelmat niin sanotusti ”kielteisestä käsin” – eli on helpompaa tietää kaikista asioista niiden kielteinen vastakohta – tunnistaa se mitä itse ei ainakaan halua olla tai kannattaa. Tällaisia yhteisötasolla esiintyviä ilmiöitä Durkheim kai tarkoitti puhuessaan ”negatiivisista kulteista”.
Kielteinen uutisointi myy paremmin kuin myönteinen. Demokratioissakin kansa äänestää enemmän jotakin vastaan kuin jonkin puolesta. Ilmapiiri tuo mukanaan ellei peräti ylläpidon vuoksi vaadi sitä, että etsitään etsimällä kohteita, joissa kielteinen leimaaminen saattaisi kasvaa demonisoinnin ja lynkkausmielialan asteelle – ja tällöin siis nämä asenteet koetaan varmuutta antavana oikeassa olemisena. Kuten kuvaukset kertovat, totalitarismien syntyvaiheessa virallinen viha institutionalisoituu ja elää nimenomaan itse itseään vahvistavan oikessaolemisen ja ihmistä suojelevan moraalin kulisseissa – todellisuudessa tuhoamistarve suuntautuu juuri niihin, jotka oikeassa olemista eniten uhkaavat – eli niihin jotka joko suoraan tai epäsuorasti muistuttavat ratkaisemattomien ongelmien olemassaolosta.
Niin ”yhteiskunnallinen keskustelu” muuttuu itse itseään vahvistavaksi tiedolliseksi ja moraaliseksi servomekanismiksi, jossa koko ajan vahvistuva kaiken määrittely ”kielteisestä käsin” sementoi ajattelun puhumattomat tabuaukot joko yliyleistävillä yleiskäsitteillä – kuten nyt vaikkapa ”maahanmuutto” – tai sitten vahvalla magialla ladatuilla noitasanoilla, reagensseilla, ”triggereillä” – kuten vaikkapa ”rasismi” – ja mitä kiihkeämmäksi oikeassa olijoiden oikeassa oleminen tiivistyy, sitä vakuuttuneempia he ovat myös siitä, että yhteiskunnassa vallitsee täydellinen sananvapaus, ja jokainen saa tuoda esiin omat tuntonsa ja ajatuksensa.
----------------------------------