Kun narsisti loukkaantuu, hän loukkaantuu verisesti.
Hitleristä on näitä käyttäytymisen kuvauksia. Häntä oli kuritettu ankarasti lapsena – rankaiseminen oli järjestelmällistä, piiskaniskut laskettiin – eikä edellytyksiä minkään perusturvallisuuden, luottamuksen ja terveen omanarvontunnon kehittymiselle ollut.
Vain uhrirooliin samaistuminen antoi voimaantumista. Se on tavallinen tragedia, joka koskee liian monia. Uhrirooliin on houkuttelevaa jäädä koukkuun, koska uhrit ovat alitajunnassa viattomia, ja samaistuminen uhrirooliin tuo mukanaan samaistumisen oikeuteen ja oikeassa olemiseen. Siten se tuo mukanaan myös taipumuksen ottaa oikeus omiin käsiin – omankädenoikeuden.
Näin voidaan puhua uhriajattelun ansasta – se on pahin perusinhimillisyyteen liittyvä vinoutuma, minkä yksilö voi elämänsä taakaksi omaksua. Eikä pelkästään yksilö – vaan uhriajattelussa tulevat mukaan kuvaan myös yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt.
Liian kovia kokeneet ihmiset eivät koskaan kasva irti varhaisen lapsuuden perusnarsistisista riippuvuuksista aikuiseen autonomiaan – he jäävät vaikutteiden ja vaikutelmien vastaanottajan, objektin, uhrin, rooliin, eikä heistä koskaan kehity terveitä toimijasubjekteja. Jos ja kun yleisesti eletään epävarmuuden aikoja, kulttuurinen narsismi puhkeaa kukkaan.
Viattomuuden ja oikeassa olemisen sisäistänyt narsisti projisoi pahuuden ulkomaailmaan ja keskittyy löytämään syyllisyyttä ja väärässä olemista niistä jotka eivät narsistille tukeaan tarjoa. Kun psyyke on vammautunut pahasti, uhrirooliin samaistuminen sementoituu koko elämän perustaksi, ja tietoinen ajattelu kyhää vastapuolen syyllisyyttä todistamaan hirvittävästi idealisoidut ja ylevöitetyt oikeusnäkemykset, joita narsisti julistaa armottoman absolutismin vallassa.
Mikään idealisoitu ei itsestään kestä koossa, vaan tarvitsee jatkuvaa voimaantumista. Sitä saadaan sisäisestä lähteestä – erilaisiin uhrirooleihin ja -tapauksiin samaistumisesta – ja ulkoisista lähteistä, eli ryhmävahvistautumisesta niiden joukossa jotka omaavat samanlaisen tunnevamman ja ovat kehittäneet itselleen samanlaiset tunnustukselliset opit.
Hajoamista, kaaosta ja apatiaa vastaan on taisteltava jatkuvasti, joka päivä. Idealistin elämä on tyypillisesti sellaista – tosiuskova tarvitsee päivittäisen uskonvahvistuksensa, päivittäisen toimintaterapiansa, päivittäisen haltioitumisensa. Ulkomaailmaa vastaan on hyökättävä – hyökkäys on paras puolustus. Narsistin kaikki äly on defensiivistä, se tarvitsee uhkakuvia, ja niiden jatkuva ylläpitäminen pelastaa narsistin järjen.
Niin kauan kuin narsisti on oman elämänsä keskipiste ja sankari, niin kauan kaikki on hyvin. Hän elää ikiomassa ”turvallisessa tilassaan”, jossa hän onnistuu ihanteellisesti keskittämään kaikki psyykensä voimat estämään epävarmuuden hyökkäykset. Hän omistaa oman oikeutensa ja totuutensa – ja kaikki jotka sitä epäilevät, ovat sekä moraalisesti että tiedollisesti väärässä.
Jos joku onnistuu horjuttamaan narsistin olematonta omanarvontuntoa, seurauksena on koko elimistöä kouraiseva loukkaantuminen. Näin kävi usein Hitlerille, joka tyylinsä mukaan erehtyi esiintymään asiantuntijaseurassa suureellisesti kuin olisi itse ollut kaikkien alojen erikoistuntija. Hänet sivuutettiin vähin elein tai vaivaantuneesti, ja tajuttuaan kunnioituksen puutteen ja oman tosiasiassa ansiottoman asemansa hän sai rajun sokkireaktion – hänen ryhtinsä mureni ja hän muuttui tuhkanharmaaksi, sai tuskin sanoja suustaan, ja pakeni paikalta.
Samanlainen kuvaus koskee Stalinia, joka myös oli psyykeltään pahasti vammautunut, vaille perusturvallisuutta ja luottamusta jäänyt vainoharhainen piilohomo, joka samaistui ja alitajuisesti rakastui Hitleriin ja loukkaantui niin verisesti tämän petettyä hyökkäämättömyyssopimuksen, että sokin vaikutuksesta ajautui viikoksi puhekyvyttömyyden tilaan.
Kun narsisti loukkaantuu, hän loukkaantuu verisesti. Mutta narsisti loukkaantuu harvoin – sillä narsistin koko psyykenrakenne on kasvanut ja kehittynyt suojelemaan hänen heikkoa psyykeään kaikelta sellaiselta tositiedolta, joka oikeasti narsistin omaa ideamaailmaa uhkaisi. Narsisti sallii itselleen vain ne uhkakuvat, jotka hän on itse kehittänyt ja joita hän itse asiassa tarvitsee – ne uhkakuvat, joihin hänellä on ideologisen totuutensa mukaiset vastaukset.
Niitä narsisti seuraa elämänsä loppuun saakka. Amerikkalaiset psykoanalyytikot laativat Hitleristä jo vuonna 1942 persoonallisuusprofiilin narsistina, joka oman uhriajattelunsa ansaan jääneenä ja siitä voimaantumista ammentavana tulisi jatkamaan hyökkäyssotaansa hamaan katkeraan loppuun saakka ja tekisi sen jälkeen itsemurhan. Niin se käy. Niin myös kävi.
Hän ei koskaan kokenut olevansa väärässä. Uhrirooliin samaistujan viimeinen huuto kuului: ”Saksan kansa on pettänyt minut!”
Meillä on yleisesti väärä käsitys narsistista jonkinlaisena itserakkaana itsekeskeisenä keikarina, joukon keskipisteeksi hakeutuvana seuraelämän sankarina, omassa gloriassaan paistattelevana ja patsastelevana palvontakohteena.
Ihan niin se ei ole. Meidän on eläydyttävä ihmislapsen varhaisimman vaiheen kehitystapahtumiin, jos yritämme ymmärtää paremmin, mistä narsismissa on kyse.
Lapsi on syntyessään tietyssä määrin tyhjä taulu, tabula rasa, jolla toki on monenlaisia valmiuksia, kuten se että huutaa henkensä edestä nälkäänsä ja osaa imeä rintaa. Kun tyydytys kuitenkin tulee ajallaan ja hoivaa ja huolenpitoa annetaan, lapselle kehittyy erityisesti ensimmäisen elinvuoden mittaan perusluottamusta ja -turvallisuutta, joka muodostaa tukevan kokemuksellisen pohjan koko myöhemmälle elämälle.
Tätä sanotaan perusnarsismiksi – se on siis psyykkinen jatkumo sille elimistölliselle symbioosille, jonka vauva vietti äitinsä kohdussa. Vaikka riippuvaisuus äidistä ja yleisestä huolenpidosta muuttuu ulkoiseksi, psyyken muodostumisen kannalta mitään äkillistä katkosta ei saisi tapahtua. Syntymän jälkeen olemme kaikki edelleen riippuvaisia hoivasta ja huolenpidosta – olemme vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottajia, siis Objektin roolissa, ja jos tämä kehitysvaihe läpäistään ilman pahoja traumoja, meillä on mahdollisuus kasvaa Subjektin rooliin.
Jokaisen tajuntaan syntyy siis varhaisimmassa lapsuudessa ensin häntä hoitavan ihmisen hahmo – siis ”Sinä” – ja vasta vuosia myöhemmin alkaa kehittyä se, mistä käytämme sanaa ”Minä”. Tämä persoonapronominien kehitysjärjestys pitäisi kirjata kaikkien koulujen opetusohjelmaan – hahmot, joissa oman olemassaolomme koemme, ovat todellisessa maailmassa syntyneet järjestyksessä ”Sinä”, ”Minä”, ”Hän”, ”Yleistynyt Toinen”, tms.
Jos jokin varhaisen vaiheen kehityksessä traumoittuu pahoin tai menee muuten raiteiltaan, psyyken kehitys jää symbioottisten riippuvuuksien valtaan, eikä yksilö koskaan kasva täyteen mittaansa, ei eriydy yksilönä, eikä hänestä tule tervettä Toimija-Subjektia, vaan hän jää olemuksellisesti olennaisilta osin Objektin rooliin.
Läpi elämänsä hän haluaa huomiota ja huolenpitoa, vaatii hyväksyntää ja hyödyntää kaikki miellyttämisen kykynsä tullakseen suosituksi. Oman aikamme kulttuurinen narsismi mahdollistaa jos jonkinlaisia itsekorostuksen muotoja. Narsismin variaatiot ovat todellakin riemunkirjavat kuin sateenkaari – sivistyneistön snobismista ja kulttuurikeikareiden periaatteellisista niinkuviisasteluista punttijunttien sammakonreisiin ja syömishäiriöisten anorektikkojen itsetuhontaan.
Uhriajattelun ansaan jäänyt narsisti kääntyy periaatteen ihmiseksi. Hänestä tulee tulisieluinen julistaja, joka samaistuu maailman kaikkiin mahdollisiin uhrirooleihin ja saa niistä voimaantumista. Ääni väristen hän laulaa riistettyjen sorron yöstä ja hulmuttaa taistelulippuja kaikkialla missä puheet julistavat ihmisarvo- ja -oikeusideologioita.
Uhriajattelun variaatiot ne vasta värikkäitä ovatkin. Samat ihmiset voivat voimaantua maailman ekologisen tuhon kuvastoista – nykyisin ”ilmastonmuutoksesta” – ja kehitysmaalaisten kansainvaelluksesta.
Uhriajattelun ansaan putoaminen merkitsee tajunnallista taantumista takaisin kaikkein varhaisimman kehitysvaiheen tuntemuksiin: kaikkiallisuuden ja kaikkivoipaisuuden, omnipresenssin ja omnipotenssin tuntoihin. Nämä tunnot ovat maailman kaikkien uskontojen rakennusainetta, ja esimerkiksi maailman nykyinen valtauskonto, taloususkonto, rakentuu ”rahaan” olemuksellisesti kuuluvan, pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman varaan.
Taloususkonto palautuu myös syvään symbioottiseen ”omistamisen” mielteeseen – ja jos meillä olisi hieman herkemmät silmät nähdä sielumme syviä symbioottisia kytkentöjä, luultavasti kauhistuisimme myös sitä tapaa, jolla uhriajatteluun hurahtaneet ihmisoikeusaktivistit niin kipeästi tarvitsevat ideologisia tunnustuksiaan että tosiasiassa kokevat ne yksityisomaisuudekseen.
Aatteiden omistaminen on narsistinen tarve, mutta narsistinen vahvistautuminen tapahtuu usein tunnustuksellisessa joukossa. Tämä selittää paljon siitä miksi uhriajattelusta voimaantuvat ihmiset eivät itse pysty huomaamaan tunnustustensa sisäisiä kognitiivisia dissonansseja. Idealisoidut ”ihmisoikeudet” ovat yksilön absoluuttisia oikeuksia – niitä ei määritellä kenenkään velvollisuuksina, vaikka ne ovat myös ja nimenomaan sitä.
He kokevat aatteensa omaisuutena joka on heille kalleinta maailmassa. Sitä ei saa loukata mikään, se on pyhää, oikeutettua ja oikeaa. Jos joku onnistuu paljastamaan ristiriidan, se koetaan verisenä loukkauksena, ja niin joku poliitikko jossain joutuu sokkiin ja pakenee paikalta, pakenee puolueestaan, voi menettää puhekykynsäkin. Hän kokee, että oma joukko pettää hänet.
Tapahtuu politiikassa aika ajoin. Useinkin.
Kulttuurisen narsismin yksi olemuksellinen osa on ekstremismi, elämyksenmetsästys ja erilaisuuden palvonta. Oman aikamme sosiopsyykkinen taantuminen varhaislapsuudelle ominaisiin omnipresenssin ja omnipotenssin tuntoihin kuljettaa rinnallaan jatkuvasti vahvistuvaa kulttuurista narsismia, jossa näennäinen ärsykekirjavuus kasvaa mutta tosiasiallinen yhteisödynamiikka käy kohti kapeampaa ja kovenevaa yksiarvoisuutta.
Ei luulisi paljon silmää tarvittavan sen näkemiseen, miten samanlaisia erilaisuuden tavoittelijat ovat.
Yhteiskuntina eurooppalaiset uudella ajalla syntyneet kielellis-kulttuuriset kansallisvaltiot ja niille ominainen, erityiseen ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuva demokratia ovat jatkuvasti massiivisemmaksi kasvavan kehitysmaalaisten kansainvaelluksen tallattavina nyt taantumassa ja hajoamassa monikulttuurisiksi sosiaalisen häiriön ja väkivallan sotatantereiksi, johon vain totalitarismi voi lopulta tarjota ratkaisua.
Tällä hetkellä absolutismi kasvaa vielä näennäisesti aivan vastakkaisten tunnustusten opillisissa aatekulisseissa – totalitarismi on voimissaan ihmisarvo- ja -oikeusjuristeriassa, jossa lakipykäliä muotoillaan yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä joiden kautta paluu symbioottiseen yksilön ja yhteisön toisiinsa sulamiseen tapahtuu. ”Kansanryhmistä” puhutaan niin kuin niiden loukkaaminen olisi sama asia kuin yksilön loukkaaminen. ”Ein Volk, ein Reich, ein Führer!”
Juristeria on pannut sosiologian viralta. Narsistinen loukkaantuminen on kirjoitettu lakiin – se on lain mukaan lähtökohtaisesti oikeutettua – ikään kuin se olisi hyve. Kun jokin uhriajattelun ansaan jäänyt ja loukkaantumisherkkyyttä itsessään kasvattanut tunnustuksellinen ryhmä kokee narsistisen reaktion ja ottaa omankädenoikeuden vastatakseen loukkaukseen väkivallalla – siihen siis on nykyisen lainsäädäntömme mukaan syyllinen se, joka tällaista ei pysty eikä halua kunnioittaa.
Tapa jolla yhteisö ja yksilö sulavat totalitarismiin taannuttaessa yhteen kertoo sen tajunnallisen metamorfoosin, jolla myös nyt näennäisesti aivan erilaisten arvosisältöjen nimissä elävät sosiopsyykkisen hajoamisen mekanismit muuntuvat ihmisarvo- ja -oikeusjuristeriasta tyypillisten totalitarismin tunnusmerkkien – sensuurin, maagisen tabuajattelun, historian uudelleenkirjoittamisen, identiteettipolitiikan ja pahuutta projisoivien noitasanojen – kuten ”Rasisti!” – kautta todellisten vapauksien, ajattelun, puhumisen ja kirjoittamisen vapauksien ja aidon ihmisyyden menettämiseen.
Emme edes pysty säätämään kulttuurista rikollisuutta koskevia lakeja – emme osaa suhtautua sosiaalisesti sitovien kulttuurien kunniamurhiin primitiivisinä ilmiöinä, emme edes luokittele primitiivisissä kulttuureissa harjoitettua lasten sukuelinten silpomista rikollisuudeksi, emme osaa emmekä uskalla huolestua toiskulttuuristen raiskaus- väkivalta- ja huumerikostilastoista. Sen sijaan osaamme kouluttaa poliisejamme jäljittämään internetin ”vihapuheita”, ja EU-molokin tasolla pystymme kyllä kyhäämään yhä tulkinnanvaraisempia säädöksiä kaiken monikulttuuristumista koskevan kritiikin kampittamiseksi.
Voi meitä. Lukeminen kannattaa aina. Ei kannata. Narsismi voittaa aina.
------------------------------