 |
| Ikuinen tunnustuksellinen totalitarismi ihanteellisen ideologian vaatteissa |
Tunnen turhautumista toistellessani eri yhteyksissä yhä uudestaan, että ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaeläin, joka on selviytynyt olemassaolon taistelussa vain yhteisöinä, ei käyttämällä parhaat voimansa toinen toisensa nokkimiseen.
Emme elä "demokratiassa", emmekä missään muussakaan opillisessa yhteiskuntajärjestelmässä, vaan sosiologiassa. Pitkässä vuosimiljoonaisessa kehitysperspektiivissä alkuyhteisöjä organisoinut "valta" on jalostunut yksilön kokemukselliseksi "tahdoksi", joka kuitenkin yhä edelleenkin voidaan erityistä taannuttavaa metodia, hypnoosia, käyttäen palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin yllätykseksemme huomaamme, että yksilöllinen "tahto" voikin siirtyä henkilöltä toiselle.
Koska näemme hypnoosi-ilmiön vain yksilökokemuksellisessa valossa, osaamme noteerata sen vain jonkinlaisena ihmismielen kummallisena kuriositeettina. Se on kaikkea muuta – itse asiassa se on nimenomaan perusihmisyyttä. Se on tajunnallinen alkutila, jossa minuutemme kaikkein alkuperäisimmät perushahmot, objektin ja subjektin roolit, eivät vielä ole eriytyneet toisistaan.
Jos ymmärtäisimme minuutemme rakenteesta edes sen verran, että pystyisimme jäljittämään kehitysjärjestyksen, jossa objektin ja subjektin roolihahmot varhaisimmassa lapsuudessa meissä syntyvät – siis että persoonapronominien oikea järjestys on ”sinä”, ”minä”, ”hän”, ”yleistynyt toinen”, tms – voisimme ehkä saada edes jonkinlaisen aavistuksen siitä, millainen kokemuksellinen raami ihmisen minuus on.
Esimerkiksi niin sanottu ”moraalin kultainen sääntö” – on kohdeltava muita tavalla jolla toivoisi itseään kohdeltavan – on yleisinhimillinen juuri siksi, että jokaisen tajuntaan syntyy ensin hahmo ”sinä”, ja vasta vuosia myöhemmin alkaa kehittyä se, mistä sanomme ”minä”. Elämme kaikki ikään kuin toistemme sielussa, ja tosiasia on, että kaiken minkä teemme toisillemme, sen tajunnallisesti teemme myös itsellemme, itsessämme.
Yhteisöolentoina hamassa alkuhistoriassa tehdyt kulttuuriset perusratkaisut asettavat yhteisössä institutionalisoituvat objektin ja subjektin roolit raiteilleen. Kulttuuriset perusratkaisut ovat hyvin syvällä ihmisyydessämme, ja koska ne ovat juuri jotain sellaista, jonka varassa kehityshistoriallinen valikoituminen on tapahtunut, ne ovat tavallaan "perinnöllisintä" mitä nahkamme alla kannamme.
Yksilökokemuksen maailmassa emme enää noita valintoja voi noteerata. Yksilön minuus on hänen oman kulttuurinsa historiallisen jatkumon tuote, ja kaikki tajunnallisesti myöhäsyntyisempi kokemuksellinen, tietoinen ja tiedollinen aines – kaikki mikä kulttuurin ja yhteisön piirissä koetaan ”järkenä” – muuttuu lähtökohtaiseksi realiteetiksi. Se on ajattelun ja kielen kyseenalaistamatonta taustavakautta, ”varmuutta”, kuten Wittgenstein tämän tajunnallisen tosiasian nimeää.
Jos meillä olisi silmät joilla yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä näkisimme, kulttuurien keskinäisen yhteismitattomuuden paljastuminen olisi meille niin hirvittävä sokki, että huutaisimme suoraa huutoa.
Ihmisyyden ensimmäinen käsky kuuluu, että kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä. Tämän pitäisi siis olla meille ensimmäinen selvä tosiasia. Toinen käsky sanoo saman asian toisessa muodossa: siitä, että kaikilla ihmisillä on ”ihmisarvo”, ei mitenkään, toistan tämän: ei mitenkään seuraa se, että kaikki ”kulttuurit” sopeutuisivat toisiinsa. Päinvastoin: liian erilaiset tai kehityksessään liian eritasoiset kulttuurit voivat vain repiä toistensa parhaat kognitiiviset ominaisuudet riekaleiksi.
 |
| Juristeria on oma maaginen ajattelulaatunsa |
Kulttuurikognitio tarkoittaa pitkää historiallista kehitysperspektiiviä, jossa kulttuuristen perusvalintojen pohjalta nousseet yhteisölliset ominaisuudet vahvistuvat, vakiintuvat, saavat institutionalisoituneet muotonsa ja jatkuvuutensa, kypsyvät ja täydellistyvät, jäykistyvät pysyviin muotoihinsa, tai uusiutuvat ja tuottavat uusia ratkaisuja kohtaamiinsa uusiin ongelmiin. Koska ihmisen alkuhistoriassa kuljeskelevien laumojen paikoilleen asettuminen merkitsi kaiken kulttuurisen institutionalisoitumisen alkua, meidän pitäisi yhä nähdä miten välttämättömiä kulttuuriset alueet ja rajat ovat.
Jos ymmärtäisimme, että ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaeläin, voisimme selvästi nähdä miten ratkaisevan tärkeä kulttuurikognitiivinen kehitysaskel paikoilleen pysähtyminen oli. Yhteisövoimat tuottivat uusia yhteisöominaisuuksia, jotka roolittivat tajunnallisia alkutekijöitä uudelleen – syntyi työnjaon jatkumo, erilainen objekti ja erilainen subjekti, käsitteenmuodostuksen ja ajattelun uutta pysyvyyttä, joka lopulta johti kirjoitustaidon kehittymiseen. Se oli nimenomaan lajityypillinen emergenssi, se syntyi eri paikoissa suunnilleen samoihin aikoihin, joten se kertoo yleisinhimillisestä kehityksestä.
Kirjoitettu kieli, joka käyttää näköaistin ja visuaalisen mieltämisen kognitiota, omaa aivan erilaiset tajunnalliset ominaisuudet – se muodostaa yleistäviä käsitteitä ikuistaakseen merkityssisältöjä – kuin puhuttu kieli, jossa pelataan kuuloaistin resurssien varassa ja jossa sanat saavat merkityksensä siinä tilanteessa jossa ne sanotaan. Tämänkään perustavanlaatuisen asian kulttuurista merkitystä emme ymmärrä, vaikka meille koulussa opetetaan ja meidän pitäisi tietää, että kirjoitettu ja puhuttu kieli jopa sijoittuvat aivoissamme eri kohtiin.
Kuinka sitten osaisimme suhtautua asianmukaisella vakavuudella esimerkiksi sellaisiin havaintoihin kuin että kykyä jäsentää tilageometriaa ei ole syntynyt missään missä kulttuuriseksi perusvalinnaksi ei ole valikoitunut äännekirjoitus (Marshall McLuhan). Kuinka osaisimme ottaa vastaan sen tosiasian, että joissakin kulttuureissa omaksuttu kulttuurinen kuvakielto voi amputoida visuaalisen mieltämisen kyvyt ja kehityksen tuhansiksi vuosiksi.
Edes oman kulttuurimme tuhatvuotinen kognitiivisen taantuman kausi – eurooppalainen keskiaika – jolloin yksikään eurooppalainen ihminen ei pystynyt piirtämään sellaista esittävää kuvaa jossa olisi jäsentynyt syvyysperspektiivi, ei ajattelussamme asetu kohdalleen. Meillä on täydellisen väärä käsitys siitä mitä ”kulttuuri” ylimalkaan on. Mielikuvamme esittävät erilaista pinnallista kulttuuririhkamaa: esineistöä, pukeutumista, ruokaa, musiikkimakua, tapoja ja normatiivista käyttäytymistä.
Kulttuuri kuitenkin tarkoittaa nimenomaan niitä yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Siis sellaisia koko populaatiota koskevia historiallisia jatkumoita ja sosiaalisia vakioita kuin esimerkiksi yhteisössä vallitsevan sosiaalisen sitovuuden aste, valtarakenteiden jäykkyys tai joustavuus, sukupuolierottelun aste, moraalin normatiivisuuden aste ja yhdenmukaisuuden paine, kunnian ja häpeän tuntojen määrä, vallan ja väkivallan, myös legitimoidun väkivallan laatutekijät, lapsuuden suojeleminen ja kehitysvaiheen pituus, kirjoitus- ja lukutaidon määrä ja merkitsevyys.
Kun meillä eurooppalaisilla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten erityislaatuinen on oma uudella ajalla syntynyt ja kehittynyt kulttuurikognitiomme tässä koskaan ennen esiintymättömässä individualismissa – ”kartesiolaisen subjektin” synnyssä – ja vahvoissa visuaalisissa virikkeissään ja niiden pohjalta nousevissa kartesiolaisen rationaalisuuden rakenteissa – siis miten näiden ihan tiettyyn aikaan ihan tietyssä kulttuurissa ihan tiettyjen kognitiivisten ehtojen pohjalta kehittyneiden tajunnallisten tekijöiden vaikutuksesta maailma ja ihmisen elinehdot ovat kokeneet muutoksen, joka on miljoonakertainen verrattuna koko ihmissuvun miljoonan edeltävän vuoden kehityshistoriassa tapahtuneeseen muutokseen – kun emme ymmärrä edes omaa kulttuuriamme, kuinka sitten voisimme arvioida maailman muita, täysin eriperusteisia ja yhteismitattomia kulttuureja.
 |
| Risti Mutti Mutikaisen ihmisarvo- ja -oikeusliikkeen haudalla |
Kolmannen käskyn tulisi kuulua: pitäkää tiettyä etäisyyttä.
Sanotaan, ettei ole mahdollista panna ”rajat kiinni”. Ettei se ole ”realistista”, että se on ”käytännössä mahdotonta”. – Mutta tämä mitätöinti esitetään puhtaasti periaatteellisena julistuksena, ja sitä usein vielä pönkitetään viittaamalla ”kansainvälisiin sopimuksiin” ynnä muihin puhtaasti periaatteellisiin juristeristisiin julistuksiin.
Tuo periaatteellisuus – idealisointi ja absoluuttisten arvojen tavoittelu – on hyvin tyypillistä kaikille ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioille”, jotka ovat syntyneet sodanjälkeisenä aikana ja paljolti sen trauman vaikutuksesta, joka eurooppalaiset mielet valtasi kun natsien harjoittama joukkotuhonta paljastui.
Idealisointi ja absoluuttisten tabuarvojen pyhittäminen eivät kuitenkaan pelasta eurooppalaista kulttuurikognitiotamme, vaan vaikuttavat aivan päinvastaiseen suuntaan. Jokainen tabu aiheuttaa ajatteluun valkoisen aukon, puhumattoman kohdan, jota peittämään kehittyy aivan erityistä yleiskäsitteellistä laatua oleva maaginen ilmaisu.
Valkoisten tabuaukkojen amputoima ajattelu tarvitsee yliyleistäviä ylevöitettyjä yleiskäsitteitä, joita käytetään siltoina aukkojen ylitse ja joilla sementoidaan absoluuttinen käsitepinta. Tabut ovat niin pyhiä – tosiasiassa niin kipeitä – että ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” rautaiset käsitepuitteistukset kelpaavat seuraavan eurooppalaisen totalitarismin häkin kaltereiksi.
EU on yliyleistävien ylevöitettyjen yleiskäsitteiden sementille kyhätty ylikansallinen hallintomolokki, joka on aidosta eurooppalaisuudesta niin kaukana kuin mikään ikinä olla voi. Se on tosiasiassa totalitarismin tyyssija, jossa kukaan ei ymmärrä, ettei uudella ajalla kielellis-kulttuurisissa kansallisvaltioissa kehittynyt ja erityiseen ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuva demokratia voi tehdä mitään sirkushyppyä internatsionaaliseen imperiumiin. Se on salto mortale.
Ihmisyydestä ei ymmärretä mitään, jos kuvitellaan ja uskotaan, että kulttuurisista hylkimisreaktioista puhuminen johtaa ihmistuhontaan. Eurooppa kaatuu ”rasismin” pelkoon.
Tabuajattelun käsitepuitteistukset ovat hyvää vauhtia muuntumassa ylihistoriallisiksi, ylikulttuurisiksi, ylikansallisiksi, yliyhteisöllisiksi yli-ihmisjulistuksiksi, jotka ihmisoikeusjuristeria kirjaa omalla maagisella salakielellään lakipykäliksi. Sensuuri yltyy vihapuhevainoksi. Kun ne asetetaan toiseen vaakakuppiin, ja ihmisyyttä yleensä ja eurooppalaisen uuden ajan ihmisyyttä erityisesti koskevat kognitiiviset tosiasiat toiseen, magia voittaa aina.
Todelliset rajat jakavat tajunnallisia rintamia. On olemassa eurooppalainen kulttuuri, historiallinen vanha- ja keskiaika, joilla tiedolliset aitaukset – tiedonalat – perustuivat kuuloaistin kognitiivisiin resursseihin, ja uusi aika, jonka tiedonalat rakentuivat ratkaisevasti visuaalisen mieltämisen varaan. Keskiajan ja uuden ajan taite on epäilemättä ihmisen historian suurin tajunnallinen murros – ei mitään epäselvää siitä missä raja kulkee ja minkälaiset maamerkit sen markkeeraavat.
Tajunnan pohjaan saakka ulottuva railo kulkee eurooppalaisen uuden ajan ja maailman muiden suurten kulttuurien välillä. Siitä ymmärrämme niin vähän, että voimme väittää: ”Maailman ihmiset voivat pinnalta katsoen olla erilaisia, mutta pohjimmiltaan he ovat samanlaisia.” Mutta tosiasiassa juuri pohjimmiltaan eri kulttuurien ihmiset ovat aivan erilaisia.
Tosiasiat ovat jotenkin liian tosia, jotta juristeria voisi ottaa ne lähtökohdaksi. Ihminen on olemuksellisesti yhteisöolento, mutta juristeria haluaa idealisoida yksilön. Tosiasiassa siitä, että kaikilla on ”ihmisarvo”, ei mitenkään seuraa se, että kaikki ”kulttuurit” sopeutuisivat keskenään. Mutta juristeria pyyhkii koko sosiologian pöydältään. Käytännössä kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä, mutta juristeria hyväksyy vain ihmisen ylikäsitteellistetyn ideaalin – ääriviivat ilman ihmisyyden sisältöä. Tällainen yleiskäsitteiden käyttö on keskiaikaista käsiterealismia.
Ja sitten on niin paljon, liian paljon näitä, miten näitä pitäisi nimittää, elämyksenmetsästäjiä, keskenään naurettavan samanlaisia erilaisuuden tavoittelijoita, vaikutelmien ja vaikutusten vastaanottajia, objektin roolista koskaan aikuiseen autonomiaan kasvamattomia narsisteja, jotka miellyttämisen tarpeisiin pakahtuen ihastuvat, rakastuvat ja ripustautuvat kaiken vieraskulttuurisen kaulaan.
---------------------
Lisäys 27.5. 2023:
Gunnar Aspelinin filosofian historia kuului 60-luvun alussa psykologian approbaturin tenttivaatimuksiin, ja muistan yhä kirjan komean loppulauseen, jossa todettiin, että yritys erottaa tosioleva – pysyvä – siitä mikä on muuttuvaista, on ollut ja on kaiken aitofilosofian keskeinen pyrkimys aina antiikin kreikkalaisten ajoista nykypäivään.
Ja nyt muistan myös nuoruudestani nuo naapuruston vanhat vakavat ihmiset, jotka vain vaivoin osasivat lukea, ja hartauden vallassa suutaan mutristellen ja sormea sanomalehden sivulla kuljettaen kokivat ja uskoivat, että kaikki mikä oli lehteen painettu oli totta.
Muistan vanhan sähkömiehen, joka asensi uudet peltikuoriset johdot siihen pula-aikana rakennettuun röttelöön, jossa ison osan lapsuudestani asuimme. Hän kertoi, että Helsingin yliopistossa, jossa hänen tyttärensä opiskeli psykologiaa, oli kirjastossa kirjoja, joissa oli kerrottu kaikki tavallisilta ihmisiltä salattu totuus ihmisestä.
Nyt aikuisena olen ymmärtävinäni, että kirjoitus- ja lukutaito syntyvät yksilöissä yhä uudelleen ja uudelleen, ja kaikki tapahtuu saman kaavan mukaan kuin mitä tapahtui kulttuurien kehityksessä sanotaan vaikka viisituhatta vuotta sitten. Ja tapahtuu, jos tapahtuu, joskus tulevaisuudessa kehittymättömissä, tai, sanotaanko, kehittyvissä kulttuureissa.
Se on kuuloaistin kognitiivinen ihme, tuo, että opimme pysäyttämään tajunnassamme puheen, erottamaan äänteet ja siirtämään ne silmien nähtäviksi merkeiksi tasopinnalle. Kuulla puhe silmillä.
Nyt olen ymmärtävinäni, että eurooppalaisen kulttuuripiirimme historiassa vanhan ja keskiajan kaikki oppineisuus ja tieto tavoittelivat totuutta nimenomaan yrittämällä pysäyttää kuuloaistin toimintaan olemuksellisesti kuuluvan ajanvirran – sen jatkuvan ajanhetken, jolloin puheääni saapuu rumpukalvolle ja johtaa jatkuvan aistimuksen virran tajuntaan.
Kreikkalaisten tajunnanvirrasta kaikki alkoi. Heidän miellemaailmansa muodostui todellisuuden pysäytyskuvista, ”ideoista”, jotka saattoivat esittää minkä tahansa sanaluokan todellisuutta. Ne saattoivat olla yhtä lailla esineisiä kohteita, laatuja, suhteita, toimintaa, tapauksia ja ilmiöitä. Niiden hahmot ja rajat olivat olennaisesti toiset kuin nykyisin – esimerkiksi ”syyt”, siis vaikutusvoimat, kreikkalaiset tyypillisesti sisällyttivät olioihin niiden ominaisuuksina.
Vanhan ja keskiajan tiedonalat rakentuivat korvan kuuloaistin kognitiivisten resurssien varaan. Tiedonaloja olivat retoriikka ja grammatiikka, ajattomien numeroiden aritmetiikka ja musiikki. Kuuloaistin tajunnallinen maailma on paitsi jatkuvaan ajanhetkeen kiinnittynyt myös sillä lailla olemuksellisesti ”kaikkiallinen”, ettei selvää syvyysperspektiiviä hahmottunut. Kreikkalaisilla ei ollut tilageometriaa.
Kreikkalaisten ihmismuotoiset jumalat asuivat vuorella, mutta vain siksi että vuori itsessään edusti jumaluutta. Jumalat asuivat pikemminkin ihmismielen sisällä vaikutusvoimina, kuten kaikki muutkin ”syyt” sille mitä ihmisessä ja maailmassa tapahtuu. Jumalat olivat kreikkalaisten psykologia.
Eurooppalainen keskiaika merkitsi syvää sosiopsyykkistä taantumaa, jossa alustava ajantaju katosi, ja sen mukana katosi se yksilöpsyyken itsetietoinen raami jossa normaalisti koemme olemassaolon jatkuvuuden ja jota nimitämme ”minäksi”. Se syntyi uudelleen vasta toisella vuosituhannella, aikakaudella jota nyt nimitämme ”renessanssiksi”.
Renessanssi rakentui nimenomaan silmän ja näköaistin kognitiivisten kykyjen varaan. Heräämisen kokemus kiteytyi katseen kääntyessä korkeuksiin – vertikaalilinjat hahmottavat perspektiivin, katedraalien korkeus huimasi päätä.
Syvyysperspektiivin hahmottumisen seurauksena muodostuivat ne rakenteelliset ajatushahmot – peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian ja priorisoinnin hahmot – joiden varaan rakentui koko se valtava tiedollinen edistys, joka uudella ajalla muutti niin valtavassa mittakaavassa maailmaa. Uuden ajan uudet tiedonalat perustuivat silmän ja näköaistin, visuaalisen mieltämisen pohjalle.
Nämä oman kulttuurimme kognitiiviset kehityskaaret sijoittuvat vuosituhansien koordinaatistoon. Se on ”kulttuurien” mittayksikkö. Pienimmillään on kyse vuosisadoista – mikään perustavan laatuinen ei muutu vuosikymmenten, tuskin edes ihmisiän mittakaavassa. Vaikka muutos voi vaikuttaa valtavalta, sille tyypillisesti on ominaista se että se näyttää suuremmalta kuin mitä se tosiasiassa on (Nestroy).
Tuo lause, joka on joskus merkitty Wittgensteinin myöhäisfilosofian motoksi, olkoon ohjenuora sille joka lähestyy tätä nerokasta filosofia koko eurooppalaisen uuden ajan kartesiolaisen rationaalisuuden täydellistäjänä – kokonaisen ajatushistoriallisen aikakauden tulkkina ja ilmennyksenä.
Hänen nuoruudenteoksensa ei löytänyt kustantajaa eikä ymmärtäjiä – silti siitä tuli lopulta ehkä koko viime vuosisadan eniten kommentoitu kirja. Edelleenkään siitä ei ole sanottu kaikkea, tuskin edes olennaisinta. Tarkoitan sitä tapaa, jolla se lähtökohtaisesti ymmärtää ”kielen” nimenomaan kirjoitettuna kielenä – lauseena – elementaarilauseena – jolla on lauseenjäsenet ja kielioppi.
Kielen kuvateoria on nimenomaan lauseen kuvateoria. Jokin tässä hahmotuksessa palaa takaisin aina antiikin Kreikkaan asti. Matemaattisin symbolein ilmaistu yleistetty lause yrittää pysäyttää kielen kuvaksi – mutta ankaran aksiomaattinen ajattelu, matematiikka ei edes logiikaksi laajennettuna onnistu vangitsemaan kielen dynaamisia elementtejä.
Yritys menee äärimmäisyyteen yhdessä suunnassa, ja sen korjaa myöhäisfilosofia, joka kääntyy täsmälleen päinvastaiseen suuntaan. Kieli nähdään elämänmuodon ja toiminnan elimellisenä ilmentymänä – mikä on siis kokonaiskuvassa tulkittava samana totuuspyrkimyksenä joka varhaisvaihetta motivoi.
Olen miettinyt, mitä hyötyä tai edes iloa on kenellekään opiskella yliopistossa filosofiaa sellaisten opettajien johdolla, jotka suhtautuvat filosofian historiaan kuin se olisi juonellinen narratiivi, jossa paremmat argumentit ovat aina kumonneet ja voittaneet heikommin perustellut totuudet. Ihmisiä, jotka oikeasti uskovat siihen mikä tajunnassa on pysäytetty ja kaavan muotoon painettu.
Ihmisiä joille kielen kuvateoria on logiikan riemuvoitto ja kielipeliteoria oikeuttaa falskin relativismin, jolla oma tunnustuksellinen uskonto tai jopa kunkin kuppikunnan oma totuus oikeutetaan.
Meillä on niin paljon vääriä käsityksiä ja väärin nimettyjä ilmiöitä. Kuvitellaan, että logiikka tekee ihmisestä viisaan. Se on kuin kokisi, että yleiskäsitteillä piirretyt ääriviivat edustaisivat pätevintä määritelmää kaikesta mikä niiden sisään sopii.
Vain sisällöt merkitsevät. Taipumus liikuttua melkein kaikesta ei kerro herkkyydestä. Narsistin taipumus samaistua uhrirooliin ja kokea siitä voimaantumista ei kerro korostuneesta oikeudentunnosta, vaan vain raa’asta narsismista.
-----------------------