Hiilikädenjälkiä

 

 

 

Koh-i-Noorin tarkka jäljitelmä Delhin museossa

 

 Timantit ovat ikuisia, maailman melkein kovinta ainetta. Niistä olisi helppoa ja houkuttelevaa kirjoittaa yliopistonlehtorin tyyliin, yleistietoa ylpeästi tyrkyttäen, tärkeilevästi, yllättäviä yksityiskohtia mukaan annostellen. 

Aasinsilloilla voisi kuljetella mahtavia narratiiveja, kuten kolmiorakenteen lujuutta. Hiiliatomi on tavallaan kolmiorakenne, kolmioista muodostunut tetra, joka kulmistaan voi loputtomasti kiinnittyä itseensä ja aukottomasti laajentua – ja timantti on juuri tällaisen rakenteen täydellistymä. Mutta hiiliatomilla on erityinen kyky kiinnittyä myös muihin alkuaineisiin, ja hiiliyhdisteitä tiedetään kymmenen miljoonaa. 

Ei liene sattumaa, että kaikki elollinen aine on ratkaisevasti rakennettu hiilestä. Ennen puhuttiinkin ”orgaanisesta kemiasta”, jolla tarkoitetaan nimenomaan hiiliyhdisteiden kemiaa. Sille tiedonalalle ei ole olemassa karttaa eikä laitoja – se etsii edelleenkin rajojaan, ja voi olla, ettei ihminen niitä koskaan löydä. 

Aineen saloja paljastavaa tieteellistä selvitystyötä on syytä tarkastella laajakaistalla ja vielä pitemmällä historiallisella perspektiivillä ja kysyä, mahtaako maailma ylimalkaan jakautua noihin uudella ajalla syntyneiden uusien tiedonalojen muodostamiin lokeroihin – jakautuuko todellisuus ”fysiikkaan” ja ”kemiaan”, ja niin edespäin – vai pitäisikö todellisuus ottaa vastaan jakamattomana. 

Vaikka tieteen metodit ovat pysyviä ja ylittävät tieteiden väliset rajat, vakiintuneilla tiedonaloilla on oma autonomiansa, kuten kullakin omat suureensa ja mittayksikkönsä. Luonnontieteissä nämä ovat toki pätevämmin määriteltyjä kuin ihmistieteissä, jossa käyttäytymisen tutkiminen tyypillisesti kompastuu jo omiin jalkoihinsa, kun ilmiöitä kuvailevaan käsitteistöön sisältyy väistämättä tulkintaa ja selitystä. 

Kun suurten, perimmäisten kysymysten äärelle päädytään, on avoimin silmin tunnustettava, ettemme tiedä, miten elämä on kudottu materian poimuihin. Osaamme asettaa tai ainakin aavistaa kysymyksiä, joihin emme tule koskaan saamaan vastauksia. Vaikka kohtaisimme itsensä Jumalan kasvoista kasvoihin, emme järjellämme pystyisi ymmärtämään mitään hänen mielestään ja tarkoituksistaan (Wittgenstein). 

Mystistä ei ole se, miten maailma on, vaan se, että se on (Wittgenstein). Ehkä tietomme siitä, miten maailma toimii, lisääntyy, mutta kysymykset miksi – ne eivät kuulu tähän maailmaan. 

 

 

Tekniikka ja ihminen, arvot ja välineet, historian junassa

 

 Hiilen siirtyminen kaivoksista taivaalle käynnistyi 1700-luvun mittaan, varsinaisesti sen jälkipuoliskolla. Nimitämme noista ajoista alkanutta tiedollista ekspansiota ”teolliseksi vallankumoukseksi”, vaikka se ei nyt varsinaisesti mikään vallankumous ollutkaan, vaan pikemminkin jotain päinvastaista, eurooppalaisen uuden ajan kartesiolaisen rationaalisuuden ja päämäärärationaalisen järjen vähittäistä vahvistuvaa valtaa. 

Mantereella oli uuden ajan aamunkoitossa synnytetty suuria synteettisiä ajatussysteemejä, jotka sitten täydellistyivät saksankielisten nerojen teoretisoinneissa viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä. Britit ovat aina olleet lähempänä käytäntöä, ja niinpä teollistumisen painopisteet kallistuivat saarivaltakunnan suuntaan. 

Hiilikaivoksissa oli karkea louhittu lattia, ja hiilivaunut tarvitsivat raiteet, joita pitkin niitä oli mahdollista vetää. Höyrykone sopi hiilikaivokseen, koska siellähän polttoainetta riitti. Sen ensimmäiset versiot tekivät vain edestakaista liikettä, jota hyödynnettiin pumpattaessa vettä kaivoksesta. Kiertokangen keksimisen jälkeen kehittivät pellepelottomat veturin, ja siitä sitten alkoi rautatien historia. 

Se oli historian juna, jota ensimmäiset veturit vetivät ja jonka vauhti oli suunnilleen kolme kertaa nopeampaa kuin hevosvaunujen. Ihanteellinen rautatie oli pitkä, suora ja tasainen – ja tässä tuli näkyviin se ero, joka uudessa maailmassa oli vanhaan verrattuna. Amerikassa matkattiin läpi aavojen preerioiden, kun taas eurooppalaisen maiseman ehdot tekivät rautateistä mutkittelevia. Niin kummalta kuin se kuulostaakin, juna teki autoille tietä, ja saksankielessä suorat leveät valtatiet nimettiinkin autobaanoiksi. 

Historian junan matkan varrella on tapahtunut kaikenlaista vallan mielenkiintoista. Hiilikaivoksesta, miesten helvetistä, on päädytty tavarataloon, naisten paratiisiin, ja Schivelbuschin kivassa kirjassa on kirjattu paljon kognitiivisia maamerkkejä, pysäkkejä, jotka jäivät pysyviksi ja muuttivat maailman. 1800-luvun mittaan muuttuivat mielikuvat etäisyyksistä ja määränpäistä, ja kaupunkikuvan ja kaupunkikulttuurin muutos kulkivat ikään kuin samoilla raiteilla. 

Esimerkiksi: kun junan nopeus kasvoi, matkustajan oli yhä mahdottomampaa seurata ikkunasta katseellaan aivan läheistä radanviertä – se vain vilisi silmissä. Katse oli pakko fokusoida jonnekin kauemmas, ja juuri samanlainen fokusoituva katse tarvitaan kun esimerkiksi luetaan lehtiä tai kirjaa. Niinpä asemille syntyi lehtikioskien lisäksi myös kirjakauppoja ja jopa kirjastoja, joista pientä maksua vastaan sai kirjoja lainaksi jotain matkaosuutta varten. 

Kiskojen valmistus vauhditti terästuotannon, ja jokainen joka nykypäivänä ihastelee valtavia lasipalatseja kuvitellen niitä oman aikamme arkkitehtuurin tuotteiksi todistaa tietämättömyytensä lähihistoriastamme. Teräsrakenteet tulivat muotiin 1800-luvulla koska ne mahdollistivat suuriin toimistorakennuksiin suuret lasi-ikkunat, jotka päästivät päivänvalon sisälle aamusta iltaan. Se oli valtava voitto maailmassa joka eli luonnonvalon ehdoilla – sähkövalohan tuli käyttöön vasta vuosisadan iltahämärissä. 

Asemarakennukset sijoitettiin tyypillisesti kaupunkien laidoille, ja niille tarvittiin kunnon kulkutiet. Vilkkaasti liikennöidyn asemakadun varrelle keskittyi luonnostaan liike-elämää, ja leveät kadut mahdollistivat myös sen, että tarjottavia tuotteita saatettiin esitellä myymälän ovien ulkopuolella. Itse asiassa tavaratalon idea syntyi siitä, että vietiin katu takaisin liikehuoneiston sisään – tavaratalon käytävät ovat pienoiskatuja, joiden varrella on tarjolla kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetontakin. 

Pohjoismaissa sähkövalo sytytettiin ensimmäisen kerran Tampereella 1882 – siis jo pari vuotta Edisonin keksinnön jälkeen – ja vaikka vanhojen punatiilisten tehdasrakennusten savupiippuja on kaupunkikuvasta hävinnyt, kaupungissa sen puistoja myöten aistii edelleen brittihenkisen teollisuuskeskuksen ilmapiirin. Siinä ei ole enää jälkeäkään sellaisesta lian, noen ja häkäkaasun helvetistä – teollistumisen suorista seurausvaikutuksista – joita sosiologi-historisti Lewis Mumford monumentaalisessa ja kulttuurihistorioitsijoiden kiittämässä kirjassaan kiroaa. 

Päin vastoin: se on kuin historian junan täydellistynyt päämäärä. Kosket kohisevat ja sähkömyllyt pyörivät. Vesiväylän halkaiseman kaupungin läpi kulkee rautatieasemalle johtava valtaväylä, Hämeenkatu, jossa on kuusi metriä leveät jalkakäytävät lukemattomine terasseineen. Kumpikin suuri tavaratalo on tämän kadun varrella. Nyt kadun keskikaista on pyhitetty julkiselle liikenteelle, raitiovaunukiskot kulkevat siinä. 

 

 

Zola: Naisten paratiisi

 

  Hiili päätyi sitten taivaalle. Se on se varsinainen vihreä siirtymä, enkä usko, että siitä on pätevästi vielä sanottu edes ensimmäisiä saati sitten viimeiset sanat. 

Ympäristöeskatologia on pohjimmiltaan uskonnollislaatuista synnintuntoa, jollaisella on ihmisen historiassa aina, toistan: aina ollut roolinsa. Mikään aika ei ole ilman synnintuntoa tullut toimeen, ja yhtä hyvin kuvaan kuuluu, ettei näitä kulloisessakin tabuajattelussa vaikuttavia alitajunnallisia tekijöitä koskaan voida nostaa kunnolliseen käsittelyyn. 

Maallistuneen maailman uusi suuri valtauskonto on taloususkonto, jossa vaikuttaa ”rahaan” kuuluva pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma – mutta taloususkonnolta puuttuu eskatologia, maailmanlopun ja viimeisen tuomion kuvasto, jossa kaikki ihmiset saavat synneistään rangaistuksen. 

Ihmisen aikaansaama ilmastonmuutos on voittaja siinä vimmatusti metsästettyjen eskatologisten kuvastojen sarjassa, jota niin sanottu vihreä liike on tuottanut 60-luvulta lähtien. Ilmastoa koskevat uhkakuvat ovat globaaleja ja totaalisia, eikä niissä pääse yksikään maapallon ihminen karkuun. Tapa jolla nämä uhkakuvat vetoavat alitajunnan tarpeisiin ja voimiin on vastustamaton. 

Vaikka tämän nimenomaisen uhkan tiedollinen hallinta taitaa olla niin alkutekijöissään, ettei toistaiseksi edes tiedetä, miten monimuuttujaisista ilmiöistä ilmastossa on kyse, eskatologialle riittää, että ilmastonmuutos on yhtä kumoamaton kuin todistamatonkin, joten sen varassa on vallan hyvä ratsastaa. Saarnaajien jälkeläiset, narsistiset poliitikot, rakastavat asiasisältöjä joilla saavat aikaan vahvan ja vaikuttavan efektin, johon samaistuvista tulee kannattajia. 

Siksi poliitikot omaksuivat ja omivat ilmastoeskatologian julistukseensa. Siksi tämä oppi levisi ympäri maapallon kuin humaus ja huumaus. Mitään tiedollista ei vastaavalla vauhdilla voi levittää. Vain alitajunnan valmiudet – tarve jakaa tuomioita ja syyllistää – mahdollistavat synnittömien yhteisrintaman. 

Samat narsistiset poliitikot, jotka kokevat voimaantumista ja oikeassa olemisen tuntoja samaistuessaan uhrirooleihin, kuten niin sanottuihin "turvapaikanhakijoihin", ovat niitä, jotka samaistuvat ilmastoeskatologiaan. 

Teknologian eetoksessa oli maallistumisen agiteeraavimpina aikoina yrityksiä vapauttaa ihminen niin raskaasta ruumiillisesta työstä kuin raskaista synnintunnoista – mutta nyt näyttää jälleen siltä, että tunnustuksellisuus palaa ja ahtaasti valittu arvovarauksellinen tieto ottaa vallan. Se ja tekniikka asettuvat vastakkain. Wittgenstein saattoi ihailla vetureita päiväkausia, mutta nykyniinkufilosofit pätevöityvät päivänpoliittisten ideologisten käsitteiden pyörittelyssä pystymättä näkemään ismi-identiteettileimoja syvemmälle. 

 Pitkässä perspektiivissä se on aina ollut niin, että se, mihin kaikki uskovat, on totta. 

 

 

---------------------------