Kirjoittajalle todetaan usein: ”Jos esität väitteitä, mutta et perustele niitä, kukaan ei usko sinua.”
Mutta asian todellinen laita on niin, että se, joka vaatii perusteluja, uskoo jo valmiiksi johonkin, eivätkä häneen varsinaisesti vaikuta muut kuin hänen jo omaksumansa perustelut.
Kirjoittajan tehtävä ylipäänsä ei ole esittää väitteitä, joilla on jo valmiit perustelut. Olkoon sellainen akateemikon tehtävä. Oppiarvot ansaitaan esittämällä jotakin jolla jo on tarvittava todistusvoima.
Kannattaa miettiä, mitä mekitsee se, että kaikki kolme viime vuosisadan suurinta ajatusvallankumouksellista, fysiikan maailmankuvan mullistanut Einstein, ihmiskuvan mullistanut Freud, ja kielen, ajattelun ja totuuden suhteita selvittänyt Wittgenstein tulivat varsinaisen vakaan akateemisen maailman ulkopuolelta. Vastaavasti kirjallisuuden kolmesta eniten vaikuttaneesta tekijästä, Joycesta, Musilista ja Proustista ketään ei noteerattu Nobel-palkinnolla.
Sen sijaan rotuopit olivat kansatieteen viimeisin sana, jonka natsit noteerasivat korkealle. Sosialismi oli liberalismin viimeisin sana, johon intellektuellit mieltyivät ja jonka nimissä vallankumoukselliset pystyttivät kilpailevan totalitarismin.
Tieteen tehtävä ei ole antautua aatteiden palvelijaksi, eikä taiteen tarvitse toistaa näkyvää vaan tehdä jotain näkyväksi.
Kirjoittajan tehtävä on oman kielensä työkaluin kaivautua omaan Altamiran luolaansa, katsomaan luolapiirroksia joita kukaan ei ole toistaiseksi katsonut. Joyce ymmärsi tämän hyvin, siksi ”Finnegans Wake” on maailmankirjallisuuden ainutlaatuisin teos.
Wittgenstein ei olisi ymmärtänyt ”Finnegans Wake”a, mutta Marshall McLuhan ymmärsi. Ja hyvin ymmärsikin. Hän oli todellinen kirjoittaja, joka löysi omissa provokatiivisissa teksteissään sen hetken, jolloin lukijan on mahdollista omaksua jotain muuta kuin ”perusteluja”.
”War and Peace in the Global Village” on kirjanpitoa ”Finnegans Wake”sta. Se on läpensä kirjallinen teos, Tolstoista Joyceen. Sisällöllisinä sivunumeroina ilmoitetaan Joycen teoksen sitaattien sivunumerot. Ehkä tämä on tapa perustella Joycen teoksen teksti.
”Finnegans Wake”n kieli virittää itsensä joka sanan jokaisessa tavussa uudelleen. Etsitään sitä rajaa, johon kirjoitettu kieli voi hajota menettämättä ääneen alun perin kuulunutta ymmärtämisen jatkumoa. Syvällä kielen luolassa kuiskauskin kuuluu kaikuina ja perustelee sen mitä ollaan sanomassa.
Anteeksi, sen mitä ollaan kirjoittamassa, kirjoitettu. Se on kirjoittajan tehtävä, luoda ja tuoda lukijan silmiin viesti, jossa tarjotaan mahdollisuus oivaltaa jotain ennen kokematonta, aivan uutta. Lukutapahtuma sulkee tekstin ja lukijan keskinäiseen vuorovaikutukseen. Lukija on yksin ja ei ole yksin. Hänen tajuntansa on virittynyt vastaanottamaan kieltä ja hän on valmis ottamaan vastaan tietyn taajuuden vaikutteita.
Vain lukijan on mahdollista kokea omaehtoinen oivallus, kielen häkin avautuminen ja se vapaus, kun silmien vuoropuhelu kirjainten kanssa irrottaa hetkeksi hänet maailman rasitteista, melusta ja hälystä, ja sallii hänen ajatella omilla aivoillaan.
Tavallaan lukija on suojaton, vaikka ei avuton. Hän ammentaa tekstiä omilla ehdoillaan, eikä hänen tarvitse koko ajan pitää kiinni sementoiduista merkityksistä. Ja niin äkkiä voi käydä niin, että hän saa oivaltaa omilla ehdoillaan jotain uutta. Se on riemastuttava hetki. Silloin jokin tajunnallisesti aivan perustavanlaatuinen paljastuu. Silloin ei kysytä perusteluja.
Jokin paradigmaattinen, kaiken uudelleen jäsentävä, syntyy. Puhtaasti kirjallisena kokemuksena se on syviä kytkentöjä myllertävää, mutta myös tieteiden kehityksessä on tiedollisia vallankumouksia, joissa ajattelun ehdot pannaan uusiksi.
Ihmisen lajihistorian suurin tajunnallinen vedenjakaja sijoittuu siihen, missä puhekielen rinnalle kehittyi merkityksiä ikuistava kirjoitettu kieli. Kirjoitustaidon omaksuminen irrotti käsitteet niiden välittömistä käyttöyhteyksistä ja mahdollisti kokonaan erilaatuiset miellemaailmat.
Eurooppalaisessa kulttuuripiirissä vanhan- ja keskiajan tiedonalat perustuivat -- perustivat, perustelivat itsensä -- vielä kuuloaistin kognitiivisille resursseille, ja vasta uusi aika valjasti silmän kyvyt palvelemaan tiedon hankintaa. Retoriikan ja grammatiikan maailmasta silmät avautuivat näkemään ja ymmärtämään visuaalisen kognition tajunnalliset alkiot – syvyysperspektiivin, peräkkäisyyden, päällekkäisyyden, porrasteisuuden, hierarkian ja fokusoitumisen mielteet ja mallit.
Retoriikka oli elänyt periaatteessa yhdessä jatkuvassa tajunnan ajanhetkessä, siinä jolloin ääniaallot saapuvat korvan rumpukalvolle ja niiden merkitys ymmärretään. Silmän kautta omaksuttu teksti omaa kokonaan toiset vaikutustavat, siihen on ”aika” kudottu sisään ikuista käsittelyä varten.
”Aika” on hyvin havainnollinen asia, jota ei voi ollenkaan ”perustella”. Silti sen tajuaminen on ratkaisevinta mitä ihmisen kognitiivinen kehitys on toistaiseksi tajuntaan tuottanut. Ajantaju on todellisuudentajun ja asiahallinnan perusedellytys. Se on kaiken uudella ajalla kasvaneen tositiedon rakennusaine.
Voimme kysyä, onko todellisuuden aikajatkumossa ”alkuja” ja ”loppuja” – ja tiedämme jopa vastauksen: ei ole – mutta voimme käsitteellisesti sellaisia hahmottaa, ja käsitesaksia käyttämällä voimme leikata todellisuuden aikajatkumosta irti ”ilmiön”, jota empiirisesti tutkimalla saavutamme tositietoa ja todellisuudenhallintaa.
Eurooppalaisen uuden ajan uudet ajatustyökalut ovat viimeisten muutaman vuosisadan aikana muuttaneet maailmaa ja ihmisen elinehtoja miljoonakertaisesti enemmän kuin mitä ne muuttuivat ihmissuvun koko aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana.
Nyt sitten olemme menettämässä kirjoitetun kielen, jopa lukutaidon. Kirjatkin ovat muuttumassa äänikirjoiksi. Valistuksen perilliset, romaanin lapset, ovat taantumassa takaisin keskiajan retoriikan maailmaan, jossa saarnamiehet julistavat sanomiaan ja poliitikot paasaavat propagandaansa. Korvan määräämässä maailmassa eletään tunnustuksellisissa tunnoissa, omnipresenssin ja omnipotenssin symbioottisissa tunnoissa.
Subjektit katoavat ja vaikuttuminen valtaa elämän. Identiteeteistä, samaistumisista jo olemassa oleviin, hmmm, pitäisikö sanoa perusteluihin, tulee joko tukea antavia tai ihan kipeitä sielunsisältöjä. Yksin jäämistä pelätään yli kaiken. Kukaan ei enää lue eikä edes ymmärtäisi ”Finnegans Wake”a tai Marshall McLuhania. Wake tarkoittaa nyt vain wokeltamista. Eurooppalaisuudesta on tullut EUrooppalaisuutta.
---------------