Syntyessään ihmislapsi on aivan avuton ja tarvitsee hoivaa ja huolenpitoa. Kuten kaikkien pitäisi tietää ja ymmärtää, ihmisen lajityypillinen lapsuus on poikkeuksellisen pitkä jopa suhteessa hänen läheisimpiin serkkuihinsa simpansseihin. Biologista riippuvuutta seuraa pitkä kasvun ja kehityksen vaihe, ja ihmiseksi tullaan vain ihmisten joukossa – lajimme on lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen, ja olemme selviytyneet olemassaolon taistelusta vain yhteisöinä, emme toisiaan vastaan taistelevina yksilöinä.
Omassa vielä hahmottomassa ”kaikkiallisessa” maailmassaan vastasyntynyt elää täydellisesti ”vastaanottajan” roolissa, ja hoivaajan hahmo edustaa lapselle totaalista ”kaikkivaltaisuutta”. Nämä varhaisimman lapsuuden symbioottiset tunnot, omnipresenssin ja omnipotenssin tunnot, ovat meillä kaikilla tallella tajuntamme pohjalla, ja ne ovat esimerkiksi maailman kaikkien uskontojen varsinaista rakennusainetta.
Kaikki ”moraaliset” perustuntomme palautuvat niin ikään varhaisen lapsuuden kehitysvaiheisiin. Meistä jokaisen tajuntaan hahmottuu ensin hoivaajan hahmo, siis hahmo ”sinä”, ja vasta muutaman vuoden iässä syntyy se, mistä sitten käytämme nimeä ”minä”. Tästä ihmisidentiteetin ja itseidentiteetin kehityksellisestä marssijärjestyksestä suoraan seuraa, että elämme kaikki tietyllä tavalla toistemme sieluissa, ja kaiken minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.
Niin sanottu ”moraalin kultainen sääntö” on todella universaalinen, ja se siis palautuu varhaisen lapsuuden kehityksen realiteetteihin. Monet monituiset uskonnot ovat muotoilleet sen opillisesti, mutta kehityksellinen kytkentä palautuu aina varhaislapsuudelle ominaisiin tuntoihin.
Freud oli muutamien ihmisyyttä koskevien perusasioiden selvittäjänä pioneeri ja aivan oikeassa. Yksi tällainen asia on, että ihmisen kehityksessä kaikkein varhaisimmilla vaiheilla on eniten kaikkea myöhempää elämää määräävä vaikutus. Jos varhaisessa lapsuudessa kaikki menee ongelmitta, ihminen kasvaa sopuisasti irti riippuvuuksista ja hänestä sukeutuu autonominen omilla aivoillaan ajatteleva yksilö. Päinvastaisessa tapauksessa symbioottiset riippuvuudet varjostavat kokemisen ja tekemisen vapautta läpi elämän.
Freudilaisuudessa puhutaan primaarinarsismista, jolla tarkoitetaan äidin ja lapsen elimellisen symbioottista suhdetta. Normaalikehitykseen kuuluu, että tämä kiinteä hoivaajan ja vastaanottajan suhde kypsyy kehityksen myötä objektirakkaudeksi – kyvyksi rakastua ja rakastaa muita. Siitä varhaisimman lapsuuden roolijaosta, jossa ollaan ”objektin” osassa, hoivan ja huomion vastaanottajina, roolit kääntyvät terveessä kehityksessä ympäri niin, että meistä kasvaa toimijasubjekteja, jotka kokevat objektirakkautta toiseen ihmiseen.
Narsismin ajatellaan usein olevan vain itserakkautta, mutta itse asiassa narsistilta puuttuu juuri terveesti kehittynyt ”itse”. Narsismi on pikemminkin jatkuvaa hoivan ja huomion tarvetta – sitä ettei yksilö ole eriytynyt ja kasvanut itsenäiseksi, vaan varjelee jatkuvasti symbioottisia siteitä jokaiseen kohtaamaansa ihmiseen. Narsisti haluaa omia ”objektin” roolin, olla kohteena, ihan yleisesti kaikkialla, ihan konkreettisestikin, esimerkiksi hakeutumalla kameran objektiivin kohteeksi.
Vastasyntyneen ainoita valmiuksia on se, että hän nälän tullessa ”huutaa henkensä edestä”, ja jokin juuri tällainen vaativa raivoreaktio on myös niin sanotun ”narsistisen loukkaantumisen” takana. Jos narsisti ei saa tarvitsemaansa sympatiaa, arvostusta ja kunnioitusta, hän voi loukkaantua hyvin verisesti. Näinä nykyisinä kulttuurisen narsismin aikoina kaikenlainen ”puolestaloukkaantuminen” on yleistä. Narsistit ikään kuin samaistuvat toisiinsa ja kokevat puuttuvan itseidentiteettinsä voimaantuvan siitä että saavat kokea lapsenomaisen vilpitöntä raivoa jonkin ”hyvän asian” puolesta.
Kaikenlainen itsensä ”uhrirooliin” identifioiminen on kulttuurisen narsismin maailman perustuntoja. Uhriajattelu eri muodoissaan – ja sitähän riittää linssiluteeksi vapaaehtoisesti hakeutumisesta aina sairaisiin masokismin ja askeesin muotoihin saakka, ja kaikki ”puolestaloukkaantumisen” monet mahdollisuudet vielä niiden lisäksi – on nykyisten elämäntuntojen valtavirtaa. Meitä puhuttelevat nimenomaan uhritunnot, ja salakavalasti näihin tuntoihin kytkeytyy myös moraalista voimaa ja vahvistautumista. Koska kaikki uhrit ovat alitajunnassa viattomia, uhrirooliin indentifioituminen antaa oikeuden olla sanan kaikissa merkityksissä oikeassa. Uhriajattelu johtaa omankädenoikeuteen.
Siksi omaa narsismiaan tunnistamattomat valtapoliitikot voivat noitua ymmärryksensä yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä, saarnata suureen ääneen suuria humanistisia aatteita, tunnustaa absoluuttisia arvoja – samaan aikaan kuin heidän tosiasiallinen toimintansa hyväksyy kaikki kaikkein rumimmatkin ja likaisimmat keinot tavoitteittensa saavuttamiseksi. Muistakaa, ettei Hitler suinkaan saarnannut kannattajilleen pahuutta – hän vetosi nimenomaan uhrituntoihin, siihen että Saksan kansa oli kärsinyt Versaillesin rauhassa hirvittävää nöyryytystä ja sillä oli oikeus korjata tapahtunut historiallinen vääryys.
Ja jos nyt katsomme mitä Putin tekee, hän taantuu omaan uhriajatteluunsa aivan samoin askelin jotka Hitler otti. Hänkin haluaa kirjoittaa historian uudelleen, ja hän on omista todellisista motiiveistaan yhtä viattoman tietämätön kuin Hitler. Hänkin on koonnut ympärilleen samanmielisten mafian, jolle omankädenoikeus ei ole ongelma. Systeemi käpertyy syvenevän narsistisen uhriajattelun kierteeseen, josta ei ole ulospääsyä. Se tulee, kuten myös Hitlerin tapauksessa nähtiin, vain vahvistumaan jatkuvasti – narsistinen uhrirooli ei koskaan anna mahdollisuutta myöntää, että on oltu pahasti väärässä.
Narsistinen omankädenoikeus voi vain vahvistua, kunnes sen todistuksekseen tarvitsema projektiivisen ”pahuuden” tuhoaminen – ”lopullisen ratkaisun” tavoittelu – tukahtuu omaan mahdottomuuteensa. Mutta vielä viimeisinä sanoinaan narsisti tulee huutamaan: ”Kansani on pettänyt minut!” – Putinin suhteen tuhon pisteeseen päätymiseen on ehkä vielä aikaa. Tai sitten ei.
Joka tapauksessa narsistinen omankädenoikeus saa toistaiseksi lähipiiriin hakeutuneiden ”puolestaloukkaantujien” tuen, eikä Venäjän sensuurilla kasvatettu suuri kansa tule nousemaan kapinaan. Suu supussa kulkevat pelokkaat ihmiset voisivat olla omille narsistipoliitikoillemme varoittava esimerkki siitä, mihin he uusia sensuurilakeja säätämällä ovat suomalaista yhteiskuntaa viemässä – mutta kuten tiedämme, narsistit eivät tällaisia opetuksia ota vastaan. Uhrituntoihin identifioituminen voimaannuttaa poliitikkoja, ja uhriajattelu, joka toistaiseksi on voittanut vetoamalla esimerkiksi ”vähemmistöjen suojeluun”, julistaa nyt tulevassa maalittamislaissa suojelukohteiksi suoraan valta-asemissa olevat toimijat.
Putinin nauttima kannatus ei siis omia poliitikkojamme tosiasiassa kauhistuta. Kaikesta puheesta, hälystä ja huomiosta huolimatta emme tunnista hänen sairauttaan. Kuten tiedämme, amerikkalaiset psykoanalyytikot laativat Hitlerin persoonallisuudesta profiilin ja pystyivät jo 1942 ennustamaan, että tämä narsisti tulisi jatkamaan sotaansa aina hamaan katkeraan loppuun saakka ja tekisi sen jälkeen itsemurhan. Aivan vastaavasti Putinista voidaan ennustaa, ettei hän omilla ehdoillaan tule luopumaan projekteistaan. Siksi ukrainalaiset saattavat iloita ennenaikaisesti, kun ovat onnistuneet valtaamaan yhden maakunnan takaisin.
Hitlerin ja Putinin ainoa ero on lopulta vain siinä, ettei Hitlerillä ollut käytettävissään ydinpommia. Putinilla on, ja kun hänen narsistista omakädenoikeuttaan todistamaan tarvittava tuhoamisoperaatio kokee haaksirikon ja tuhoaminen lopulta hänen pimeän sielunsa symbioottisessa syvyydessä sulaa yhteen itsetuhon kanssa, mitä hän tekee.
Hän on narsisti, joka siinä pisteessä, jossa kukaan ei häntä enää palvo, ei häneen usko, ei kannata eikä luota, kokee maailman pettäneen hänet – ja ainoa asia, jota hän silloin rakastaa, on pommi.
---------------------------------